Loman sai harvoin
Tämä Rajajoen asema syyskuussa 1941 houkuttelee uskomaan, että lomajunamme lähti sieltä. Se olisi kuitenkin ollut liian vaarallista. Siksi lähtö- ja pääteasemamme Kannaksella oli Kivennavan kunnassa sijainnut Raivola. Kun rintamalta tuolle asemalle oli matkaa parikymmentä kilometriä, siellä saattoi liikennöidä aika turvallisesti. Olisihan toki vihollisen raskaan tykistön tuli hyvinkin ulettunut Raivolaankin, mutta aivan kaikkeen pahaan ryssäkään ei ehtinyt.
Itse kuva todistaa, että asemarakennus oli melko pahoin vaurioitunut. Junalla sinne ei olisi päässytkään, sillä kiskot olivat vedetyt puolisen metrin päähän toisistaan kahdeksi kiemuraiseksi nauhaksi. Siihen kyenneellä vehkeellä täytyi olla melkein yliluonnollista voimaa.
Erään toisenkin seikan voi kuvasta havaita. Vaikka sen ottamisen aikoihin elettiin jo syyskuun loppupuolta, ilma oli suorastaan helteinen. Sen voi päätellä kevyestä vaatetuksestamme. Tosin luutnantti Närvänen on asemansa mukaisessa virka-asussa, mutta sen sijaan etunimetön Lehtinen, minä ja oikealla seisova tuntematon sotilas ovat peräti kesäisissä tamineissa.
Jatkosotaan lähdettyäni lomista ei luonnollisestikaan puhuttu mitään. Varsinainen lomakierto, aika hidas tosin, lienee alkanut jonakin vuoden 41 lokakuun päivänä. Oman ensimmäisen lomani muistan saaneeni seitsemän kuukauden palveluksen jälkeen. Tuon mukaan olisin käynyt kotonani joskus maaliskuussa v. 42. Siitä eteenpäin yleinenkin kierto nopeutui. Ainakin Karjalan kannaksella vakiintui käytäntö, että runsaan kahden kuukauden välein mies kuin mies sai noin viikon mittaisen loman. Parhaimmillaan siinä saattoi olla pari lisäpäivää, mutta siinäpä ne olivatkin. Matkapäivillä ei ollut pienintäkään viihteellistä merkitystä, koska ne menivät noina hitaan matkanteon aikoina junassa tai asemilla istuskeluun. Junat olivat yleensä niin tupaten täynnä, että istumaan eivät ehtineet kuin kaikkein röyhkeimmät, puhumattakaan siitä, että olisi päässyt valitsemaan paikan jotakuta viehättävää naisihmistä vastapäätä. Eipä siihen silti juuri pyrittykään, sillä mielessä oli vain päästä heti alusta alkaen mahdollisimman soveliaaseen nukkuma-asentoon. Sitä paitsi Raivolasta lähtevissä junissa ei alkuun ollut naisväkeä. Vasta rintamailla, tuolla Kouvolan ja Lahden vaiheilla, muutama nainen saattoi astua junaan.
Ensimmäisen lomani kohdalla on selvä muistikatkos. Kun en tiedä käyneeni yhdelläkään lomallani Turun-kodissani, selityksiä on tasan kaksi: joko pääsin lomalle vasta toukokuussa, jolloin äitini oli jo muuttanut Espoon Kauklahteen, tai vietin sittenkin ensimmäisen lomani Turussa. Ehkä kestän tämän tietämättömyyden taakan kuin mies. Sen on pakko onnistua, koska ymmärtääkseni maailmassa ei ole mitään keinoa saada siitä selvyyttä.
Kauklahdessa lomailin ainakin 17.10.42. Sen tiedän muistaessani Marja-serkkuni ja Yrjö Niiniluodon viettäneen häitään tuona päivänä Helsingissä. Tosin en ollut kutsuvieras, mutta enpä silti ollut todennäköinen tulijakaan. Äitini käsityksen mukaan suvun ainoan rintamasotilaan saattoi ottaa kavaljeerikseen mihin tahansa. Kohtelustani häähuoneessa päättelin hänen olleen oikeassa.
Kun tapaan oman nimeni äitini vieraskirjassa 23.10.42, todistaa se mainitsemani loma-ajan jatkuneen ainakin siihen saakka. Toisen kerran näen kyseisessä kirjassa nimeni yhteydessä päivämäärän 6.7.43. Tuolloin piipahdin kotona ennen upseerikouluun menoa.
Nähtävästi olin päässyt kerran, ellen kahdestikin ensimmäisen lomani ja tuon häistä muistamani välissä käymään kotona. Tuossa siis muistini pätkii. Sen sijaan itse matkat ovat jääneet mieleeni hyvinkin selvästi. Tulomatkat olisivat ylimalkaan olleet ajallisesti järkevät, ellei Raivolan-juna olisi saavuttuaan illalla Riihimäelle ajanut lyhyen pysähdyksen jälkeen suoraan pohjoiseen. Oletan sen johtuneen siitä, että junan sotilasmatkustajien kodit olivat Hämeessä tai sitäkin pidemmällä. Yleensä olin ainoa asepukuinen, jolla oli tavoitteenaan Helsinki. Siksi en saanut edes seuraa kokoöiselle oleskelulleni Riihimäen asemalla. Siviiliodottajiakaan ei ollut, sillä kukapa Lahdesta päin tuleva ja Helsinkiin pyrkivä olisi käyttänyt tuollaista junaa.
Riihimäellä jos missä opin huomaamaan, että ajan kuluttaminen öisellä rautatieasemalla on kuolettavan tylsää. Vasta joskus aamukuuden-seitsemän maissa pääsin jatkamaan Helsinkiin. Sieltä Kauklahteen kulki silloinkin niin useasti junia, että odotukset pääkaupungissa jäivät niin vähäisiksi, että sielläkään en toimertunut asemahallia pidemmälle.
Meno Raivolaan sujui täysin toisin kuin sieltä tulo, muistaakseni suoraa päätä kerran alettuaan. Nyt vain suurin osa meistä sotilaista oli menossa Simolan aseman kautta Itä-Karjalaan. Heitä varten lienee odotellut oma junansa mainitulla asemalla. Oletan näin menetellyn, koska en itse muista koskaan joutuneeni vaihtamaan junaa palatessani lomalta Helsingistä.
Lomamatkalla meitä rasitti joko aivan luonnollinen rintamaväsymys tai yhtä ymmärrettävä lomauupumus. Siksi tapamme matkustaa olivat erikoiset: Jos vaunussa olivat tuolloin aika yleiset verkosta tehdyt matkalaukkuhyllyt - puisetkin menettelivät -, nopeimmat kiipesivät niille nukkumaan. Koska pituuteni ja suuriluisuuteni takia en erikoisemmin pitänyt noista hyllyistä, asettauduin penkin alle, sujautin käteni pään tueksi ja nukahdin melko välittömästi. Helsingistä lähdettäessä se oli aivan luonnollista, koska juna lähti illalla. Kun aamulla heräilin, oltiin jo hyvin lähellä määränpäätä.
Haavoittumiseni 27.11.42 nopeutti omaa lomakiertoani. Tuskin podin käsivarttani viikkoa pidempään kenttäsairaalassa. Sieltä minut siirrettiin Helsingin Tilkkaan, jossa tosin käytännöllisesti katsoen vain piipahdin. Vuoden viimeiset päivät sain toipumislomaa. Lopussa tein jopa sen sota-ajan oloissa anteeksiantamattoman rikoksen, että viimeisen lomapäiväni, uudenvuoden aaton sijasta matkustin Kontiolahdelle, joka oli litterani määränpää, vasta uudenvuodenpäivänä. Pelkäsin saavani myöhästymisestäni ansaitun rangaistuksen, mutta nähtävästi poikkeuksellinen ajankohta herkisti kokoamiskeskuksen vastaanottajan siinä määrin, ettei hän edes osoittanut moitteen sanaa minulle. Minut vain kirjattiin talon läpi käyneenä terveenä miehenä ja sain muistaakseni seuraavana päivänä passituksen kohti entistä komppaniaani.
Se ei onnekseni tapahtunut suorinta tietä. Jostakin syystä paragrafit vaativat minut pysähtymään Viipurissa. Sehän oli mitä miellyttävin kokemus. Itse linnassa oli instanssi, jonka kautta yksikköihinsä palaavat miehet joutuivat kulkemaan. Prosessikin oli hidas, koska etulinjoilla ei ollut kiireitä. Varmasti viivyin kaupungissa joitakin päiviä siitäkin päätellen, että ehdin, paitsi tutustua itse linnaan, jossa myös majailin, vaellella kaupungin kaduilla niinkin paljon, että ne tulivat aivan keskikaupungiltaan aika tutuiksi. Tosin olin piipahtanut kaupungissa muutaman kerran jo 30-luvulla matkatessani perheemme häntänä Aatos-setäni kotiin Jääskeen.
Ennen ja jälkeen upseerikoulun sain huilata mahdollisesti jopa viikon päivät kotona. Näistä ajoista muistan vain nähtävästi kaikkein oleellisimman: matkustaessani Niinisaloon juna oli niin täynnä, että jouduin tyytymään eteiseen kahden kesken alikersantti Tauno Palon kanssa muistaakseni Haapamäkeen saakka. Vaikka Palo oli silloin jo hyvinkin tunnustettu näyttelijä, hän oli miellyttävän vaatimaton. - Itse koulun ohjelma oli niin tiivis, että sen aikana ei lomista edes haaveiltu.
Vuoden 44 kesästä alkaen kotilomat tyrehtyivät koko loppusodan ajaksi. Koska satuin lomailemaan Köyliössä 23.5.-3.6.1944, juuri ennen ryssien suurhyökkäystä, yhtämittaisesta lomattomasta sodastani tuli lopussa hieman lyhyempi kuin alussa. Kun pääsin siviiliin marraskuun puolimaissa, viimeisin lomaton periodi kesti vain runsaat viisi kuukautta. Siitäkin loppu oli melko lokoisaa komppaniamme pitäessä Lapin sodan reservinä järjestystä Raahen kaupungin kaduilla ja turuilla. Siinä oli jopa jonkinlaista hohtoa: marssiessani neljä- tai ehkä jopa kuusimiehisen katupatrullin johdossa pitkin katuja minulla oli nähtävästi hallussani suuremmat valtuudet kuin koskaan muulloin elämässäni. Vastasinhan tuon rannikkokaupungin asukkaitten ja heidän omaisuutensa sekä luonnollisesti myös omien sotilaittemme turvallisuudesta patrullivuoromme ajan. Onneksi kohdalleni ei koskaan sattunut tilannetta, joka olisi vaatinut lievää karkeampia toimenpiteitä.
