IX. Talonpidon edellytyksiä 1500–1700 -luvuilla

Tavalliselle ihmiselle on hänen lukemansa kirjallisuuden pohjalta vaikeata käsittää miten Varsinais-Suomen talolliset olivat voineet talonpidossaan olla niin heikkoja ja tehottomia, että 95 prosenttia kaikista Varsinais-Suomen verotaloista oli isonvihan päättyessä menetetty kruunulle kolmen vuoden verorästeistä ja ne olivat siten muuttuneet kruununtalonpoikain eli kruununlampuotien hallinnassa oleviksi kruununtiloiksi. Kaikista Linturien esi-isien hallinnassa olleista taloista oli vain kolme ollut itsenäisiä verotaloja, Sauvon Härmälä ja puolet Paimion Silkkilästä. Jälkimmäinenkin menetettiin kruunulle juuri isonvihan aattona talon jouduttua pois suvultamme. Myös Kruuvaisten Penttilä säilyi itsenäisenä verotalona ainakin sen ajan, minkä se oli suoraan ylenevän sukumme hallussa eli vuoteen 1724.

Maisteri Aulikki Ylösen kirjoittamassa Pöytyän historiassa on erinomainen selitys edellisen kappaleen ihmettelylle.

Talojen keskimääräiset viljelysalat olivat 1500- ja 1600-luvuilla vielä pienet. Maan tuottoa vähensi se, että viljelys oli kaksivuoroista, ts. toinen puoli pelloista oli aina kesantona. Pöytyällä lasketaan kylvö- ja satomäärien perusteella arvioiden olleen taloa kohti vuosittain kylvössä keskimäärin 3-4 hehtaaria, mikä merkitsi 6-8 hehtaarin keskimääräistä kokonaispeltoalaa. Pöytyä asutettiin 1300-luvulla, joten vanhemmissa rintamaiden pitäjissä talojen peltoala varmaankin oli siihen aikaan jo suurempi, mutta vaikka Paimion kohdalla pellon ala arvioitaisiin puolta suuremmaksi, päästäisiin taloa kohti vasta 10-15 hehtaarin peltomäärään.

Tuon kokoisten viljelysten hoitamiseen olisi tarvittu renkiä. Kaikesta päätellen sukumme hallussa olleissa 1600-1700-luvun taloissa ei yleensä pystytty pitämään renkiä. Ellei omaa poikaa ollut, taloon valittiin tyttärelle sovelias miesehdokas. Kun hän oli saanut kotivävyn aseman, vanhemmat alkoivat valmistautua eläkkeelle. Niinpä Simo Simonpoika hoiti vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla Tammiston miehentyöt yksin, kunnes paha sydänvika pakotti hänet ottamaan avukseen kotivävyn, jolle kuitenkin oli pian vihkiäisten jälkeen luovutettava myös Tammiston omistus.

Viljelystavat olivat aikaisemmin kehittymättömiä ja sadot jäivät siksi vähäisiksi. V. 1579 laskettiin Pöytyällä saadun rukiista kaksi ja kaurasta neljä jyvää, v. 1581 saatiin rukiista ja ohrasta kolme jyvää, kaurasta ja pavuista vielä vähemmän. Vuoteen 1705 mennessä oli jo edistytty viljelystavoissa niin, että sato oli kylvömäärään verraten ollut lähes nelinkertainen. Nämä tiedot koskevat normaaleja vuosia. Heikosti lannoitetut pellot olivat arkoja kuivuudelle ja Pöytyän lakeudet olivat lisäksi hallanarkaa aluetta.

Aikakirjat tietävätkin kato- ja samalla tautisuusvuosia olleen Suomessa vähän väliä. Niinpä vuodet 1504 ja 1508 mainitaan raskaina katovuosina. Parikymmentä vuotta myöhemmin maassa riehui rutto. Vuosien 1542-45 ankara kato- ja tautisuuskausi antoi aiheen maamme ensimmäisten yleisten rukouspäivien säätämiselle. Vuosisadan puolivälissä sattunut kova kato on säilynyt muistissa Mikael Agricolan kuvaamana. Vuodet 1564-65 olivat ruttovuosia, vuodet 1570-71 sekä kato- että ruttovuosia. Vuotta 1580 mainitaan suureksi yskävuodeksi. Kato kohtasi maatamme vuonna 1587 ja sitä seurasi v. 1588 "kauhia rutto". Vuosien 1595-98 kadon arvellaan olleen eräänä syynä Nuijasodaksi nimitettyyn talonpoikien liikehtimiseen.

Vanhin katovuosi, josta on säilynyt yksityiskohtaisia tietoja, oli v. 1601. Se tunnettiin "ison hallavuoden ja olkivuoden" nimellä, ja se läheni ankaruudessaan v. 1695-97 ja v. 1867 nälkävuosia. Myös seuraava vuosi 1602 oli poikkeuksellinen ja kadon hävitykset loivat raskaan varjonsa vielä vuoteen 1603. Tämän kolmivuotisen huonon ja tautisen ajan seurauksia ilmeisesti oli, että Paimion Tammiston silloiset omistajat tulivat häädetyiksi talostaan, joka silloin muuttui verotalosta kruununtaloksi.

Katovuodeksi on merkitty edelleen vuosi 1609. Kolmikymmenvuotisen sodan alkaessa Turun puolessa riehui rutto. Vuodet 1633-34 olivat katovuosia ja vuosi 1635 sai kansan suussa nimen "Perttulin hallavuosi". "Laurin hallavuodeksi" sanottiin vuotta 1656. Katovuosia olivat edelleen 1669-70. Tammisto ostettiin niiden jälkeen v. 1771 meidän sukuumme. Liialliset sateet tuottivat tuhoa v. 1672-75. Vielä v. 1677 Turun läänin maaherra totesi eräässä kirjeessään, että monen peräkkäisen katovuoden seurauksena ei oltu saatu viljaa riittävästi edes uusiin kylvöihin, joten joukottain väkeä oli jättänyt talonsa ja lähtenyt muualla etsimään työtä, jolloin taloja oli jätetty runsaasti autioiksi.

Katovuodet seurasivat toisiaan 1600-luvun lopussakin, nimittäin 1678, 1683-84, 1687-89, 1692-94. Vuosisadan kurjuus huipentui ns. suuriin kuolonvuosiin 1695-97, raskaimpiin aikoihin, mitä Suomen kansan historia tuntee. Nämä vuodet ilmeisesti voittivat Jaakko Pekanpojan ponnistukset Tammiston pitämiseksi ja aiheuttivat v. 1709 talon siirtymisen Valpuri Pekantyttärelle ja Juha Pärttylinpojalle.

Jutikkala kertoo Suomen talonpojan historiassaan, miten isonvihan koettelemusten jälkeenkin oli vielä useita huonoja vuosia kadon ja karjaruton vuoksi.

Nähtävästi katojen tuhot olisivat olleet vähemmän raskaita, jos peltoja olisi kyetty lannoittamaan kunnollisesti, mutta karjanhoitokin oli alkeellista. Karjaa ei kyetty ruokkimaan kunnolla talven aikana, joten se tuotti maitoa vain laiduntamiskautena. Voirasvan vuosituotto lehmää kohti laskettiin vain 18-24 voikiloksi.

Edellä oleva on lyhyt selvitys Varsinais-Suomen (ja kaiketi muunkin maan) talonpojan koettelemuksista 1500- ja 1600-luvuilla ja vielä seuraavallakin sataluvulla katojen, ruton ja muun tautisuuden sekä sotien muodossa. Viljelysten pienuus, kehittymättömät viljelystavat, heikko lannoitus ja jatkuvasti toistuneiden sotien aiheuttama raskas verotus ja sotaväenotto riittävät selittämään, miten talonpojan elämän on täytynyt yleisesti olla peräti lähellä toimeentulon alarajaa.

Parinsadan vuoden pituisena ajanjaksona, 1500-luvulta 1700-luvun puoliväliin toistuivat huonot vuodet jokaisen talon kohdalla suhteellisen lyhyin väliajoin. Jos huonoihin vuosiin liittyi esim. isännän sairaus tai peräti kuolema - ja huonojen vuosien ollessa yleisiä tällainen kohtalo tuli ennemmin tai myöhemmin miltei jokaisen talon osaksi -, on ymmärrettävää, että talo toisensa jälkeen joutui jättämään veronsa rästiin kolmeltakin vuodelta, jolloin talo menetettiin kruunulle. Tämä otti siihen uuden isännän viljelemään taloa kruunun lampuotina. On erityisesti huomattava, ettei näin sattuessa talon veroja korotettu entisestään, sillä viranomaiset käsittivät hyvin, että verot olivat jo niin raskaat kuin suinkin oli talonpojan mahdollista kestää.

Kruunulle menetetyt talot lunastettiin yleisesti takaisin 1700- ja 1800-luvuilla. Entinen yhden miehen hoitama kruununtalo on nykyisin yleisesti sekä rakennuksiltaan, pelloiltaan että koneistuksiltaan komea, arvokas omistuskohde, kuten saatoin todeta kierrellessäni v. 1965 katsomassa sukumme esivanhemmille kuuluneita taloja, erityisesti Paimion Anttilan sittemmin kahdeksi jakautunutta taloa, Tammistoa, Suppaa,Vartsalan Alhaista ym. Nykypäivän oloissa kasvaneina meidän on vaikeata käsittää, miten kovaa elämä saattoi aikoinaan olla näissä samoissa taloissa.