Ryssä ei ole ihminen - vieläkään

Sodan minulle aiheuttamia psyykkisiä vaurioita voin vain arvailla. Eräs ainakin on varma: niin kauan kuin rajanaapurillamme ei ole valtiona mitään tarvetta edes teoreettisella tasolla paneutua lähihistoriaansa ja sen vähemmän kunniakkaisiin vaiheisiin, niin kauan en minäkään pysty antamaan yhdellekään itäiselle naapurillemme ihmisen arvoa tai epiteettiä. Sen toki tiedän, että venäläiset eivät yksilöinä ole sen kummempia kuin muutkaan, eivät sen parempia eivätkä huonompiakaan. Siitä huolimatta mieleni käsittelee itäisiä naapureitamme kollektiivisina väärintekijöinä. Sillä ei ole suurin merkitystä, että toisinaan näen silmieni ja korvieni todistamana fiksun venäläisen. Sodan traumat tullevat kuolemaani saakka pitämään huolen siitä, että silloinkin torjun ihmisen tuossa niin ulkoisesti kuin näennäisesti sisäisestikin kauniissa kaksijalkaisessa.

Minun on mahdollista ajatella entistä vihollistamme edes neutraalisti vasta sen jälkeen, kun Venäjä valtiovaltana nielee ylpeytensä ja alkaa muiden maailmansodan sotijapuolten tavoin käsitellä häpeällistäkin menneisyyttään. Vasta silloin Venäjä olisi sillä tiellä, joka voi johtaa sen uudelleen arvostetuksi suurvallaksi. Samalla se saisi rinnalleen myötämielisiä naapureita. Ikävä vain mitkään merkit eivät viittaa siihen. Rajan takaa kuuluu lähinnä vain ylimielisen uhon ääniä. Onneksi siitä ei vielä ole vaaraa meille läntisille naapureille. Etelässä tuntuu olevan toisin.

Inhoni venäläiseen näkyy vahvimmillaan seuratessani urheilu- ja miksei muitakin kilpailuja. Toki toivon suomalaisten menestystä, mutta monin verroin tärkeämpänä pidän venäläisten häviämistä. Tulen nähtävästi jatkamaan aikanaan käymääni sotaa symbolisesti elämäni loppuun saakka. Varmastikaan en ole ainoa, joka ei koskaan suostunut rauhanehtoihin eikä hyväksynyt niitä. Asennettani voitaneen pitää lapsellisena, mutta jälleen kerran kysyn, mistä se saattaa johtua. Niin – mistähän tosiaan?

Eräitä suurimpia ihmettelyni aiheita ovat ne suomalaiset, jotka naiivissa humaanisuudessaan syytävät rahaa ja tavaraa puutteessa eläville venäläisille, ovat nämä sitten vaikka suomalaista alkuperää. Nuo idealistit eivät tule ajatelleeksi - ehkeivät yksinkertaisuudessaan tiedäkään -, että naapurimme ensin provosoimassaan talvisodassa ja siitä johtuneessa jatkosodassa – voiko näin päätellen puhua aseveljeydestä saksalaisten kanssa? – tappoi lähes 100 000 suomalaista, riisti maa-alastamme noin kymmenesosan ja sälytti kaiken lisäksi vielä maksettavaksemme suunnattomat "vahingonkorvaukset".  

Samaan aikaan kun mainitsemani "hyväntekijät" suuntaavat filantrooppiset retkensä rajamme taa, venäläiset osoittavat kaikin sekä tahattomin että tahallisin tavoin viis välittävän kansojemme välisistä edes korrekteista suhteista. Vaikka auttajien motiiveja ei sovikaan epäillä, heidän tuestaan hyötyy ennen muuta venäläisten neuvostoajoilta periytynyt epädemokraattinen ja keskitetyn byrokraattinen hallinto. Jokainen itärajamme taa kulkeutuva apupaketti, vaikka olisi kohteessaan miten välttämätön tahansa, vahvistaa sitä.

Kaikkein järjettömimpiä ovat ne suomalaiset ns. turistit, jotka suunnistautuvat idänretkillään maallisten tarpeittensa tyydyttämispaikoille. En ymmärrä alkuunkaan sitä rajanylittäjää, joka saapuu maahan täyttääkseen autonsa polttoainetankin usein aika kyseenalaisella nesteellä. Vielä vähemmän ymmärtämystäni saa se Viipurin torin turisti, jonka silmät kiiluvat halvan viinan tai muun materian toivossa. Suuresti ei järki pakota sitäkään suomalaista päätä, jossa haaveillaan pääsystä alaikäisen sortavalalaisen tytön maksulliseen seuraan. Kaikkinainen tällainen toiminta osoittaa meidän unohtaneen täydellisesti historiamme ja jopa lähimenneisyytemme. Kansa, joka unohtaa sen näin pian ja totaalisesti, ei voi sanottavasti kerskua sivistyneisyydellään. 

Kun talvisodan alkamisen 70-vuotispäivän vaiheilla muutamilta näennäisesti valistuneilta moskovalaisilta kysyttiin tuon sodan syttymisen syistä, useimmat väittivät Suomen silloin olleen natsi-Saksan läheinen liittolainen. Siksi Neuvostoliitolla oli heidän käsityksensä mukaan oikeus ja jopa velvollisuus aktiiviseen toimintaan. Kukaan vastaajista ei ollut seurannut toisen maailmansodan alun tapahtumien aikataulua. Heillä ei ollut tietoa siitä, että elokuussa juuri ennen talvisotaa Hitler ja Stalin solmivat ns. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen. Siinähän Saksa nimenomaan käänsi Suomelle ja Baltian maille selkänsä. Teko oli sitäkin törkeämpi, kun Saksa samalla antoi NL:lle valtuudet kohdella meitä haluamallaan tavalla. Halun luonteenhan olemme kokeneet. 

On aika irvokasta, että olen nuoruuteni yltiöisänmaallisesta oman kansamme ja kulttuurimme puolustajasta päätynyt skeptiseksi kaikessa siinä, jonka koin aikoinaan elämäänikin arvokkaammaksi, isänmaamme asiassa. Turhautumista on lisännyt se varsinkin akateemisen nuorisomme 60–70-luvuilla harrastama sotiemme veteraanien väheksyminen ja jopa sen kansanosan ivaaminen, joka sentään oli pelastanut kaiken tietävälle nuorisolle vapaan maan ajatella ja toimia täysin järjettömästikin. Onneksi tuo ns. taistolaisuuden kausi kuoli samalla kuin sen valtiollinen esikuva Neuvostoliitto. Toki näen rippeitä tuolta surulliselta ajalta vielä tänäkin päivänä, mutta kyse lienee niin marginaalisesta ryhmästä, että sillä ei kokonaisuudessa ole mitään merkitystä.

Miten lukenutkin mies saattoi noina heikon järjen vuosina menetellä, osoittaa eräs lehdestä lukemani tapaus: Keravalainen Frans Krogell haavoittui Syvärillä toukokuun 11. päivänä 1942. Hän sai räjähtäneestä miinasta sirpaleita jalkaansa, käsivarteensa ja kasvoihinsa. Niistä 20 vaarallisinta poistettiin sotasairaalassa, mutta 50 jäi jäljelle. Kun jotkut noista "sotamuistoista" alkoivat vaivata jo kauan siviilissä ollutta Krogellia, ryhtyi nuori kirurgi vuosia sodan jälkeen poistamaan niistä pahimpia. Lääkärin päätettyä työnsä hän totesi kuivasti potilaan olevan jälleen A1 -kuntoisuusluokassa.

"Mihin luokkaan minä sitten pääsen, kun kaikki sirpaleet on poistettu?", Krogell kysyi helpottuneena toimenpiteitten jälkeen lääkäriltä. Potilas halusi tuolla sinänsä leikillisellä tokaisulla keventää sitä hieman ahdistavaa tunnelmaa, joka hänestä johtui lääkäristä.   

"Olkaa hiljaa! Mitäs sinne menitte!", vastasi maamme lähihistoriasta merkillisen käsityksen saanut lääkäri. Toivottavasti hänen silloinen totuutensa on aikojen kuluessa muuttunut.

Vaikka mielestäni maahamme saa kansallista identiteettiämme vahingoittamatta muuttaa runsaastikin vieraitten valtioiden kansalaisia, erään rajoituksen on oltava melko ehdoton: maahanmuuttajien on oltava muualta kuin Venäjältä. Naapuriaan väkimäärältään monikymmenkertainen valtio, varsinkin kun sillä on Venäjän lailla kieroutunut kansallinen itsetunto, pystyy mahdollisuuden tarjoutuessa joittenkin vuosikymmenten aikana valtaamaan Suomen näennäisen rauhanomaisesti. Kun maahamme sitten on kartutettu tarpeeksi vahva venäläispopulaatio, sille aletaan vaatia vähä vähältä runsastuvia oikeuksia. Sillä tiellä edeten tulos olisi varma. Sadan vuoden kuluttua voitaisiin puhua vain vainon kohteina olevista suomalaisalueiden rippeistä, etnisistä finneistä.

Baltian maillahan on tuosta kansallisen tuhon tiestä edelleenkin kipeän kirpeitä muistoja ja kokemuksia. Siellä tosin Neuvostoliitto ei miltään osin edennyt laillisesti eikä edes rauhanomaisesti. Alkuperäisväestön mielipidettä ei kysytty. Toisaalta sen tuhoamisella ei ollut kiire, koska maat olivat jo "suurta ja mahtavaa yhteistä isänmaata". Itäisessä naapurissamme nähtävästi on aina ajateltu, että omien törkeyksien jälkeen on turha kiirehtiä, sillä varmaa on, että aika tekee tehtävänsä. Ihmettelemmehän me sodan kokeneet suomalaiset, miten se hirvittävä vääryys, johon Neuvostoliitto syyllistyi alkaessaan talvisodan, aikaa myöten on unohtumassa jopa meidän maassamme, vieraista kansoista puhumattakaan. 

Nyt Viron surkean kohtalon varsinaisen syyllisen jälkeläinen Venäjä vaatii uhonomaisesti Viron valtiovaltaa vastuuseen maassa olevien venäläisten kohtelusta. Suuri ja mahtava ei alkuunkaan ymmärrä, miten Viroon aikanaan tunkeutuneilla venäläisillä ja näiden jälkeläisillä ei enää ole samaa asemaa kuin ennen Viron uutta itsenäistymistä. Kyllähän näin ajatellen maapallollamme ihmettelemistä riittää.

Tässä näemme taas kerran, minkälaisiin kohtuuttomuuksiin suuri, mutta yhteiskunnallisesti kehittymätön kansakunta saattaa mennä kansallisessa uhossaan. Mitään kovin lennokasta mielikuvitusta ei tarvita nähdessään nykyisen aggressiivisen panslavismin yhtä järjettömänä kuin viime vuosisadan arjalaisuuden ihannoinnin Saksassa.

Kun Putin Petroskoissa puhui aika hiljattain Venäjän pyhistä rajoista nähtävästi meitä suomalaisiakin ”valistaen”, hän todisti joko olevansa täysin tietämätön kansansa lähihistoriasta tai sitten hän on roistovaltion jälkeläisen häpeämätön edusmies. Puhe pyhästä rajasta lähellä niitä seutuja, joista Neuvostoliitto aloitti aggressiivisen talvisodan seitsemisenkymmentä vuotta sitten, on naurettava. Ihminen, jolle pyhää on väkivaltainen isomman oikeudella vedetty raja, on irvokkuudessaan käsittämätön. Kun varsinainen väestö vielä uskoo patrioottisessa höyrypäisyydessään kaiken, mitä sen johtajat vakuuttavat, naapureilla ei voi olla helppoa.

Yksi ja toinen saattaa pitää ajatuksiani harhaisina tuomitessani kokonaisen kansan. Arvostelijoitteni mielestä tavalliset ihmiset eivät voi olla vastuussa johtajiensa teoista. Koska keväällä 2009 sain Internetissä käymässäni polemiikissa sivustatukea kolumnisti Panu Höglundilta, lainaan hänen kirjoittamaansa. Vaikka olen tässä kysymyksessä hänen kanssaan täysin samaa mieltä, itse en mahdollisesti pääsisi yhtä hyvään kirjalliseen tulokseen:  

”Kyllä se nyt vain alkaa pikkuhiljaa olla myös kansalaisten syy, ettei Neuvostoliiton julmuuksista sanouduta yksiselitteisesti irti. Saksa on aivan kansalaistenkin tasolla sanoutunut irti Natsi-Saksasta. Venäjä ei ole enää Neuvostoliitto eikä enää diktatuuri, vaikka Putinin valta onkin kaukana aidosta demokratiasta. Ongelma on siinä, että Putin ja Medvedev nauttivat pitkälti kansan aitoa kannatusta, ja heidän silotteleva ja vähättelevä asenteensa Stalinin julmuuksiin on kansan mielistelyä ja demagogiaa, samoin pienten naapurivaltioiden itsenäisyyden halveksiminen.”

”Venäjä ei ole sivistysvaltio sivistysvaltioiden joukossa, ennen kuin venäläiset tunnustavat, että on olemassa kansainväliset pelisäännöt, joiden mukaan Viro on periaatteellisella tasolla samanarvoinen itsenäinen toimija kuin Venäjä, ja yrittävät edes tekopyhyyden tasolla noudattaa näitä pelisääntöjä.”  

Myönnän, että sanoissani on katkeruutta, katkeruutta naapuriimme, niin sen päättäjiin kuin varsinaiseen kansaankin. Sopii vain kysyä, mistä kaikki johtuu, kuka tai ketkä ovat syypäät katkeruuteeni. Ymmärtääkseni sen olisi pitänyt selvitä lukijalle jo hyvän aikaa sitten. Varmuuden vuoksi vakuutan, itseni kun olen jollakin lailla tuntevinani, että perusolemukseeni ei kuulu patologinen vihanpito.