Pakettimuona

Lukiessani Köyliön sotaveteraanien haastatteluja ja siirtäessäni niitä hankkeilla olleeseen kirjaan oudoksuin veteraanien melkoista tyytyväisyyttä sodanaikaiseen muonaan. Samassa yhteydessä tosin selvisi, että siihen oli kaksikin luonnollista selitystä: Ensinnä yksikköjen miehet olivat pääosin jo kasvunsa lopettaneita miehiä, jotka olivat ohittaneet "sudennälkäisyytensä". Toisekseen he kaikki olivat tilojen isäntiä tai poikia, joille kotiväki lähetti muonapaketteja niin usein, että nälkä ei ehtinyt yllättää. Minä taas olin lähtenyt kaupunkilaisperheestä - oikeastaan juuri leskeksi jääneen äitini luota -, jolla ei ollut mitään kontaktia maalaisväestöön. Toisaalta äitini ei luultavasti koskaan tullut ajatelleeksi poikansa voivan nähdä nälkää. Hänellä ei silti olisi ollut edes varaa hankkia purtavaa ns. mustasta pörssistä.

Sota-aika siis oli aivan poikkeuksellinen: maaseudun väki, oli se sitten kotonaan tai rintamalla, oli täysin toisessa asemassa kuin kaupunkilaiset. Edellisten ei tarvinnut nähdä nälkää. Kaupungin väki yritti luonnollisesti päästä osille maalaisten eduista. Noihin aikoihin ja vielä pitkä tovi sodan jälkeenkin maalaiset olivat hukkua kaupunkilaisten ystävällisyyteen. Nämä vierailivat tunkeilevan hanakasti ja hyvin vähäisin syin maalaistaloissa odottaen runsasta tarjoilua ja pientä siivua siitä kakusta, jota maalaisten katsottiin syövän. Kun talollinen sitten teki vuosia myöhemmin hyväuskoisen vierailun hänen tiluksillaan jonakin aikaisempana kesänä majoittuneen kaupunkilaisen luona, vastaanotto oli melko muodollinen. Sieltä siis juontuu eräs syy niihin konflikteihin, joita on iän kaiken ollut näiden kahden väestönosan välillä.

Palaan sosiaalipoliittisten pohdiskelujeni parista sota-aikaisiin paketteihin. Kun useat veteraanit kertoivat saatujen pakettien tavallisesti menneen yleiseen käyttöön, se koski luonnollisesti lähinnä niitä poikia, joilla oli joskus mahdollisuus saamisen lisäksi myös antamiseen. Perusyksiköissä meneteltiin varmasti noin. Olivathan pojat vanhoja siviilituttuja, saman kylän tai ainakin pitäjän asukkaita. Kun itse palvelin pisimmän ajan kaupunkilaisten, lähinnä tamperelaisten joukossa, kaverieni vanhemmilla lienee ollut yhtä vähäisiä mahdollisuuksia syöttää linjoilla olevia poikiaan kuin minunkin äidilläni.

Viimeisen sotavuoteni yksikön miehet olivat tyypillisiä maaseudun poikia. Vaikka en sitä muista tai edes kiinnittänyt siihen huomiota, pojat varmasti saivat köyliöläisten tavoin runsaasti muonatäydennystä kotoaan. Mieleeni ei ole jäänyt, että noilla pääosin Teuvan pojilla olisi ollut tarvetta jakaa pakettiensa herkkuja joukkueenjohtajalleen. Sen sijaan he luultavasti jakoivat pakettiensa sisällön köyliöläisten tavoin myös kavereilleen. Se kaiketi johtui siitä, että kerran antaessaan myös sai, ellei tänään, niin ehkä huomenna. Minä taas en olisi pystynyt vastaamaan kuin kiitoksella.

Koska ymmärtääkseni "pärstäkertoimeni" ei ollut joukkueessani vallan huono, käännän yhtäkkiä ajatellen negatiivisen positiiviseksi: pohjalaiset eivät halunneet antaa itsestään sitä kuvaa, että he pyrkisivät saavuttamaan etuja lahjuksin. Oletettavasti he menettelivät viisaasti.