Suomen talonpoika 1500–1700 -luvuilla

Tilojen pinta-alat olivat noina vuosisatoina pienet. Raivattujen peltotilkkujen osuus oli suhteellisestikin ottaen erittäin vähäinen. Kun vielä viljely oli kaksivuoroista, ts. puolet pelloista oli aina kesantona, ei silloisen normaalikokoisen tilan 6-8 peltohehtaarista ollut kuin 3-4 viljelyksessä. Olettaa sopii, että Brusas on ollut noina vuosisatoina juuri tuon kokoinen; sen jopa vahvistaa vuodelta 1800 säilynyt asiakirja. Tosin on muistettava, että noihin aikoihin tila puoliintui, mutta olihan aikakin toinen, kehittyneempi, kuin pari-kolmesataa vuotta aiemmin. Sitä paitsi halotun tilan peltoala raivattiin pian samankokoiseksi kuin mitä kantatilallakin oli ollut.

Peltopinta-ala jäi melko pieneksi lähinnä siksi, että isäntäväen oli pystyttävä ilman ulkopuolista apua hoitamaan viljelyksensä ja karjansa. Renkiin tai piikaan ei tuon ajan tavallisella talonpojalla ollut varaa. Vasta kun talon väki raihnautui, saatettiin taloon ottaa poikaperillisen puuttuessa kotivävy, jolle hyvinkin pian vihkiäisten jälkeen talonpito siirtyi.

Sadot eivät pelkästään vähäisen viljelyalan takia jääneet pieniksi, vaan myös heikot viljalaadut ja kehittymättömät viljelytavat vähensivät niitä. Erään tiedon mukaan 1500-luvun lopussa yhdestä rukiin siemenestä laskettiin saadun kaksi, ohran kolme ja kauran neljä jyvää. 1700-luvun alkuun mennessä normaalivuotiset sadot olivat kylvömäärään nähden lähes nelinkertaiset. Kun tiedetään nykyviljelijän pettyvän, ellei hänen keväällä peltoon kylvämänsä siemen kasvata pitkälti toistakymmentä jyvää, voi hyvin kuvitella menneiden aikojen talonjussin vaikeudet. Kyseenalaista vielä on, mikä loppujen lopuksi oli normaalivuosi. Kuivuus koetteli helposti huonosti lannoitettuja peltoja. Kullekin maaperälle sopivan ojituksen puuttuminen sekä viljelysten lähellä olleet ns. hallanpesät, joista useimmat on pystytty myöhemmin hävittämään, tuhosivat sadot monina peräkkäisinäkin vuosina.

Ylimalkainenkin silmäys kansamme aikakirjoihin todistaa kato- ja tautisuusvuosia olleen maassamme tuhkatiheään. Vuodet 1504 ja 1508 olivat raskaita katovuosia. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomessa riehui rutto. Vuosina 1542–45 jäivät sadot olemattomiksi. Nälkää ja sairautta pyrittiin estämään jopa taivaallisin keinoin: säädettiin ensimmäiset yleiset rukouspäivät. Viitisen vuotta edellisestä vitsauksesta talonpojan korjuutyöt jäivät jälleen vähiin. Ajast'ajat 1564–65 teki rutto tuhojaan, samoin vuosina 1570–71, jolloin vielä maata kohtasi kato. Vuosi 1580 tunnetaan yskävuotena, vuonna 1587 halla verotti satoa ja seuraavana vuonna rutto kansaa. Vuosisadan loppupuolen (1595–98) heikot, osin olemattomat sadot lienevät olleet yhtenä syynä ns. nuijasotaan, jossa sai surmansa kolmasosa maamme talonpojista. Sota tosin koski vain välillisesti tarinani kohdetta ja koko Uuttamaata.

Seuraava vuosisata sen sijaan alkoi huonosti koko maassa, isolla olkivuodella. Vuodet 1602 ja 1603 olivat kansallemme likimain yhtä raskaat, samoin vuosi 1609. Kolmikymmenvuotiseen sotaan Ruotsi-Suomi marssi ruton taas kerran raivotessa Suomessa; vuodet 1633–35 olivat kaikki katovuosia. Viimeisintä niistä kansa nimitti Perttulin hallavuodeksi. Nälkää nähtiin edelleen vuosina 1669–70, samoin ajanjaksona 1672–75, jolloin liian runsaat sateet tuhosivat sadot. Vuosikymmenen loppukin oli enemmän tai vähemmän heikkosatoinen, jopa niin, että osan talonpojista piti lähteä tiloiltaan muuta työtä hakemaan siemenviljankin jo tultua syödyksi.

Eipä ollut vuosisadan loppupuolikaan suosiollinen viljelijälle. Katovuosien sarja on lohduton: 1678, 1683–84, 1687–89, 1692–94, 1695–97. Viimeksi mainitut, ns. suuret kuolinvuodet, ovat raskaimmat kansamme historiassa.

1700-luvulta tiedossani ei ole samaa määrää leivätöntä surkeutta kuin edellisinä. Nyt sen sijaan sodat ja hävitykset omassa maassa, omalla maaperällä, tekivät kaikkien elämän ylen ankeaksi. Isonvihan aika alkoi oikeastaan jo siinä kuin vuosisatakin, mutta varsinaiseen maam­me valloitukseen vihollinen ryhtyi kymmentä vuotta myöhemmin. Vihanpito päättyi vasta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721. Tuona kansamme eräänä koettelemusten aikana joka toinen suomalainen menehtyi; väkilukumme laski 200 000:een, joista niistäkin suurin osa oli pakolaisia. Sotaverot ennen ja jälkeen isonvihan aiheuttivat sen, että maanviljelys jäi täysin rappiolle. Verojen lisäksi kruunu määräsi ruotuihin siinä määrin lisää miehiä, että monin paikoin kylissä oli vain ukkoja ja poikasia miesväen töitä tekemässä. Yleensäkin asepalvelus, joka taloissa oli ollut pääasiassa henkilökohtaisena riesana, muuttui nyt talolle yhä enemmän taloudelliseksi rasitukseksi.

Kun maata vuosina 1741–43 koetelleen pikkuvihan vauriot oli korjattu, koitti Suomen talonpojalle ja ylimalkaan koko kansalle suhteellisen rauhallinen puolivuosisatainen kausi. Tuona aikana perustettiin metsäisiin erämaihin 6 200 uutta kruununtilaa. Kun vielä vanhojen tilojen halkominen tuli luvalliseksi, maahamme raivattiin muutamassa vuosikymmenessä satojatuhansia peltohehtaareja. Nähtiinhän toki nälkää myöhemminkin - paneehan halla isonkin vainion siinä kuin pikkuviljelmänkin -, mutta elinkeinona maanviljelys oli päässyt lapsenkengistään. Se nähtiin myös Malminkylän tiloilla.