Leski Maria Mattsdotterin syytinki

Marian syytinki on edelleen samassa oikeudenkäyntipöytäkirjassa kuin kaksi edellistä.

Ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun maataloissa oli vielä jokseenkin poikkeuksettomana tapana vanhuksien siirtyminen voimien ehtyessä ns. syytingille. Termihän juontuu ruotsin sytning-sanasta, joka tarkoittaa yksinkertaisesti eläkettä. Se luonnollisesti oli talolle rasite. Sitä se oli varsinkin siksi, koska vanhukset, luovuttaessaan tilan seuraajalleen, pyrkivät saamaan syytinkimäärät melko suuriksi. Se takasi heille hyvän kohtelun: niin kauan kuin eläkeläisten jalat pysyivät yhteisen ruokapöydän alla, he eivät jaksaneet syödä koko eläkettä. Vasta heidän muuttaessaan ovet paukkuen talosta sille olisi langennut maksettavaksi jokainen sovittu niin jauhokilo kuin suolanokarekin, jaksoivat syytinkiläiset syödä ne tai ei. Ainahan liian saattoi myydä pois.

Vaikka leskellä siis ei ollut aiettakaan lähteä Brusaksesta, näki hän parhaaksi sopia uuden isännän ja hänen holhoojansa kanssa syytingistään. Nythän sen paperillepano luontui hyvin, kun paikalla oli sekä hämärän pykäläviidakon että kirkkaan talonpoikaisjärjen edustajia. Lesken itsensäkään tuskin tarvitsi hävetä hengenlahjojaan. Myöhemmin huomaammekin, että heikon ymmärryksensä takia hän ei koskaan kaivannut omien etujensa ajajaa.

Koska Maria-lesken syytinkisopimuksen aikoihin tarvikkeitten mittayksiköt olivat koko lailla toiset kuin nykyään, olen muuntanut ne hyviä lähdeteoksia ja heikkoa matematiikkaani käyttäen nykyihmiselle ymmärrettäviksi. Toisaalta on muistettava, että entisaikain mittayksiköt olivat erittäin epämääräiset. Määrät vaihtelivat maakunnittain ja varmaankin myös eri aikoina. Eniten tässä hankaloittaa se, että tynnyri oli tilavuusmitta. Kun ensiksikin kerron sen olleen 146,5 litraa ja toiseksi tynnyriin sisältyneen 32 kappaa, itse kukin pääsee oikeaan tulokseen punnitsemalla, paljonko lesken ruoka-aineissa oli grammoja litraa kohti. Itse kohdallani epäilen hieman aliarvioineeni noita määriä.

Omaan suuhunsa - suureen, tekisi vielä mieli lisätä - leski odotti saavansa seuraavat ruokatavaramäärät vuoden mittaan:

   - 2 ½ tynnyriä, n. 288 kiloa, ruista            - 0.25 tynnyriä, 41 kiloa, silakkaa

   - ½ tynnyriä, n. 45 kiloa, ohraa                 - 4 kappaa, 22 kiloa, suolaa

   - ½ tynnyriä, n. 35 kiloa, kauraa               - 4 kappaa, 20 kiloa, herneitä

Leski aikoi, hyvissä voimissa kun vielä oli, pitää karjaa ja viljellä maata omiksi tarpeiksi. Siksi hän varasi oikeuden pitää muutamia lampaita tilan karjan joukossa sekä elukoilleen vuotuiseksi appeeksi 2 ½ parmasta heinää ja kolme olkea.

Syytinkiläisleskemme peltotilkun piti olla niin suuri, että siihen saattoi kylvää kaksi kapallista, 11 kiloa, pellavansiementä ja puoli tynnyrillistä, 82 ½ kiloa, perunoita. Varmasti tuolla siemenmäärällä pysyi sekä vaatteissa että sai päivittäisen perusravintonsa, mutta kysyä sopii - vastaajaa tuskin koskaan tapaamme -, ajatteliko Maria päivää, jolloin jalankin nosto rasittaa, saatikka koko kehon raahaaminen navettaan ja vainiolle. Aikakirjat kertovat yhtä ja toista siitä, olisiko noiden aikojen ihmisillä ollut aihetta tuon tapaisiin pohdintoihin.

Maria ei halunnut viettää elämänsä ehtoota muun väen jaloissa. Siksi hän katsoi tarvitsevansa omalla eteisellä varustetun kamarin asuakseen sekä neljä syltä pilkottuja puita sen lämmittämiseen. Piharakennustiloissa hän edellytti saavansa muutamia erioikeuksia jo mainitun lampaidenpidon lisäksi. Oma laari vilja-aitassa ja orsi vaateaitassa kuuluivat lesken varastotiloihin.

Eläkekirjan - siksihän sitä voi sanoa - viimeisessä osassa mainitaan, että tilan on mahdollisuuksien mukaan luovutettava hevonen rattaineen tai rekineen Marian käyttöön hänen tarpeellisille matkoilleen. Kohteet olivat tarkoin määrätyt: kirkko, mylly sekä korkeintaan neljästi vuodessa kaupunki, joka luonnollisesti oli Helsinki.

Lopuksi kaikki asianomaiset sekä heidän holhoojansa ilmoittivat olevansa tyytyväiset juuri tehtyyn syytinkisopimukseen. Jokainen meistä sivullisista voi itse tykönänsä tutkiskella Maria-lesken syömisten määrää ja laatua. Edellisessä tuskin kellään on moitteen sijaa. Vaikka lesken perunasato olisi ollut kylvömäärään verraten vain nelinkertainen - vaatimaton tulos nykyagraarille -, olisi hän pellostaan kuokannut joka syksy 330 kiloa perunoita. Kun tuohon lisätään suoraan talosta saatavien jauhojen, silakoiden, suolan ja herneiden yhteismäärä, päästään jo yli 810 kilon. Lampaita Maria tuskin piti yksinomaan niiden viehättävän äänen ja lämpöisen villan takia. Varmastikin leski tyydytti proteiinintarpeensa syömällä parikymmentä kiloa lampaanlihaa vuodessa. Epäilemättä Maria kasvatti pikkutilkullaan myös vihanneksia, vaikka tuon ajan suomalaiset eivät kovin suuresti arvostaneetkaan vihreää ravintoa. Sen sijaan lesken on täytynyt olla innokas syksyisen metsän marjojen ja sienien poimija.

Yksinkertaisen yhteenlaskun tulokseksi saadaan helpohkosti Marian vuotuiseksi ruokamääräksi 850 kiloa. Nykypäivän ihmisen vastaavaksi luvuksi tutkimus on saanut 650, joten ainakin määrällisesti leskemme vatsalla on aina ollut työtä. Valikoimaakaan hän ei ole varmaankaan voinut moittia; samanlaista ruokaa söivät kaikki muutkin, isäntäväki, palkolliset, omat ja vieraat. Me sen sijaan etsiskelisimme Marian niin kuin muidenkin hänen aikalaistensa ruokapöydästä yhtä ja toista mielestämme sille kuuluvaa. Mitä Maria joi palansa painikkeeksi? Sopimuksessa ei mainittu maitoa eikä siitä saatavia tuotteita, ei varattu tilaa eikä apettakaan lehmälle. Muista lähteistä olen saanut selville, että leskemme ei tarvinnut tyytyä pelkkään kaivoveteen, vaan hän lypsi jokapäiväisen maitonsa Brusaksen navetassa ammuvasta lehmästä - jos lypsi, lehmät kun tuolloin yleensä olivat talvet ummessa. Kuitenkin lehmän pito tavallaan yli syytinkisopimuksen osoittaa, että lesken ja muun talonväen välit olivat ainakin tyydyttävät.

Juureksia - lanttua, porkkanaa, naurista - oli ainakin joskus Marian atriana, vihanneksia tuskin koskaan siinä mielessä kuin mitä me niitä syömme. Hedelmistä leski ei liene uneksinutkaan. Keripukin vaaran on täytynyt keväisin olla suuri niin Mariassa kuin koko kansassamme.

Leskemme ruoka-aineksilla jäisi eräs nykyajalle hyvin olennainen kulinaarisen kulttuurin rakennelma pystyttämättä: kahvipöytä. Vain yksi sen elementeistä, vilja, on karkeassa muodossa syytinkipapereissa, muut kaksi, sitäkin tärkeämpinä, pavut ja sokeri, puuttuvat. Sitä paitsi se ohra- ja kaurajauhomäärä, jonka Maria sai, hupeni kaikenlaiseen muuhun, lähinnä kastikkeisiin, siis arkiseen soosiin.

Useasti eläkkeisiin kuului vähäinen vuotuinen määräraha, jolla saattoi hankkia jotakin ylellistä, naisihmiselle lähinnä vaatekoreaa. Meidän tapauksessamme nähtävästi Maria kykeni tarvikkeillaan ja kyvyillään sen lajin tuottavaan toimintaan, josta toisinaan irtosi penni pari.

Tähän sopii kuin vertailuksi luettelo niistä vuotuisista syytinkitarvikkeista, jotka 1800-luvun alussa eläneen Pehrsin rusthollin isännän Karl Gustavin leski Hedvig Charlotta sai vuonna 1835. Tiedot olen saanut sukujuuriaan tutkineelta Henry Tudermanilta. Hänen Gerda-äitinsä, omaa sukuaan Åberg, oli syntyisin Pehrsistä tai, mikäli oikein tarkkoja ollaan, siitä aikanaan erotetusta Karlsista.

Brusas ja Pehrs olivat käytännöllisesti katsoen naapurukset. Voisi siis kuvitella talojen syytinkiläisten nauttineen suunnilleen samanlaisista eduista. Määristä voi kuitenkin päätellä Brusaksessa eletyn kitsaammin. On tosin muistettava, että ensinnäkin Pehrsin eläkeläinen eli 14 vuotta brusaslaista kollegaansa myöhemmin ja toisaalta Brusaksen Maria oli syytingille joutuessaan 38-vuotias ja Pehrsin Hedvig oman aikansa 46-vuotias vanhus. Hän elikin syytinkiläisenä vain kahdeksisen vuotta.

 

3 tynnyriä ruista	6 kappaa herneitä
¾ tynnyriä ohraa	4 kappaa suolaa
½ tynnyriä kauraa	5 ruplaa pellavan ostoon
laidunkauden ikäinen teurasvasikka	asuinhuone ja sen lämmitykseen 4 syltä puita
¼ tynnyriä suolasilakoita	tarpeelliset ullakko- tai aittatilat

 

Leski aikoi hoitaa lehmää ja kahta lammasta. Niitä varten talon piti varata 2 ½ heinä- ja 2 olkiparmasta.

Koska käytettävissäni on isänpuoleista sukuani koskeva Paimiossa v. 1793 laadittu syytinkisopimus, kelpaa se erinomaiseksi esimerkiksi osoittamaan maassamme olleen samassakin ammattikunnassa melkoista eriarvoisuutta. Tämä myös kertoo Malminkylässä eletyn jopa paremmin kuin ns. vilja-Suomessa. Tosin on muistettava, että brusaslainen leskivaimo eli yhtä ja Pehrsin syytinkileski lähes kahta sukupolvea myöhemmin kuin Paimion eläkeläiset.

Kyseessä oli sydäntautinen 49-vuotias Simo, joka söikin leipää enää vain kolmen vuoden ajan, ja 33-vuotias hyväkuntoinen Helena-vaimo. Syytinkiparille taattiin neljä tynnyriä ruista vuodessa, jonkin verran peltoa kevätvehnän, ohran, herneiden ja nauriiden viljelemiseen sekä yhden lehmän ja kahden lampaan tarvitsema rehu. Asunnosta, polttopuista ja karja­suojasta ei mainittu mitään. Niitä lienee pidetty itsestään selvinä. Sukua tutkineet ovat todenneet syytinkiläisten, joista vaimo eli 65-vuotiaaksi, eläneen loppuun saakka omassa torpassaan kaiketi melko tyytyväisinä.