Anna, Lovisa ja Fredrica, "turvattomat pupillit"

Olivatko he tosiaankin niin avuttomia kuin mitä lukemistani pöytäkirjoista voi päätellä, jäänee silminnäkijöiden puuttuessa arvoitukseksi. Todennäköistä kuitenkin on, että tytöt, 1800-luvun alkupuolen vuosina 12, 13 ja 17 syntyneet, ovat olleet ajalleen tyypillisiä, tuolle ajalle, jolloin kansan keskuudessa naista käytettiin pelkkänä lapsentekovälineenä ja työjuhtana niin kotipiirissä kuin pellollakin. Eräs yhteinen piirre meidän tytöillämme lienee ollut: Luojamme tuskin oli haaskannut kaikkein parhaimpia tarveaineitaan heitä luodessaan. Vaikkakin työn tekemisen halu ja kyky olivat silloin niin naisen kuin miehenkin parhaat ominaisuudet, ne harvoin naisen ollessa kyseessä kykenivät ilman ulkonaisia avuja nostamaan hänet piian asemaa korkeammalle.

Tyttötrion jokainen jäsen kulki saman tien. Päästyään siihen ikään, jolloin piian pestin ottaminen tuli mahdolliseksi, kukin lähti vuorollaan synnyinkodistaan leipäänsä ansaitsemaan. Kovin paljon en tiedä heidän elämisestään enkä tekemisestään eikä se toki ole ollutkaan päällimmäisiä kiinnostukseni kohteita.

Anna Gustava

Vanhin tytöistä, huhtikuun 12:ntena 1812 syntynyt Anna Gustava sai ensimmäisen piianpaikkansa - muista en tiedäkään - Nybondaksen tilalla Oulunkylässä. Hänen siis ei tarvinnut lähteä kovin kauas kotitalostaan. Anna lie pitänyt hyvää huolta huushollista, mutta niinpä pidettiin hänestäkin - hyvin ja hellästi - ainakin toisinaan. 22.2.1835 näki päivänvalon poika, joka sai kasteessa nimen August Vilhelm. Hänestä tiedän toistaiseksi vain tämän verran. Annan toinen poika, jonka isästä Alexanderiksi ristityllä nassikalla lienee ollut veljensä tai velipuolensa tavoin vain harmaa aavistus, syntyi joko v. 42 tai 46. Hänestä minulla on antaa hieman enemmän tietoa kuin Gustavista. Alexander muutti v. 77 Riipilään. Siellä hän tapasi Ida Maria Lindroosin, joka jo mainitun vuoden elokuun kolmantena lupasi auttaa ja työntää rakasta Alexanderiaan raskaimmissakin mäissä. Niistä ja ennen muuta pariskunnan ilon hetkistä ja niiden mahdollisesti tuottamista hedelmistä olisin kovinkin kiinnostunut.

Lovisa

Pupilleista toisen, Annaa puolisentoista vuotta nuoremman Lovisan askelet johtivat täysin päinvastaiseen suuntaan, Tapaninkylään. Piikuus oli hänenkin puuhansa, tosin ei aivan kaikissa suhteissa. Vuonna 1842 syntyi Amanda, tyttö, joka jo 14-vuotiaana muutti Helsinkiin. Sieltä hänet korjasi rekeensä nimeltään tuntemattomaksi jäänyt mäntsäläläinen tarkk'ampuja. Missä määrin pariskunnan perilliset syyllistyivät myöhempien aikojen kahinoihin ko. pitäjässä, jääköön selvittämättä.

Amanda sai kolmivuotiaana leikkitoverikseen Bernhard-pojan. Ikävä kyllä poika oli niin kivulloinen, ettei hänestä ollut sisarelleen pitkäaikaista iloa. Bernhard ei elänyt edes niin kauan, että hänellä olisi sukuhistoriallista arvoa. Mainitsenkin hänet lähinnä syystä, johon tulen käsiteltyäni nuorimmankin sisaren vaiheet.

Fredrica

oli sisarensa Annan tavoin kevään lapsi, huhtikuun 16:ntena 1817 syntynyt tyttö, joka seurasi vanhinta sisartaan Oulunkylän Nybondakseen. Olen saanut sen kuvan, että Fredrica ei kovin pitkään viihtynyt yhdessä ja samassa paikassa. Jonkin ajan kuluttua hänen nimensä nähdään rekisterissä kirkonkyläläisten joukossa. Kun Fredrica avioitui Sjöskogista - sijaintia en tiedä - kotoisin olleen leskimiehen suutari Reinhold Vikbergin kanssa vuonna 1847, hävisivät he näköpiiristäni. Sillä tosin ei liene suurin merkitystä, koska arvattavasti pariskunta jäi lapsettomaksi.

Sitä ennen Fredricalle oli syntynyt Rutans-nimisellä tilalla maaliskuun toisena 1842 - yhtä mystisesti kuin sisarilleenkin - pienokainen, jonka kakkosnimi on kirjoissa milloin Victor, milloin taas Vilhelm. Varsinainen kutsumanimi on kuitenkin aina Carl. Marraskuun 28:ntena v. 1856 Carl Kyrklund muutti renkinä Helsingin humuun seuranaan nähtävästi myös Lovisa-tätinsä tytär Amanda Kyrklund. Voinemme jopa olettaa heidän ainakin alkuun saaneen elantonsa toinen toistaan tukien. Luultavasti serkukset ovat kuitenkin asuneet saman katon alla pelkästään käytännön syistä.

Helsingissä Carl opetteli karvarintyön. Jonakin tuntemattomana vuonna hän muutti karvarinkisällinä Tammelaan ja sieltä Turkuun. Luultavasti tuossa kaupungissa Carl avioitui Pietarsaaressa 21.3.1845 syntyneen Johanna Pellisen kanssa. Pari sai kaksi tytärtä, Ida Marian 8.1.1880 Turussa ja Ebban 25.6.1884 Hiitolassa. Idan olen löytänyt Malmin hautuumaalta. Hänellä ei eläessään ollut miestä riesanaan eikä kaiketi lapsia ilonaan.

Kun Johanna 28.10.1886 muutti Helsinkiin, hänen siviilisäätynsä oli leski. Carl siis kuoli melko nuorena.

Vaikka olenkin hiukan naureskellut sanonnalle "turvaton silmäterä", siihen ei todellisuudessa ole mitään syytä. Tyttö tai nainen, jolla ei ollut miehistä turvaa tai joka ei ollut taloudellisesti riippumaton, oli täysin sekä henkisesti että fyysisesti työnantajansa mielivallan armoilla. Ellei hän alistunut isäntänsä tahtoon joka suhteessa, hän sai lähteä talosta. Uuden työpaikan saaminen kesken vuoden oli vaikeata, sillä piikojen ja renkien vakanssit täytettiin pääosin syksyn pestuumarkkinoilla.

Vähävarainen naisihminen, joka syystä tai toisesta ei jo hyvin nuorena päässyt miehelään -  tuolta ja vielä vanhemmalta ajalta periytynee tapa puhua naisen pääsemisestä ja miehen joutumisesta avioon -, saattoi kiittää ainoastaan onneaan, mikäli hän varjeltui ensinnä psyykkiseltä ja jatkossa fyysiseltä väkivallalta. Siksi on suorastaan käsittämätöntä, että tuona aikana naista rangaistiin haureudenteosta miestä ankarammin - moraalisesta närkästyksestä ja täydellisestä maineen menetyksestä puhumattakaan. Myöhemmin tulemme näkemään, että au-isä, mikäli sellainen edes saatiin selville, pääsi lapsensa elättämisessä suhteellisen vähäisin taloudellisin menetyksin. Äiti sen sijaan joutui aina koville. Hänen täytyi yleensä jo pelkästään työssäkäyntinsä varmistamiseksi turvautua lähimmäistensä, useasti samassa asemassa olevien kuin hän itsekin, armeliaaseen apuun.

On täysin mahdotonta enää sanoa, mitkä olivat perimmäiset syyt noiden mainitsemieni "turvattomien pupillien" viiden perillisen syntymiseen. Missään tapauksessa en usko, että jokainen noista lapsista olisi ollut pyyteettömän rakkauden hedelmä. Pikemminkin uskon, että ainoallakaan näistä pikku-Kyrklundeista ei ollut isää, jonka puoleen hän olisi voinut lapsuus- ja nuoruusvuosiensa vaikeuksissa kääntyä. Olisi silti hauska tietää, minkämoinen Annan ja Fredrican poikien jälkeläisten joukko nykyään tallaa tätä maapalloamme. Miksei toki Lovisankin suvunhaara kiinnosta, vaikka siellä ei lienekään Kyrklund-nimisiä henkilöitä. Ehkä nuokin asiat aikanaan selviävät, joskaan en itse kohdaltani enää ehdi tuohon puuhaan.