Leskiemännän perukirja 

Vaikka dokumentti ei olekaan kovin mittava, kertoo se paljon.

Marraskuun 21. päivänä v. 1840 päättyi toimeliaan 57-vuotiaan leskiemäntämme maallinen vaellus. Hänellä oli, kuten aiemmin olen luetellut, eläessään monta etunimeä. Hänen perunkirjoituksensa tekijät ovat keksineet vielä yhden, minusta aika oudon variaation: Marjia. Hylkään sen ja palaan mielestäni sopivimpaan ja todennäköisimpään, Maijaan.

Perukirjan ovat kahdesta erilaisesta käsialasta päätellen yhdessä laatineet herrat S. Markelin ja Anders Vinqvist, joista jälkimmäinen oli Voutilan kylän lautamiehiä. Markelin lienee sukuna tuttu kaikille vanhan polven malmilaisille. Nyt kyseessä olleen mahtipontiset kirjainkiemurat paljastavat hänet ammattimaiseksi peru- ja muidenkin asiakirjojen laatijaksi. Ihme kyllä hänen arvoaan ei mainita, joten saamme tyytyä arvaukseeni.

Asiakirja oli laadittu keskellä kesää vuonna 1842 eli siis puolisentoista vuotta asianomaisen kuolemasta. Silloin siis vainajan perujen inventoinnilla ei ollut nykyisenlaista kiirettä. Yleensäkään noina aikoina hätää ja hoppua ei liene ollut kuin tulipaloissa. Toisaalta lesken jälkeensä jättämä omaisuus oli niin vähäinen, että se jouti hyvin olemaan kenenkään sitä tarvitsematta vuosikausia omassa nurkassaan.

Kun vainajan meille jo tutuksi tullut perikunta luetellaan, puhutaan edelleen turvattomista pupilleista, 28-, 27- ja 23-vuotiaista tyttäristä, jotka kaikki olivat jo enemmän tai vähemmän onnellisia äitejä. Kun olen samaa pupilliepiteettiä nähnyt käytettävän vieläkin myöhemmin, on epäuskoisimmankin myönnettävä pupillien säilyttäneen turvattomuutensa aina jäykistyneisiin silmäteriinsä saakka.

Toimituksessa olivat jo mainittujen uskottujen miesten lisäksi saapuvilla talon Johan-isäntä, vainajan Anna- ja Fredrica-tyttäret, Gustaf Strömberg, vanha tuttavamme naapurista, sekä pitäjän köyhiä edustanut Johan Forssberg. Nimestä karisi myöhemmin kaiketi tarpeettomana pois toinen s-kirjain.

Vainajan Gustaf-poika sekä Lovisa-tytär eivät olleet katsoneet aiheelliseksi saapua tilaisuuteen. Heillä ei mielestään ollut kummoisiakaan etuja valvottavinaan. Myöhemmin huomaamme niitä olleen oletettuakin vähemmän. Toisaalta eräistä hetken kuluttua selviävistä seikoista havaitsemme, että ainakin Gustafin läsnäolo olisi ollut paikallaan.

Siitä huolimatta, että vainajan omaisuuden inventaario oli perusteellisen yksityiskohtainen, tavaraa ei kertynyt kovin runsaasti. Ensimmäiseksi mainittiin, että rahaa ei ole killinkiäkään - liekö pesissä koskaan? -, karjaa vain lypsylehmän verran ja sekin vieraassa navetassa, kuten aikanaan saamme kuulla. Lehmän arvoksi oli pantu seitsemän hopearuplaa.

Vuodevaatteita oli minimimäärä ja nekin kertaalleen maattuja: patja, kaksi tyynyä, peite, pari palttina- ja toinen pari rohdinlakanoita. Pitovaatteissa oli hiven herraskaista. Vaikka kenkiä ei ollut - ehkä vainaja tarvitsi niitä viimeisellä matkallaan -, komerossa riippui lammasnahkainen turkki ja bomasee-leninki. Kallein yksittäinen kapine, lehmää lukuun ottamatta, oli musta silkkiliina, arvo 80 kopeekkaa. Koko omaisuus arvioitiin 11 ruplan 76 kopeekan arvoiseksi.

Herra Tohtori Professori Erik Anders Crohns oli pesän suurin saamamies. Hänelle kuului seurakunnan paimenena ns. testamenttilehmä korvauksena siitä suunnattomasta huolesta, työstä ja vaivasta, kenties surustakin, jonka Maija-emännän kuolema oli aiheuttanut. Loppujen lopuksi taivaallinen esivalta sai ns. ruumisrahana lehmän arvon lähes kolminkertaisena. Noista kahdestakymmenestä ruplasta on maininta perukirjassakin. Pesän koko vähentämätön omaisuus siirtyi siis likimain kaksinkertaistuneena papin säkkiin - eipä ihme, että sitä pidettiin pohjattomana.

Maallinen valta oli paljon kohtuullisempi. Tuomarin toimituspalkkio - kaiketi lähinnä kirjaamismaksu - oli vain kahdeksan kopeekkaa, köyhäinhoidon edustaja vei paria vähemmän. Uskottujen miesten ja puhtaaksikirjoittajan osuudet olivat likimain kaksi ja puoli ruplaa.

Ilokseni olen huomannut, että oma matemaattinen lahjattomuuteni on näissä toimitusmiehissä löytänyt voittajansa. Kumma, että tuomari Birger Agricola hyväksyi perukirjan. Ehkä hän ajatteli, ettei tyhjä vääristellenkään täyty.

Ajalle kuvaavaa on, että silmäterämme tyytyivät pelkkiin vaatimattomiin puumerkkeihin. Johaninkaan signeerauksessa ei ole kehumista; kirjoittaa hän tuskin on sanan varsinaisessa mielessä osannut. Eipä silti, herra Strömbergin, naapurin isännän ja lautamiehen, eri dokumenteissa olevat vaivoin piirretyt puumerkit eivät juuri muistuta toisiaan.