Brusaksen taloudellisen kehityksen syitä

Jos Johanin v. 1821 kuollut isä olisi päässyt parinkymmenen Herran rauhassa vietetyn vuoden jälkeen vierailemaan kotikunnaillaan, niiden rakennuksissa ja vainioilla, hän luultavasti olisi vaivoin joidenkin maamerkkien perusteella havainnut olevansa omassa, mutta kuitenkin niin vieraassa Brusaksessa. Päärakennus olisi oudon näköinen, suuri ja uudenmakuinen, samoin karjasuoja, vielä edellistäkin mahtavampi näöltään. Sinne sisälle astuessaan hän olisi hätkähtäen nähnyt pitkän paririvin pilttuita täynnä lehmiä ja vasikoita, jotka jopa olisivat vaikuttaneet suhteellisen pirteiltä talviajasta huolimatta. Omassaan hän oli tottunut vain pariin kantturaan, jotka nekin lähinnä huonosta ruuasta johtuen heikkenivät vuoden pimeänä aikana niin, että ne lähes karvattomina piti keväällä nostaa pihamaalle vihreän ruohotupsun vierelle.

Mistä saattoi tuo valtaisa edistys johtua? Selitys ei ole vallan yksinkertainen; syitä on viljalti. Eräs lienee ollut maakirjassakin mainittu järjestely Brusaksen mailla: 1822 17/7 vid egobyte egovidderna ändrade. Ainakin minä tulkitsen tuon valtiovallan toimenpiteen edistäneen uuden omistajan, silloin vielä alaikäisen Johanin talonpitoa.

Tärkeintä kuitenkin oli, että valistuneissa piireissä levisi ymmärrys siitä, että maassamme ei millään alalla edistytä, ellei Suomen lähes ainoata elinkeinoa maanviljelystä kehitetä. Se taas ei tulisi onnistumaan ilman voimakasta viljelijöihin kohdistettavaa valistustyötä. Ymmärrettiin, että se edellytti sellaisen järjestön perustamista, jonka päämääränä oli maaseutuelinkeinojen kehittäminen. Syntyi Suomen Talousseura.

Seura toimi alkuun hyvin vireästi, isänmaallisen innostuksen vallassa. Seuran johdossa tosin oli koko 1800-luvun käytännön miesten sijasta pelkästään muiden ammattien harjoittajia. Maanviljelys kylkiäistoimintoineen oli tuolloin vielä niin lähellä oppineintakin virkamiestä, että seuran johtokunnan papit, yliopistomiehet, upseerit, tuomarit ja kauppiaat olivat aivan oikeat henkilöt suunnittelemaan maaseudun olojen parantamista. Seura julkaisi runsaasti kirjallista materiaalia ja käytti paikallisessa neuvonnassa pitäjien sivistyneistöä, ennen muuta pappeja. Seuran sanoisinko erikoisaloja olivat perunan- ja heinänviljely, isorokon vastustaminen ja kotiteollisuuden edistäminen. Noissa pyrkimyksissä seura oivalsi käyttää hyväkseen ihmisten heikkoutta arvostaa maallista kunniaa: Talousseura alkoi jakaa palkintoja ahkeruudesta ja uutteruudesta.

Kesti luonnollisesti vuosikymmeniä, ennen kuin tämän Turussa vuonna 1797 perustetun seuran opit ja neuvot ehtivät maamme kaupunkien liepeitä pidemmälle, siis varsinaiselle maaseudulle. Maatalousväkihän on kautta aikojen ollut konservatiivista. Ensinnä valistuksen kohde, talonpoika, oli saatava tajuamaan, että hänen työssään oli kehittämisen ja nykyaikaistamisen tarvetta. Kun viljelijälle samalla selviäisi, että niistä tulisi hyötymään hän ja hänen perheensä, inhimillinen ahneus huolehtisi lopusta.

Jos maamme kaikki talonpojat olisivat omaksuneet heille tarjotun opin Johan Kyrklundin tavoin, olisimme jo 1800-luvulla olleet vaikeuksissa elintarvikevuoriemme puristuksessa. Syy siihen, miksi niin ei tapahtunut, lienee melko yksinkertainen. Ne hengentuotteet, joissa neuvottiin järkeviä viljelytapoja, uusia keinoja muokata maata, kuivata soita, sanalla sanoen saada parempia satoja, olivat ruotsinkielisiä. Äidinkielenäkin ruotsia puhuvista suuri osa putosi silti heti alkuun kärryiltä, tuo lukemisen konsti kun oli päässyt unohtumaan.

Johanin on täytynyt olla uskollinen vähässä, tietoinen taitojensa puutteista. Hänen nimikirjoituksestaan näkee - hiljanhan se todettiin -, että kynämieheksi hänestä ei ollut, mutta lukemisen edellytys ei välttämättä olekaan kirjoittaminen. Vielä nykyäänkin kaduilla kulkee sujuvasanaisia lukijoita, jotka joutuessaan kirjoittamaan peräperään kolme sanaa onnistuvat sujauttamaan joukkoon saman verran kielivirheitä.

Yhtä tärkeätä kuin osata lukea on ymmärtää lukemansa. Johanin on täytynyt jo suhteellisen varhain pystyä molempiin. Muuten en ymmärrä, miten hän tajusi, suurimman osan muusta viljelijäkunnasta vielä ihmetellessä, pari maanviljelyn ja karjanhoidon perustotuutta. Niistä valistaminen kuului myös Suomen Talousseuran keskeisiin tehtäviin.

Olen jo maininnut perunan. Se oli, on ja varmasti tulee olemaan erinomainen ravintokasvi. Johanin nuoruudessa jokseenkin kaikki olivat oppineet sitä syömään. Yleensä perunaa viljeltiin vain oman tarpeen verran, viljaa sen sijaan kylvettiin kaikki vähäisetkin tilkut täyteen siinä toivossa, että viljasta saataisiin hyvä hinta. Menetelmä olikin onnistunut Ruotsin-vallan aikana, emämaa kun ei ollut viljaansa nähden omavarainen. Kun maamme v. 1809 liitettiin itäiseen naapuriimme, Suomeen alkoi virrata halpaa viljaa määrättömästi. Venäjänmaan viljavat ja hyvämultaiset peltotasangot tuottivat satoa paljon yli oman tarpeen. Kun vielä Venäjän maaseudun työväki tyytyi paljon pienempiin ansioihin kuin suomalaiset, ei meillä olisi ollut mitään järkeä kylvää minkäänmoista viljaa yli perhekohtaisen tarpeen.

Tuo selvisi Johanille luultavasti juuri kertomallani tavalla. Hän ryhtyikin oitis nurkantakaisen perunamaan sijasta viljelemään pitkiä potaattisarkoja oman pihapiirinsä ja nykyisen Pihlajamäen välisellä alueella. Sieltä saatiin runsas sato syksyllä kellariin vietäväksi. Perunassa on sekin hyvä puoli, että se ei ole niin altis hallalle kuin vilja. Eihän sekään toki pakkasesta pidä, mutta kevään ja alkukesän kylmät se huilailee oikeata aikaa odotellen maan edes joltisessakin lämpimässä, syksyllä taas mahdollinen halla panee vain varren, ei mukuloita.

Johan keksi myös oivan keinon markkinoida perunansa. Joka aamu, jos se vain oli ilmaltaan mahdollista, Johanin hevonen juosta hölkytti Helsingin torille, josta se palasi kuorman tultua myydyksi. Siihen ei yleensä pitkiä aikoja mennyt, joten ajomies ja kauppias, molemmat yhden ja saman jakun sisällä, ehtivät vielä pitkäksi toviksi talon varsinaisiin töihin.

Monelle maamme talonpojalle oli vielä 1900-luvullakin kummastelemista, kun kaiken maailman agrologit ja konsulentit kehottivat vuorovuosin kylvämään tilan pelloille, parhaillekin, heinää, elävien ja luupäitten ruokaa. Yleinen käsitys oli, että Luojamme elukoilleen ilman ihmisen apua kasvattaman murkinan määrä on mittaamaton: suosara, niittyheinä, järvikaisla ja -ruoko, viljan olki, lehtikerppo. Valikoimaa ei olisi vaikeata jatkaa.

Oli siis aivan luonnollista, että lehmät lakkasivat noin heikkolaatuista ravintoa saatuaan syystalvella vähitellen lypsämästä, menivät umpeen. Sitä pidettiin niin luonnonjärjestyksen mukaisena, että muunlaisia pyrkimyksiä ei ymmärretty, vaan ne käsitettiin höperyyksiksi. Koska Brusaksessa oivallettiin hyvän ruokinnan, jatkuvasti lypsävän lehmän ja kalliin voin suora syy-yhteys, jäänee ratkaisematta, mutta koska mielestäni pelkällä viljelyn erikoistumisella ei voida selittää Brusaksen nopeata vaurastumista, luulen Johanin jo isännyytensä alkuvuosina uskoneen kylvöheinään ja ryhtyneen sen mukaisiin toimenpiteisiin.

Mainitsemiini luupäihin ei huonoimmissakaan taloissa laskettu hevosta. Sehän oli isäntänsä ystävä, korvaamaton apu, usein jopa viisaampi kuin ohjaajansa. Sille varattiin apevaraston parhaat palat; se sai jopa silloin tällöin viljakapallisen eteensä.

Johanin pojanpojantyttärenpojan on kovin helppo olla kirjoituspöytänsä ääressä ja tietokoneensa edessä fiksu ja tietäväinen. En silti usko, että esi-isälläni voisi olla aatoksiini nähden suurestikaan vastaan panemisen aihetta, semminkään kun näen hänet maamme 1800-luvun alkupuolen eturivin maanviljelijänä ja karjanhoitajana. Luottaessaan pariin viisaampiensa neuvoon hän nosti tilansa köyhyyden alhosta, ellei nyt aivan rikkauden kunnaalle, niin ainakin hyvinvoinnin ylätasangolle.

Mainitsemani pari koko agraarielinkeinon perusrakennetta muuttanutta elementtiä eivät toki olleet ainoita talouden kohentajia Brusaksessa. Tarinani jatkossa sivuankin yhtä ja toista sellaista, jolla oli enemmän tai vähemmän oleellinen osuus tilan menestymisessä. Jatkakaamme siis dokumenttien kertomaa. Seuraava tosin ei suoranaisesti liity Brusaksen taloudelliseen menestymiseen. Sen sijaan se kuvaa välillisesti Brusaksen yhteiskunnallista ja samalla taloudellistakin asemaa koko pitäjän talonpoikaishierarkiassa.