Johan tunnustaa vanhenevansa

”Turvattomien pupillien” holhouskysymys on kolmannen kerran esillä käräjillä, nyt talvikäräjillä Thorsin tilalla vuonna 1846.

Vuonna 1846 Johan Kyrklund vetosi korkeaan ikäänsä - 43 vuotta! - ja raihnaisuuteensa pyytäen asiamiehensä, jona toimi hänen vaimonsa Maria Brita Träskman, välityksellä vapautusta sisarpuoltensa Annan, Lovisan ja Fredrican holhoustehtävästä. Tilalleen hän suositteli 34-, 33- ja 29-vuotiaiden "turvattomien silmäterien" omaa Gustaf-veljeä, jonka muistamme avioituneen Ylästöön.

Kihlakunnanoikeudella ei luonnollisestikaan ollut sanottavasti valinnan varaa. Kun vielä holhoojakandidaatti vakuutti tekevänsä kaikkensa sisartensa hyväksi, oli lain kirjain täytetty. Lienee silti ollut jokseenkin yksi ja sama, kuka nyt enää oli kaikki maailman pahuudet kokeneiden vanhojenpiikojen, joiden hameissa pyöri pieniä pellavapäitä, holhooja. Sen jälkeen, kun oman isän turvallinen ote oli kirvonnut tyttöjen käsistä heidän ollessaan alle kymmenvuotisia eikä taloon ollut jäänyt korvaavaa isähahmoa, lienevät tyttöjen mahdollisuudet tasapainoiseen elämään menneet.

Holhouspöytäkirjassa on ainakin rivien välissä näkevinään neljä kysymystä:

1. Oliko Johan jo todella niin huonokuntoinen, että hänen piti lähettää vaimonsa asialle? Tiedämmehän hänellä sentään olleen vielä edessään runsaasti elinvuosia. Ehkä tässä vain haluttiin antaa oikeudelle käsitys Johanin raihnaudesta, jotta hän olisi kunniallisesti päässyt velvoitteestaan. Saattoihan tosin olla kyse äkillisestä jalat alta heittäneestä kuumeesta; siihen ei kyllä yleensä noina aikoina sairastuttu kuin sen ainoan ja lopullisen kerran;

2. Oliko Maria-vaimo tosiaan niin valveutunut kuin mitä esiintyminen oikeudessa edellytti? Vaikka hän ei osannut edes omaa nimeään kirjoittaa, meidän on niin pääteltävä. Silloin voi jopa olla mahdollista, että ansiot Brusaksen menestymisessä olivatkin olleet lähinnä järkevän vaimon. Eipä tuossa pitäisi olla paljon ihmettelemistä. Eivät toki ihmiset silloin juurikaan poikenneet nykyisistä;

3. Mistä johtui, että vaikka Maria kyllä mainitaan Johanin vaimoksi, häntä silti nimitetään - jopa kahdesti - Maria Träskmaniksi? Joko puhtaaksikirjoittaja on menetellyt näin vanhaa tuttuuttaan tai, kuten uskon, vaimolla on ollut oikeus avioliitossakin käyttää omaa nimeään. Kun Suomeen v. 1986 saatiin uusi sukunimilaki, jota osa kansasta pitää perinteisten arvojen väheksymisenä ja perheiden moraalin polkemisena, emme vieläkään ole päässeet Johanin ja Marian ajan sukunimikäytäntöön - eikä ehkä täysin ole syytäkään;

4. Tavatessani Marian käräjillä miehensä asiaa ajamassa en ensin ollut uskoa silmiäni: Saattoiko olla mahdollista, että tuona maskuliinisen voiman ja miehisten tekojen aikakautena "heikko astia", vähäinen ymmärrykseltäänkin, sai tehtäviä, jonkalaisiin olin aiemmin kuvitellut vain raavaiden miesten pystyvän? Eikö miehen, jonka täytyi tämän kaltaisissa asioissa turvautua naisen apuun, yhteiskunnallinen arvostus saanut pahaa kolausta, eikö hän saattanut itseään holhotun asemaan?

Jokaisessa kysymyksessä itsessään on pitkälti vastausta. Ainakin oma 1800-luvun sekä yhteiskuntaa että perhettä koskenut ajatusmaailmani järkkyi luettuani tuon kellastuneen paperin. Vaikka sosiaaliset erot tuolloin olivatkin suuret, samoin perheen sisäiset, henkisesti kypsä ihminen erottui joukosta. Jos hän oli mies, hänen asemansa ennen pitkää muodollisestikin nousi, nainen sen sijaan ei pystynyt luomaan varsinaista karrieeria, mutta arvonantoa hänellä saattoi silti olla.

Riippumatta siitä, minkälainen sairaus esti Johanin tulon käräjille, voidaan aivan oikeutetusti päätellä, että hän oli tähän mennessä tehnyt pääasiallisen elämäntyönsä. Vaikka Johan elikin vielä parikymmentä vuotta ja piti talossaan kolmentoista suven ajan ainakin muodollista isännyyttä, tässä ja nyt oli hänen elämänsä taitekohta. Hänen esikoispoikansa Johan Fredrik alkoi yhä selvemmin tulla esille.

Vaikka käsittelemäni pöytäkirja on varsinaisessa jutussaan tavanomainen, siinä on noita ns. rivienvälisiä asioita sitäkin enemmän. Kerron vielä erään havaintoni: tuomarimme Birger Agricolakin oli siirtynyt syrjään joko eläkkeelle tai peräti kirkkomaalle; lukemissani pöytäkirjoissa en tästedes tapaa hänen nimeään.