Fredrik Kyrklund viinanpolttajana 

Joitakin sukututkijoita viehättävät, toisia taas karkottavat oman sukunsa jäsenten kielteiset piirteet. Minusta silloin, kun kyse ei ole varsinaisesta vankilaan johtavasta rikoksesta, tapahtuma piristää muuten niin yksitoikkoista elämää.

Helsingin pitäjän vallesmanni Knut Kilian Karén saapui Brusaksen pihapiiriin 15.3.1864 kello viisi aamulla. Kun tietää hänen tavanneen Fredrikin verekseltään keittämässä ilolientä, juolahtaa helposti mieleen ajatus anonyymistä pyyteettömästä ystävästä, jonka ainoana ja vilpittömänä tarkoituksena oli saattaa Fredrik-isäntä takaisin laillisuuden kaidalle tielle.

Nimismies luonnollisesti haastoi Kyrklundin välittömästi käräjille, jotka muuten alkoivatkin sopivasti parin viikon kuluttua, takavarikoi heti viinapannun ja sen hatun sekä joitakin päiviä myöhemmin tehtaaseen kuuluneet torvet, kolme sammiota, jäähdytysastian ja tynnyrin. En tiedä nykyistä käytäntöä, mutta ainakaan silloin ei mitään rikottu, vaan takavarikoitu välineistö myytiin aikanaan huutokaupalla. Olihan siitä vielä lailliseenkin askareeseen. Luulenpa jopa, että jo poltettu viinakin nykyisen maahan kaatamisen asemesta päätyi kruunun varastosta yhden jos toisenkin kuivakurkun kostukkeeksi.

Pastori A. Hultinin oikeuteen toimittaman mainetodistuksen mukaan Kyrklundilla oli tarpeellinen kristillinen käsitys. Paljon yllättävämpi oli pastorin ilmoitus siitä, että Kyrklund oli pari vuotta aikaisemmin syyllistynyt viinan anniskeluun ja saanut siitä sakkoa. Nähtävästi tässä oli ollut kyse silloin vielä laillisen kotipolton myymisestä. Omaan käyttöön siis sai tiputtaa; viinan myyminen sen sijaan oli salakauppaa.

Juttua tuskin pohdittiin kauan. Kyrklund ei mitenkään yrittänyt luikerrella, vaikka siihen olisivatkin olleet hyvät mahdollisuudet, vaan tunnusti heti tekonsa - tunnustiko hän myös sen laittomuuden, jää hämäräksi. Kovin halvaksi aamuinen puuha ei hänelle tullut, jos ei toki ylivoimaiseksikaan: 120 markkaa, noin 426 nykyeuroa, sakkoa ja parisataa oman aikamme markkaa, 711 euroa, oikeudenkäyntikuluja sekä tehtaan välineistön menetys. Varojen puutteessa tuomittu saattoi sovittaa rikoksensa istumalla vedellä ja leivällä kaksitoista vuorokautta. Kyrklund ei halunnut tuon kaltaista ehkä avartavaakin kokemusta ja terveellistä laihdutuskuuria, vaan maksoi valtion saamiset kyseisen vuoden kesäkuun 29:ntenä.

En halua puolustella Fredrikiä, mutta aivan samoin kuin koko elämä poikkesi nykyisestä, myös suhde viinaan oli toinen. Silloista alkoholipolitiikkaa ei voi edes verrata nykyiseen. Valtiohan ei valmistanut viinaa, vaan koko 1800-luvun, tapahtumamme päiviin saakka, kaikki manttaaliin pantujen talojen isännät saivat vapaasti polttaa sitä. Valtio tosin peri viinanpolttoveron joka talolta riippumatta siitä, tehtiinkö tilalla viinaa vai ei. Vasta v. 1841 maanomistaja sai valita joko veron ja viinan tai raittiuden ja viinattomuuden. Näin valtiovalta kuvitteli päädyttävän vain joihinkin suurehkoihin tehdasmaisiin polttimoihin. Kotitarvepoltto oli kuitenkin jo niin yleistä, että on laskettu maassamme olleen juuri Fredrikin oikeusjutun aikoihin noin 40 000 pikkupolttimoa.

Miksi sitten Fredrik "paloi"? Kun valtiopäivät kokoontuivat v. 1863, ryhdyttiin ns. väkijuomakysymystä käsittelemään heti. Valmisteltiin asetusta, jolla kotitarvepoltto tultaisiin kieltämään, mutta vaikka se tietojeni mukaan tuli voimaan vasta vuoden 1866:n alusta, viranomaiset lienevät saaneet määräyksen jo hyvissä ajoin ryhtyä karsimaan tätä teollisuutta, mahdollisesti pienimmistä ja kilteimmistä alkaen, ainakin taloista, joille polttimo ei ollut elinehto. Yhtenä syynä luonnollisesti olivat kateellisten lähimmäisten kantelut. Virkavaltahan ei voinut olla puuttumatta sille ilmoitettuun laittomuuteen.

Syyttäjä Karénin sanonta eräässä pöytäkirjan kohdassa kuvaa hyvin tilannetta: - - den dertill lofgivna tiden redan utgått (- - lisäksi luvallinen aika jo mennyt). En epäile, etteikö Kyrklund olisi sitä tiennyt, mutta mistä sille syytinkiparillekaan sai polttamatta sen tarvitseman juoksevan evään eikä toki omakaan suu tuohesta ollut!

Kohtuuttomalta siis tuntuu, että juuri säädettyä asetusta ryhdyttiin niin kovin radikaalisti soveltamaan käytäntöön asiassa, jonka talonpojat käsittivät ikimuistoiseksi oikeudekseen. Vallesmannien innokkuudesta huolimatta virkavallalla oli pitkälle 1800-lukua suuria vaikeuksia saada isännät ymmärtämään kotipolttoisen valmistamisen laittomuus. Vielä tänä päivänäkin suhtautunee suuri osa Suomen kansaa melkoisen suopeasti valtion monopolin kilpailijaan.

Koko lailla vakavammin minusta on suhtauduttava oikeusistunnossa paljastuneeseen viinanmyyntiin. Miten laajasti Fredrik sitä harjoitti, ei liene enää mahdollista selvittää. Nuorimmatkaan asiakkaat eivät enää ole kertomassa ostoksistaan. Jos kyseinen kaupankäynti olisi ollut laajaa ja vielä tuomionkin jälkeen jatkunutta, Fredrik ei varmaankaan olisi saanut sitä arvonantoa, ei niitä tehtäviä, jotka tekivät hänestä - niin olen käsittänyt - erään Malmin 1800-luvun loppupuolen ainakin talonpoikaiskulttuurin merkkihenkilön.

Voinemme lopettaa keskustelun spekulaatioineen viinasta ja sen seurausvaikutuksista tähän. Kuvaamassani Thorsin tilalla pidetyssä tilaisuudessa sen päätti oikeuden puheenjohtaja Fredrik Sohlberg.