Johanin ja Marian syytinki
Se sai lainvoiman 28. helmikuuta 1859 Thorsin tilalla Voutilassa. Protokollassa on peräti 12,5 sivua.
Johan oli 56- ja Maria-vaimo 60-vuotias heidän luovuttaessaan talonpidon vuonna 1859 Fredrik-pojalleen. Nykyisen käytännön mukaan varsinkaan isäntä ei vielä olisi ollut eläkeiässä, mutta noina raskaan työn, yksipuolisen ravinnon ja heikkojen sosiaalisten olosuhteiden aikoina ihmiset kuluivat nopeasti, menettivät työkykynsä ja riutuivat ennenaikaiseen vanhuuteen ja useasti saman tien hautaan.
Johanin elämän rikasta nousukautta olen ollut näkevinäni 1840-luvun alkuun saakka. Siihen asti hän siis kehittyi sekä ammatissaan että yhteiskunnan rakentavana jäsenenä. Tyynen seesteistä keskipäivää hän ei ehtinyt elää kuin puolenkymmentä vuotta. Noiden jälkeen hän joutui luopumaan tehtävästä toisensa perään. Ilman fyysisesti ja ehkä henkisestikin vahvempaa Maria-vaimoaan ja toimekasta esikoistaan Johan olisi Brusaksineen ollut vaikeuksissa.
Jo mainitussa perinnönjakopöytäkirjassa oli eräänä keskeisenä elementtinä syytinkisopimus. Sehän oli tilan rasite, joka, jos Fredrikin tilasta maksamaa kokonaishintaa ryhdyttäisiin laskemaan, pitäisi lisätä markkamääräiseksi arvioituna Fredrikin suorittamaan kauppasummaan. En kuitenkaan aio tehdä sitä, niin helposta laskutoimituksesta kuin olisikin kyse. Tuloksella ei olisi kovin olennaista merkitystä. Luultavasti enemmän saattaisi vaikuttaa ruplan silloisen arvon oikea tietäminen. Laskelmissani lienen aliarvioinut sen.
En mainitse syytinkisopimuksen tarvikkeitten vanhoja mittayksiköitä, vaan olen muuntanut ne melko likimääräisiksi kiloiksi ja litroiksi. Heinä- ja olkimäärien nykyihmisille oudoista parmas-yksiköistä en kyllä nytkään pääse, koska en tiedä selvemmistäkään.
Eläkkeelle siirtyvä aviopari vaati asuttavakseen omalla eteisellä varustetun kamarin sekä tarpeellisen määrän puita sen lämmittämiseen. Koska antajan ja saajan käsitykset siitä, mikä oli kohtuullista tarvetta, mikä taas ei, saattoivat suurestikin vaihdella, halkopinon koko määriteltiin viideksi syleksi. Vaikka huoneet tuona aikana olivatkin hatarat, eläkeläisten kamari tuskin oli niin kylmä, etteikö tuolla puumäärällä kovakin talvi pysynyt seinien ulkopuolella. Toisaalta syytinkiläiset varmasti hakivat puunsa samasta pinosta kuin isäntäväkikin.
Eläkeläiset arvelivat tarvitsevansa rahaakin, tosin vain kymmenen ruplaa, 656 markkaa, vuoden mittaan. Vaikka se ei paljolta tunnukaan, palaa viime vuodelta mieleen piika Lovisa, jolle lapsineen myönnettiin vuotuista elatusapua vain pari vaivaista ruplaa.
Johan vaimoineen aikoi, kuten Maria-leskemmekin vuoden 1821:n syytinkisopimuksessa mainitaan, askarrella hieman navetankin puolella. Talon oli varattava sinne pilttuu yhtä lehmää varten. Eläkeläiset säilyttivät itsellään myös hevosenkäyttöoikeuden, sillä olihan heidän päästävä kirkkoon, myllyyn ja silloin tällöin jopa kaupunkiin tuulettumaan.
Varsinaisten elintarvikkeitten luettelo oli seuraava:
- 6 tynnyriä, noin 690 kg ruista - 6 tynnyriä, noin 720 kg perunoita
- 1 tynnyri, noin 90 kg ohraa - 4 leiviskää, 34 kg sianlihaa
- 2 tynnyriä, noin 140 kg kauraa - 4 leiviskää, 34 kg muuta lihaa
- 4 kappaa, noin 18 kg herneitä - 1 nelikko, 40 kg silakoita
- 1 nelikko, 40 kg suolaa - 23 kannua, 60 l viinaa (brännvin)
- 4 parmasta heinää - 4 parmasta olkea
Tähän sopinee kuin vertailuksi lyhyt tietoisku tuon ajan kunnallisesta köyhäinavusta Helsingin pitäjässä: 204 kg ruista, 73 kg ohraa, 220 kg perunoita, 34 kg silakoita ja 13,7 kg suolaa. Kaksinkertaistamalla määrät lukuja voi verrata Kyrklundien syytinkiantimiin.
Ero kauan sitten käsitellyn leskiemäntä Maria Mattsdotterin syytingin ja nykyisen eläkeläisparin välillä oli lähinnä siinä, että lesken "kroppa" ei vaatinut lihaa eikä sielu viinaa. Hänen edukseen on myös laskettava, että hän viljeli itse perunansa ja pellavansa. On tosin muistettava, että leskemme oli syytingille siirtyessään vasta 38-vuotias, parhaassa työiässä, Johan ja Maria taas epäinhimillisen kovan maatyön uuvuttamia "kehäraakkeja".
Kahvipöytää ei vielä tämänkertainenkaan syytinkiemäntä olisi pystynyt rakentamaan omista tarvikkeistaan. Maapallon nykyisin yleisimmän viljakasvin vehnän puute olisi estänyt nisusen ja leivonnaisten tarjoamisen. Johanin Maria sentään toisin kuin edellisen sukupolven kaimansa olisi voinut kaupunkimatkallaan pistäytyä jossakin Helsingin siirtomaatavarakaupassa ostamassa omalla rahallaan kahvit ja sokerit. Kai hän toisinaan niin tekikin. Tosin tuohon aikaan vasta varakkaitten säätyläisten leukaperiin oli kasvanut se kahvihammas, jonka pakotuksen ainoastaan ruskeankuuma neste kykeni poistamaan.
Mutta olipahan kahvin korvikkeeksi sen runsaammin kirkasta, elämän eliksiiriä, juomaa, jota ei tarvinnut hakea omaa pihapiiriään kauempaa. Koska Brusakseen hankittiin viinapannu, jääköön selvittämättä, mutta varmasti Johan oli itsensä ja monien lähimmäistensä iloksi polttanut viinaa useita vuosikymmeniä. Arvatenkin sinä hetkenä - tämä ei koskenut vain Brusasta -, kun isäntä huomasi viljaa jääneen laariin yli oman tarpeen, hänen mieleensä tuli sen "jalostaminen". Kun vielä peruna yleistyi ja sitä opittiin käyttämään paloviinan alkuaineena, virisi iloa ja rahaakin tuottava elinkeino tuhansilla maamme tiloilla.
Syytinkiläisten tarvitsemaa viinamäärää ei voi kuin ihmetellä. Eiväthän heidän ikäisensä ihmiset voineet enää käyttää viinaa juopuakseen, eivät ainakaan kovin usein eikä Maria varmasti koskaan. Viina oli tuon aikakauden eläjälle lääke, aine kaikkiin vaivoihin ja kipuihin. Arvatenkin sitä käytettiin yhtä lailla ulkonaisesti kuin juodenkin, samoin perustein lehmän kuin Mariankin moniin kremppoihin.
Viina kielen kirvoittaa, sanotaan. Näyttää pitävän paikkansa pelkkänä abstraktionakin. Jätän aiheen palatakseni siihen hyvinkin pian tarinassa, jonkalaista ei juuri voine välttää, mikäli rehellisesti aikoo kertoa historiallisen totuuden 1800- ja vieläpä 1900-luvunkin talonpidosta.
Vielä on syytä mainita muutama syytinkisopimuksen yksityiskohta. Ensinnä mainitaan, että kun toinen aviopuolisoista siirtyy tästä maallisesta otaksumaansa taivaan iloon, tarvikemäärät puoliintuvat asumisen ja lehmän tarpeita lukuun ottamatta. Toimituskirjan viimeisessä artiklassa velvoitetaan poikamme huolehtimaan päiviemme päättyessä kunniallisesta hautauksestamme. Se omaisuus, mikä meiltä silloin jää, jääköön pojallemme Johan Fredrikille.
Kauppa- ja perintökirjat olivat esillä kolmilla peräkkäisillä käräjillä hakemassa lainhuutoa. Mitään estettä ei esitetty Fredrikin isännyydelle. Kun viimeinen lainhuuto kirjattiin 9:ntenä toukokuuta 1860, Fredrik sai tehdä tuon vuoden toukotyönsä ensimmäisen kerran virallisestikin ikiomilla pelloillaan.
Fredrik käytti kaikissa kolmessa lainhuutohaussaan asiamiehenään kruununnimismies Fredrik Wilhelm Dittmaria. Tämä herra ehti saada juuri ennen kolmatta eli siis viimeistä oikeuden istuntoa kuin juhlistaakseen brusaslaisten lainhuutoprotokollaa Suomen Sotakomissariaatin Apukamreerin arvon. Koko lainhuutoprosessi vaikutti tavallista pätevämmältä myös siksi, kun jokaisen paperin vahvisti allekirjoituksellaan eri juristi. He olivat asioiden käsittelyjärjestyksessä Fredrik Aspelund, Gustaf Svinhufvud ja C. W. Tennberg. Kokouspaikka sen sijaan oli aina sama, Thorsin tila.
Fredrik oli mies parhaimmillaan, 32-vuotias, juuri siinä iässä, jossa nuoruuden nulikkamaisuus oli vaihtunut sosiaaliseksi mielenlaaduksi ja riehakkuus työvireeksi ja -tarmoksi. Kieltämättä Fredrikin oli paljon helpompi ottaa ruori käteen kuin hänen isänsä aikanaan. Olen jo aiemmin selvittänyt syitä, jotka tekivät nuoren isännän työpäivän kevyemmäksi ja tuloksen paremmaksi kuin Johanin alkaessa isännyytensä, joten en puutu siihen tämän pidemmälti.
Ennen kuin siirryn seuraamaan Brusaksen uutta isäntäväkeä, on aika sanoa hyvästit edelliselle. Johan seurasi poikansa talonpitoa enää viitisen vuoden ajan. Juhannuksen alla 1865 Johan pääsi viimeiseen lepoonsa. Hänen vaimonsa seurasi melko pian miestään. Helmikuun 5:ntenä 1867 Maria nukahti ikiuneen. Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö Fredrik ja Adelaide olisi kunnialla täyttäneet viimeistä velvoitettaan saattaa vanhuksensa asiaankuuluvin menoin Helsingin pitäjän kirkkomaan multaan.
