Soittoniekan piiloleikki

Yleensä Fredrikin toimet pankkiirina sujuivat ongelmitta. Nyt kuitenkin paneudumme tapaukseen, joka työllisti oikeuslaitosta monen vuoden ja pöytäkirjan verran.

Kerroin useita sivuja sitten Helsingin pitäjän lukkarin Carl Enckellin saaneen lainan Johan Kyrklundilta. Velkojalla oli vaikeuksia sen takaisin saamisessa. Vasta haettuaan apua esivallalta, vedottuaan oikeuteen hän onnistui saamaan velallisensa kuolinpesästä omansa.

Tämä tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Nyt Johanin pojalla Fredrikillä oli samantapainen pulma: kotipitäjän urkuri Robert Reinhold Rehell oli viheltänyt enemmän kuin mitä soittaen oli tullut. Ikäväkseen Kyrklund oli maksanut vihellykset eikä ollut nyt saada rahojaan takaisin.

Fredrik oli myöntänyt Rehellille kesäkuun viidentenä 1864 sadanviidenkymmenen hopearuplan, ehkä noin 550 euron, lainan. Aikaa oli kulunut kolmisen vuotta ja velka kasvoi kuuden prosentin vuosivauhdilla. Velallinen ei ollut hoitanut edes korkoja, lyhennyksistä puhumattakaan. Fredrik oli yrittänyt tavoittaa Rehelliä, mutta tämä hyvin ymmärrettävästä syystä, rahattomuuttaan, pakoili velkojaansa.

Lopulta Kyrklund tuskastuneena kääntyi oikeuslaitoksen puoleen. Vaikka siitä ei olekaan näyttöä, Fredrik lienee alkuun kolkutellut sen pienimpiä ovia. Näistä koputuksista ei ole jäänyt kirjallista todistetta. Itse olen ehättänyt mukaan Fredrikin turvautuessa kuvernöörinvirastoon anomuksin, että osa Rehellin palkasta pidätettäisiin Kyrklundin antaman velan korkoihin ja kuoletuksiin siksi, kunnes herrat ovat "sujut". 29.6.1867 päivätyssä päätöksessään em. virasto katsoikin oikeaksi, koska velallisella ei ollut varoja, että velkoja saa ulosottomiehen välityksellä pidätysoikeuden urkurimme puoleen palkkaan.

Allekirjoitukset kuvernöörinviraston puolesta - itse Herra Kuvernööri oli estynyt - ovat niin hienoja ja vaikeaselkoisia, etten ryhdy edes arvailemaan niitä.

Tähän asti pöytäkirja on jokseenkin tavanomainen - pariin virkkeeseen taitavasti menetellen mahtuneeseen asiaan on ympäripyöreästi velallinen-velkoja -suhdetta joka taholta lähestyen ja moneen kertaan se läpäistenkin edestakaisin kiemuroin ja koukeroin saatu hukkumaan viisi arkkia kauniin valkoista paperia - juuri näin!

Seuraavat kaksi kertovat sen sijaan jännittävää kieltään oikeuden miesten peräänantamattomista ponnisteluista pahan kitkemiseksi maapallolta. Toisaalta voidaan sanoa, urkuriraukkaammekin muistaen, että yksilö ei paljoon pysty sen jouduttua yhteiskunnan instituutioiden hitaisiin, vaan niin armottomiin rattaisiin.

Virkaportaat natisivat jälleen, nyt liikkeestä ylhäältä alas. Haastemies Karl Fredrik Lönngren ei tosin tavoita maan alle kadonnutta Rehelliä. Lopulta tarpeekseen saaneena hän kirjoittaa 21.7.1867 em. pöytäkirjan etulehden marginaaliin, että olen toimittanut vastaajalle tämänsisältöisen (tarkoittaa kyseistä pöytäkirjaa) kopion kirkonkyläläisen talollisenpojan Fredrik Olanderin avustamana. Epäilemättä Olander, jonka naapuristossa Rehell arvattavasti asui, oli jo pelkkää tärkeyttään toimittanut kuvernöörinviraston arvokkaat terveiset urkurin asuntoon.

Kun asia ei silti tuntunut edistyvän, kruununvouti C. A. Nordenskiöld kirjoitti pöytäkirjan jatkeeksi yksioikoisen käskyn nimismies Adolf Fredrik Olinille saattaa asia lailliseen järjestykseen. Määräys on päivätty 2.10.1867. Jo samaisen kuun 11:ntenä vallesmanni vastaa kuivasti, että aikaisemmat saamamiehet vievät Rehellin palkan. Tyhjästä oli silloinkin paha nyhjästä. Sivuun Olin kirjoitti seuraavan koko prosessia erinomaisesti kuvaavan lauseen: Palkkio 6 markkaa maksamatta!

Kului lähes vuosi. Syyskuun 11. päivänä v. 1868 kruununvouti Nordenskiöld osoitti jälleen sormellaan vallesmannia ja antoi hänelle kaksi kuukautta aikaa hoitaa asia kuntoon.

Seuraavat viisi riviä on kirjoittanut kantaja, J. F. Kyrklund. Käsiala paljastaa paljon. Se on sujuvaa, useasti kynää kädessä pitäneen tekstiä. Kunhan tuosta - pikkujuttujahan nämä - kaikenmaailman piiparit - - , voi siitä rivien välistä lukea. Itse rivit kertovat Olinin toimineen, joskaan nimismies ei ole kokonaisuudessaan saanut asiaa kuntoon eikä edes saamaansa osaa määräajassa.

Kyrklund mahtoi kuitenkin olla ainakin pikkuisen tyytyväinen kirjoittaessaan saaneensa kuin vuoden 1868 joululahjaksi - aatosta kun oli kyse - nimismies Olinilta 500 Suomen markkaa. Nykyisin se vastaisi 1 777 euroa.

Fredrikin nimen todistajiksi sanoisin, jos olisi pakko, E. Forsbergin ja Anna Tervasluodon. Tuo viimeisin sana on käsittelemäni dokumenttipinon ensimmäinen ja samalla ainoa suomenkielinen henkilönnimi, ellemme nyt ryhdy saivartelemaan Maijasta ja Marjasta. Samalla tuosta Tervasluodosta voinee tehdä yleisiäkin johtopäätöksiä: noihin aikoihin täysin ruotsinkieliseen Malminkylään lienevät asettuneet ensimmäiset suomea äidinkielenään puhuvat.

Dokumentin sivu vaihtuu, vuosi samoin, vaan ei vaihdu käskijä eikä käskyn aihe. Syyskuun 28:ntena v. 1869 Nordenskiöld patisti vallesmannin uudelleen töihin. Aikaa hän antoi jälleen kaksi kuukautta. Määräajassa ilmestyikin pöytäkirjaan Kyrklundin tekstiä. Siinä hän ilmoitti saaneensa 20.11. suoraan velalliseltaan 150 markkaa eli lähes 600 meidän aikamme eurokolikkoa.

Velkojan ja velallisen kissa-hiiri -leikki oli kestänyt lähes viisi ja puoli vuotta. Laskujeni mukaan Fredrikin olisi pitänyt vielä saada lähes 150 silloista markkaa. Noin tuskin koskaan kävi. Pöytäkirjassa on nimittäin seuraavana lyhyt tiedonanto:

Näytetty 14:ntenä maaliskuuta perunkirjoituksessa.

                                                        C. M. Franck 

Kysyä voi monenlaista: kenen perunkirjoituksessa, minä vuonna, kuka oli Franck? Koska Kyrklundin perheessä ei noina aikoina ollut tarvetta jäämistön inventointiin, voi lähinnä epäillä viimeisen iltasoiton tulleen puhalletuksi urkurimme taloudessa. Kun toisaalta tiedämme R. R. Rehell -nimisen urkurin toimineen Helsingin pitäjän kanttorina vuosina 1871–79, meidän tapauksessamme lienee ollut edellisen poika. Ennenhän oli hyvin tavallista, että pojat perivät sekä isänsä nimen että ammatin.

Selittämätön on asiakirjan viimeinenkin lause, hätäisesti lyijy- tai kosmoskynällä kirjoitettu. Käsiala ei ole kenenkään pöytäkirjaan ennen kirjoittaneen, niin monta kuin niitä onkin. Tekstillä ei myöskään ole juridista pätevyyttä, siitä kun puuttuvat sekä allekirjoitus että päiväys. Itse teksti kuuluu: tällä päätöksellä olen saanut 25 markkaa (noin 92 euroa).

Fredrikiä lienee suunnattomasti harmittanut se takaa-ajoleikki, johon hän tahtomattaan joutui ajaessaan omia etujaan. Luultavasti hän leikin lopussa, huomattuaan menettäneensä vaivaiset nelisensataa euroa, oli kiitollinen päästessään niinkin vähällä. Enemmän häntä varmaan kismitti menetetty aika ja itselleen aiheutunut vaiva hänen patistaessaan paikallista virkavaltaa, nähtävästi lähinnä kruununvouti Nordenskiöldiä, toimimaan kuvernöörinviraston päätöksen toteuttamiseksi.