Brusaksen verotalo lakkaa olemasta

Kun Brusaksen Gustav-isännän tyttäret viettivät huolettomina nuoruuttaan oleskellen vain hyvin vähän kotona, kerääntyi sekä Brusaksen että koko maamme poliittiselle taivaalle synkkiä pilviä. 1914 oli syttynyt maailmanpalo. Vaikka se ei suoranaisesti vaikuttanutkaan oloihimme, alkoi meillä kypsyä oma poliittinen kriisimme, jonka ilmiöitä nähtiin Brusaksessakin. Työväki, jota Malmilla oli runsaasti, alkoi liikehtiä tavalla, joka huolestutti paikkakunnan talonpoikia. Maailmansodan loppuvuosina sattui useita välikohtauksia, jotka kiristivät maata omistavan ja työväenluokan välejä.

Ala-Malmin talollisilla oli toinenkin murheenaihe: he eivät katsoneet suopeasti sitä sekalaisen kansainvälistä joukkoa, joka ryhtyi heidän tilojensa mailla rakentamaan Helsingin kaupungin puolustuslinjaa mahdollisen sodan varalta. Vaikka joukkoa pyrittiinkin pitämään tiukassa kurissa, se ei voinut olla aiheuttamatta häiriöitä paikallisille asukkaille. Nähdäkseni esi­merkiksi se maantie, joka rakennettiin aivan Brusaksen sivuitse oikaisemaan niitä mutkia, joita alkuperäinen tie kaarteli talojen pihoissa käyden, on nk. tykkitie, joka tehtiin mainitun puolustuslinjan miesten ja aseiden strategisia siirtoja sekä huoltokuljetuksia ajatellen.

Gustav alkoi myös olla iällä, kuusissakymmenissä. Ei ole ihme, jos hän tähyili rauhallisia seutuja, halusi pois siitä epävarmuudesta ja hälinästä, jonka keskellä hän oli. Ehkä hän olisi siirtynyt jo aiemminkin syrjään, mutta toivo talonpitoa jatkavasta vävystä pitkitti omaa isännyyttä. Onneksi kumpikin tyttäristä, isän jo luovuttua Brusaksesta, nai virkamiehen, joten kenenkään ei tarvinnut myöhemmin katua tekemisiään.

Helsingin kaupungin historian eräällä lehdellä on seuraava teksti: 1917 ostettiin Tuomarinkylän kartano, Brusaksen verotalo, Pehrsin, Haagan ja Karlsin talot, Pukinmäki-osakeyhtiön osakekanta ja Strömsin yhdeksän palstatilaa Malmin kylästä. Kaupunki sai kerralla 1 250 hehtaaria maata.

Strömsistä maksettiin runsaat 500 000, Brusaksesta 350 000, Pehrsistä ja Haagasta kummastakin 300 000 ja Karlsista 250 000 markkaa. Oikeaa kerrointa käyttäen todetaan isoisäni saaneen 2 126 000 nykyisen vuosisatamme markkaa tai 357 550 euroa. Se tuntuu vallan kelvolliselta summalta. Todellisuudessa melkein heti kaupanteon jälkeen alkanut inflaatio piti huolen siitä, että kaupunki sai kyseiset tilat pilkkahintaan. Tosin isoisäni yritti sijoittamalla varmistaa omaisuutensa säilymisen, mutta luovuttaessaan salkkunsa epäpäteviin käsiin hän vain joudutti köyhtymistään. Onneksi vaarini ehti muuttaa majaa ennen sen paljastumista. 

Käytettävissäni on tietoja Brusaksen maista vuodelta 1906. Tilalla oli viljeltyä maata 43,85 hehtaaria, niiden lisäksi viljelyskelpoista maata 0,19 ja metsää 66,74 hehtaaria. Tilan kokonaishehtaarimäärä oli 113,22. Se ei suurestikaan muuttunut kaupantekovuoteen 1917 mennessä: kokonaispinta-ala oli 117,7 hehtaaria, josta viljeltyä 42,7. Kauppaan kuului lisäksi neljä Brusalle - siksi kaupunki oli suomentanut Brusaksen - kuulunutta Boxbacka aktiebolag -yhtiöltä ostettua palstaa, joiden yhteispinta-ala oli kuusi hehtaaria. Kaupunki siis osti isoisältäni 117,7 hehtaaria maata.

Tässä yhteydessä sopinee mainita joidenkin muiden Ala-Malmilla olleiden tilojen, jotka kaupunki osti samalla kuin Brusaksenkin, omistajat ja tilakoot: Pehrsin ratsutila, omistaja maanviljelijä O. W. Åberg, pinta-ala 98,1 ha, Strömsin verotila, omistajat tilanomistaja A. Ek­lund­in perilliset, pinta-ala 123,7 ha, Hagan talo, omistaja rouva S. Rundman, pinta-ala 52,2 ha ja Karlsin talo, omistajat maanviljelijä K. Åbergin perilliset, pinta-ala 60,2 hehtaaria.

Kaupan yhteydessä inventoitiin tilalle jäävä arvokkain irtaimisto. Hevoset Fuxen ja Poka saivat jäädä entiseen talliinsa, samoin lehmät Ulla, Svea, Göta, Nuppu, Klara ja Eva tuttuun navettaansa sekä nimetön sika karsinaansa. Purtavaksi niille ja toki hoitajillekin vaarini jätti 1 500 kg perunoita, 20 000 kg heinää ja 30 000 kg viljaa.

Uuteen taloonsa Gustav vei Blixt-valakan ja Skimmer-oriin, Gabriella-lehmän ja Pärla-hie­hon sekä yhden sian. Niiden evääksi matkaan rahdattiin 15 000 kg heinää ja 100 hehtoa perunoita. Hevosten vetopeleiksi isoisäni valitsi matkakärryt, työreen ja peltorattaat. Vaarini tai paremminkin faarini - tätä nimitystä veljeni ja minä lähinnä käytimme - aikoi siis uudessa ympäristössä harjoittaa pienimuotoista maanviljelystä ja karjanhoitoa. Kaunis ajatus ei kuitenkaan toteutunut kuin ehkä muutamaksi vuodeksi. Jos sitä olisi jatkunut pidempään, muis­taisin varmasti joitakin karjasuojassa olleita yksilöitä. Viimeistään 1920-luvun puolimaissa isoisäni uuden asuinsijan navetta ja talli olivat asumattomat.

Koska yksistään Brusaksen karjan keskimääräinen pääluku oli suurempi kuin mitä juuri mainitsemistani saataisiin, lienee vaarini huutokaupalla tai muulla tavoin myynyt osan karjastaan juuri ennen luopumistaan Brusaksesta.

Gustav siirtyi Helsingin pohjoislaidalta sen länsipuolelle, Espoon pitäjän Köklaksiin. Sieltä isoisäni osti uskonveljensä rakennusmestari Karl Wilkmanin, jonka pojat suomensivat nimen Vilkamaksi, rakennuttaman talon, joka sijaitsi noin viiden hehtaarin Lepolaksi ristityllä tontilla. Itse talo oli tavattoman suuri leskimiehelle, jonka tyttäret olivat juuri lentämässä pesästä. Emännöitsijää Gustav toki aikoi pitää, mutta silti ihmetyttää rakennuksen koko: kolme kerrosta, yhdeksäntoista huonetta, kaksi valtavaa aulaa. Tontilla oli toinenkin asuinrakennus, nykyisen pienehkön omakotitalon kokoinen, joka oli rakennettu talonmiehen asunnoksi.

Yrjö Myllylä kirjoitti v. 2007 Karl Wilkmanin tarinan. Koska siitä saa melko hyvän käsityksen silloisista oloista ja jopa syyn Lepolan rakentamiseen, en aio kertoa näistä asioista tämän enempää.

Karl Wilkman kuoli vuonna 1914. Hänen poikansa Karl, Kalle vain myöhemmästä sotaväkemme ylipäällikkyydestä huolimatta, ja Oskar jakoivat isältään saamansa perinnön siten, että Lepola jäi Oskarille. Näin päättelen siitä, että vaarini kävi talonkauppaa Oskarin kanssa. 

Mainitsin hetki sitten talon olleen tavattoman suuri. Koon ymmärtää tietäessään Gustavin aikoneen elää alakerrasta ja sivurakennuksesta saamillaan vuokratuloilla. Siten hänen ei tarvitsisi kajota pääomaansa. Tiilestä rakennetuissa pohjakerroksen huoneissa, joita oli kuusi, asui ajankohdasta riippuen kaksi tai kolme perhettä. Kerroksen kolme sisäänkäyntiä mahdollisti helposti kolmenkin vuokralaisen pidon. Koska faarini eli todella askeettisesti eikä hän käyttänyt rahaa edes talon tai tontin kunnostukseen, hän varmasti tuli hyvinkin toimeen vuokratuloillaan. Melkein naapurissa sijainneesta alun alkaen Wilkmanin perustamasta tiilitehtaasta, joka muuttui 1920-luvun puolimaissa lasitehtaaksi - siirtyi muuten v. 1927 Riihimäen lasitehtaan suurehkoksi sivuvalmistamoksi -, oli ainakin se ilo, että vuokralaisensa sai valita lukuisasta tarvitsijoiden joukosta. Tehdas tosin oli rakennuttanut runsaastikin työväen asuntoja, mutta ne olivat pienehköjä. Sitä paitsi melko hyväpalkkaiset lasinpuhaltajat asuivat mielellään hiukan sivussa kolhoosinomaisesta yhdyskunnasta.

Eläminen tuli isoisälleni ajateltuakin halvemmaksi hänen Emma-sisarensa asettuessa veljensä vaatimattoman talouden hoitajaksi. Yhdessä he vanhenivat suuressa talossaan. Ylimalkaan ottaen sisarukset olivat vuokralaisiinsa ja nämä heihin tyytyväiset. Voin sen todistaa: kesä kesältä tullessani lomalle tapasin samat tutut kasvot pihamaalla ja alakerran ikkunoissa. Joukossa oli ikäisiäni lapsia, joista moniin solmin niin pysyviä ystävyyssiteitä, että ne ovat kestäneet tähän myöhäiseen aikuisuhmaikään saakka.

Isoisäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen 23.2.1939. Saatoimme hänet, Brusaksen viimeisen isännän, omalle maalleen vaimonsa ja vanhempiensa viereen Malmin yksityishautausmaalle.

Nykyisen Brusaksen rakennukset ansainnevat lyhyet kappaleensa. Pitkiä en osaisi kirjoittaakaan, koska tiedän niistä tavattoman vähän. Luultavasti tontilla nykyisin oleva asuinrivi on ollut Brusaksen alkuperäistä rakennuskantaa, mutta onko se varsinainen päärivi vai jotakin muuta, ei ole tiedossani. Vietyäni äitini joitakin kymmeniä vuosia sitten Brusaksen ja Strömsin pihoille - täysin samanlaisille kuin nykyäänkin - hän ei nähnyt niissä eikä rakennuksissa mitään tuttua. Ehkä ja toivottavasti kaupungin rakennusvirastossa on todellista tietoa.

Katsoessaan Gabriel Nikanderin Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1865 -teoksessa olevia Brusaksesta otettuja valokuvia on vaikeata kuvitella nykyisen rakennuksen olevan samaa pohjaa. Toisaalta nykyisessä on ikää niin runsaasti, että se lienee vanhempi kuin valokuvaus keksintönä, saatikka sitten käytännön sovelluksena Malminkylässä.

Nykyään Brusaksen talossa on useita erillisiä asuntoja. Käsittääkseni Laupeuden Ystävät -niminen kaiketi uskonnollinen järjestö ylläpitää niitä alkoholiongelmaisille lähimmäisillemme.