SOTAHISTORIA KUNNIAAN

Pidetty 10.4.1924 jossakin historian konferenssissa

Ennen Oiva Linturin puheenvuoroa hänen Olavi-pojallaan on hiukan asiaa:
Oiva Linturi on pitänyt oman todistuksensa mukaan tämän puheen jossain ainakin puolivirallisessa tilaisuudessa. Koska hän auskultoi tuona vuonna Helsingin normaalilyseossa, kysymyksessä saattaa olla jollakin tavoin opetusharjoitteluun liittynyt opinnäyte. Toisaalta auskultoinnin yhteydessä ei ainakaan minun aikanani vaadittu näin vaativia kirjallisia suorituksia, joten puheen pitopaikka ja sen kuulijat voivat jäädä ikuisiksi ajoiksi ratkaisematta.
Sen aihepiiri sopi isälleni erikoisen hyvin juuri siksi, että hän oli jo vuosia aikaisemmin suomentanut kenraali K. Adaridin neliosaisen Sotataidon historian ja kenraali Paul von Gerichin kaksiosaisen sodankäyntiin liittyvän Taktiikan oppikirjan. Tässä suomennostyössä isäni loi vieläkin suurimmaksi osaksi käytössä olevan suomenkielisen sotilasterminologian.
Aiheen nimen - Sotahistoria kunniaan - lienen minä ajat sitten isäni papereita järjestellessäni antanut. Ainakaan en näe tuota nimeä missään isäni kirjoittamana. – Nyt sitten itse asiaan:
_________________________________
Minulla on aikomuksena esittää joitakin ajatuksia sotahistorian opetuksesta. Tämä aihe ei ehkä monestakaan läsnäolijasta tunnu houkuttelevalta, sillä onhan tunnettua, että sotahistorian kurssi on meidän aikanamme ollut alenemaan päin ja että se on uudemmissa oppikirjoissa joutunut tyytymään huomattavasti pienempään tilaan kuin aikaisemmin ja on todennäköistä, että monen mielestä tässä karsimisessa ei ole vieläkään menty tarpeeksi pitkälle.
Mutta tosiasia on, että sotahistoria vieläkin täyttää sangen huomattavan osan oppikirjojen sivumäärästä ja yhtä varmaa on, että sodilla on kautta aikojen ollut ja tulee kai vielä kauan olemaan - huolimatta rauhankonferensseista, kansainliitoista ym. ikuisen rauhan ennusmerkeistä - niin suuri merkitys historian kehityskulussa, että niiden historiaa ei voida ilman muuta pyyhkiä pois. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole pohtia sitä, onko sotahistoriaa opetettava, sillä siihen voi olla vain yksi vastaus, eikä edes sitäkään, missä laajuudessa sitä olisi opetettava - otan siis oppikirjat sellaisina kuin ne ovat. Aion vain esittää muutamia hajanaisia ajatuksia siitä, minkä sijan nimenomaan sotataidon historia ansaitsisi kouluopetuksessa. Nämä ajatukset ovat johtuneet mieleeni tarkastellessani kenraali K. Adaridin teosta Sotataidon historia. Ne eivät pyri antamaan mitään lopullista vastausta tähän kysymykseen eivätkä käsittelemään sitä miltään puolelta tyhjentävästi; yritän vain muutamien esimerkkien avulla osoittaa tapauksia, joissa nimenomaan sotataidon historian ottaminen suuremmassa määrässä kuin tähän asti sotahistorian opetuksen avuksi kykenisi tekemään opetuksen mielenkiintoiseksi, antamaan useiden asioiden näkyä uudessa valossa ja lisäksi olisi omiaan saattamaan opetuksen entistä paremmin palvelemaan niitä korkeita tarkoitusperiä, joita historianopetukselle asetetaan.
Ei voitane olla muuta kuin yhtä mieltä siitä, että esimerkiksi sellainen selostus jostakin sotaretkestä, jossa esiintyy vain nimiä ja vuosilukuja, ei täytä varsin korkeita vaatimuksia. En nyt puhu siitä mahdollisuudesta, että jätettäisiin kaikki nimet ja vuosiluvut sikseen ja vain todettaisiin, että sotaa käytiin, että toinen puoli kuten tavallista voitti ja sai rauhanteossa sitä ja sitä.
Noihin kuiviin nimiin ja vuosilukuihin olisi jollain tavalla puhallettava elävä henki, mutta miten? Onko se tehtävä niin kuin usein tapahtuu oppikirjoissakin - että annetaan seikkaperäinen ja eloisa kuvaus kyseessä olevasta sotaretkestä, joistakin sen taisteluista jne.? Varmaa on, että tällä tavalla saadaan vallankin poikaoppilaat innostumaan asiaan ja samalla saadaan kuivat faktat painumaan mieliin. Mutta voisi joka tapauksessa kysyä, tuleeko asia näin ratkaistuksi mahdollisimman onnellisella tavalla. Sillä jos me annamme oppilaille taistelukuvauksia nimien ja vuosilukujen täytteeksi, jos me mainitsemme, että esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Hannibal, Caesar, Kustaa Aadolf, Fredrik Suuri, Napoleon jne. olivat kaikkien aikojen suurimpia sotapäälliköitä ja teemme sitten selkoa heidän suorittamistaan sotaretkistä ja taisteluista osoittamatta riittävän selvästi, missä tuo heidän erinomainen sotataitonsa ilmeni, niin me voimme ensinnäkin olla kutakuinkin varmat siitä, että moni oppilas jää ihmettelemään omaa tyhmyyttään tai - mikä pahempi - ehkä sekä oppikirjan että opettajan esityksen vajavaisuutta, kun hän ei koko tuon maailmanmainion sotapäällikön toiminnassa huomannut juuri mitään erikoista.
Toiseksi kykenee sotataidon historia - tästä on minulla vähäsen kokemustakin - aivan erikoisessa määrässä herättämään oppilaissa mielenkiintoa, saamaan sananmukaisesti kaikki mukaan. Tämän todistaakseni voin mainita, että esitin kerran virkatunnilla antaakseni näytteen Caesarin sotataidosta Forsaloksen taistelun taululla aivan yksinkertaisen piirroksen avulla ja kun seuraavalla tunnilla - minulla sattui olemaan kaksi virkatuntia peräkkäin - kysyin, sattuisiko joku muistamaan, millä tavoin Caesar tuon taistelun suoritti, oli minun nähdäkseni melkein koko luokka valmis sen tekemään ja se poika, jolta kysyin, pyysi saada tulla piirtämään koko taisteluasetelman taululle. Kun sitten uutta valmistaessani tulin Tapsoksen ja Mundan taisteluihin, pyysivät pojat hyvin innoissaan, että näyttäisin nekin taululla, mutta siihen minä en valitettavasti pystynyt - muistaakseni puhuin ajan puutteesta, vaikka - - lauseen loppu pikakirjoitusta ja siis kykyjeni ulkopuolella.
Eikä tällainen opetus ainoastaan herätä mielenkiintoa itse kyseessäolevaa sotaretkeä kohtaan, vaan vasta kun osoitetaan minkälaista sotataitoa taistelevat puolet osoittavat, käy syy ja seuraus täysin selväksi. Sotataitohan useinkin sodat ratkaisee eikä suinkaan joukkojen lukumäärä, ei aina edes taistelukuntoisuuskaan. Vihdoin on kai sillä seikalla, että tässäkin, jossa jos missään luulisi raa'an voiman olevan ratkaisevana, on älyllinen etevämmyys määräävänä, suuri kasvatuksellinen merkitys. Historianopetuksessa on suuria henkilöiden, siis myös suurien sotapäälliköiden toiminnalla suuri arvo innostavina ja mielensuuntaa ohjaavina esikuvina, mutta eiköhän tässäkin tulos tule paljon paremmaksi, jos ei ainoastaan anneta loistavaa arvostelua jostakin loistavasta sotapäällikkönerosta, vaan osoitetaan havainnollisesti hänen tekojensa avulla, miten johdonmukaisesti ja päämäärästään tietoisesti hän todella toimi.
En tahdo suinkaan väittää, että sotahistorian opetuksessa sotataito jätettäisiin kokonaan syrjään, vaan minusta sitä voisi mieluummin lisätä kuin vähentää. Erikoisesti ansaitsee tämä asia mielestäni sen vuoksi tehostamista, että suppeat oppikirjat eivät [- - jälleen pitkähkö rimpsu pikakirjoitusta]. Koetan nyt muutamien esimerkkien avulla osoittaa, mihin tapaan sotataidon historiaa mielestäni voisi vetää mukaan opetukseen ja mitä hyötyä siitä voisi olla.
Selatessani Lindeqvistin vanhan ajan historiaa tulen ensimmäiseen suureen sotapäällikköön Aleksanteri Suureen. Hänestä sanotaan oppikirjassa vain, että "hän ei koskaan ryhtynyt taisteluun, jota ei olisi voittanut", mutta siitä, mikä kai olisi paljon tärkeämpää, nimittäin miksi hän aina voitti, ei sanota paljon mitään. Ja kuitenkin voi olla varma siitä, että juuri tämä puoli asiasta herättäisi oppilaissa mielenkiintoa ja antaisi koko tuon suuren Persian-retken esiintyä aivan uudessa valossa. Jos oppilaille osoitetaan, että Aleksanterilla olisi sekä Opraneikos-joen että Issoksen taistelun jälkeen ollut vapaa tie Persian sisäosiin ja että häntä huonompi sotapäällikkö olisi hetkeäkään epäilemättä myös käyttänyt tuota tilaisuutta hyväkseen, mutta että Aleksanteri ymmärsi, että hänen täytyy ensinnä hankkia varma pohja sotatoimilleen, saada itselleen laaja tukialue eli baasis turvatakseen pitkän operatsionilinjansa, so. yhteytensä kotimaan kanssa ja että hän sen vuoksi uhrasi kokonaista kolme vuotta (334-331) Välimeren rannikon valtaamiseen, että hän, niin urhoollinen ja uhkarohkea kuin olikin, ja niin hämmästyttävän rohkean päämäärän kuin hän uskalsikin itselleen asettaa, kuitenkin valmistautui tuohon retkeensä äärimmäisen huolellisesti ottaen huomioon kaikki pienimmätkin seikat, jotka saattoivat retken onnistumiseen vaikuttaa ja jos me tämän strategisen puolen lisäksi mainitsemme muutaman sanan hänen taktiikastaan - esimerkiksi sen, että hänen sotajoukossaan olivat samat aliosastot kuin nykyäänkin: komppania, pataljoona, eskadroona ja rykmentti -, niin voi olla varma siitä, että oppilaat tulevat aivan uudella mielenkiinnolla seuraamaan Aleksanterin retkeä ja myös ymmärtämään, miksi Aleksanteri aina voitti, miksi hänen suorastaan täytyi voittaa. Ja tällä voidaan vielä ehkä saavuttaa sekin, että oppilaat nyt oikein mielenkiinnolla seuraavat Aleksanterin retkeä kartalla, joka muutoin valitettavasti ei taida olla varsin suosittu kapine, kun nuo valloitetut kaupungit ja taistelupaikat ovat saaneet uuden arvon Aleksanterin sotapäällikköneron todistuskappaleina.
Täten sotataidon huomioonottaminen voisi olla omiaan edistämään oppilaiden kartantuntemustakin. Ja vasta näin esitettynä Aleksanteri Suuren toiminta kykenee palvelemaan opetusta korkeana esikuvana. Vielä mielenkiintoisemmaksi tulee Aleksanterin retki, jos huomautetaan, että eräs toinen suuri sotapäällikkö, Kustaa Aadolf, menetteli 2000 vuotta myöhemmin aivan samalla tavalla Saksaan saavuttuaan. Hänkin tahtoi ensinnä hankkia itselleen laajan tukialueen ja turvata yhteytensä kotimaahan eikä edennyt sen vuoksi heti maan sisäosiin, vaan käytti pitkän ajan useiden tärkeiden kohtien valtaamiseen Pohjois-Saksassa. Yleensäkin sotataidon huomioonottaminen tarjoaa hyvin paljon vertaus- ja yhtymäkohtia eri sotaretkien välillä, minkä myöskin tahtoisin merkitä sotataidon historian tiliin kredit-puolelle.
Mainitsemista voisi Aleksanteri Suuren sotataidon yhteydessä ansaita vielä se seikka, että kreikkalainen sotataito hänen kuoltuaan kulki nopeasti rappeutumistaan kohti, koska tämä osaltaan selittää, miksi kreikkalaismaailma tämän jälkeen menetti merkityksensä. Ilman mielenkiintoa ei kouluopetuksessa olisi sekään huomautus, että tämä rappeutuminen osaksi ilmeni ratsuväen merkityksen lisääntymisessä ja siis jalkaväen merkityksen vähentymisessä, vallankin jos samalla osoitetaan, että tällainen kehitys, so. jalkaväen merkityksen väheneminen aina kautta aikojen on merkinnyt sotataidon rappeutumista. Nykyaikaisissa sodissahan ratsuväen merkitys on perin vähäinen. Tämän tosiasian tunteminen voisi myöhemmin tulla hyödyllisesti käytetyksi, yksistään sen avulla oppilaat voisivat asiaa sen paremmin tuntematta antaa hyvin lähelle totuutta tulevan arvostelun keskiajan sotataidosta yleensä ja tämä taas selittäisi osaltaan esimerkiksi sen, miksi ristiretket epäonnistuivat jne - mongoolit -. (nähtävästi juuri ennen esityksen alkua isäni mieleen on tullut jotakin mongoolien toimintaan liittyvää. En yritä edes arvailla kirjoittajan ajatuksenjuoksua.)
Tästä Aleksanteri Suuren jälkeen tapahtuneesta ratsuväen merkityksen lisääntymisestä puheen ollessa voisi hauskana pikkuseikkana mainita, että sotaelefanttien käytäntöönottaminen osaltaan juuri johtui pyrkimyksestä säästää tuota niin arvokkaana pidettyä ratsuväkeä.
Vanhan ajan suurten sotapäällikköjen joukossa on Hannibalilla siksi huomattava sija, etten malta sivuuttaa häntä vaitiololla, vallankin kun eräällä harjoitustunnilla koetin esittää hänen Italian-retkensä juuri siinä ilmenevään sotataitoon painoa pannen ja tulos kaikesta opetuksen puutteellisuudesta huolimatta minusta oli hyvinkin lupaava. Esimerkiksi Lindeqvistin oppikirja esittää Hannibalin retken sangen tarkkaan, mutta vallan suurta mielenkiintoa tuo retki tuskin voi oppilaissa tällä tavoin kuvattuna herättää. Syynä on minusta se, että ei juuri ollenkaan selitetä, miksi Hannibal ensinnäkin tuollaisen retken teki ja miksi hän teki sen juuri niin eikä toisin.
Hänen sotataidostaan mainitaan, että hän osoitti taitoa sotasuunnitelmia tehdessään ja punnitsi tarkoin, mikä oli mahdollista toteuttaa, mutta missä tuo taito ja harkinta ilmeni, sen voimme useinkin vain harkita. Jos taas osoitamme Hannibalin suunnitelman suurenmoisuuden, käy tuo sotaretki suorastaan jännittäväksi ja jos oppilaat ovat jo aikaisemmin, esimerkiksi Aleksanteri Suuren sotaretken yhteydessä vähän perehtyneet sotataidon johtaviin periaatteisiin, voivat he ei ainoastaan ymmärtää Hannibalin retken, vaan jopa itsekin keksiä syitä, jotka ohjasivat Hannibalin toimintaa. Täten saavutetaan oppilaiden itsetoiminta ja tunnista tulee varmaan tavallista vilkkaampi ja myös hedelmällisempi. Siten esimerkiksi voisi huomauttaa, miten tavattoman suuri merkitys sillä oli, että Hannibalin onnistui temmata aloite käsiinsä, siirtää sota Italiaan, sillä tässä tapauksessa se merkitsi enemmän kuin yhden suuren taistelun voittaminen, roomalaisten täytyi luopua kaikista niistä suunnitelmista, joita heillä oli ollut ja nöyrästi alistua vastustajan tahtoon. - Maailmansota. (tässä jälleen tekstirivin yläpuolelle tungettu sana lienee saanut isäni puhumaan pitkähkön kappaleen verran ensimmäisestä maailmansodasta.)
Yhtä mielenkiintoiset ovat ne syyt, joiden vuoksi Hannibal valitsi niin pitkän ja vaikean tien Alppien yli. Ensiksikään hän ei voinut tulla meritse Italiaan, sillä hänen operatsionilinjansa olisi, vaikka hän ensin olisi päässytkin Italiaan, mikä ei muuten ollut niinkään helppoa, kun meri oli roomalaisten hallussa, tullut arveluttavan pitkäksi ja ollut lisäksi aina vaarassa joutua katkaistuksi, so. lisäjoukkojen, sotatarpeiden ja muonan tuonti olisi ollut perin epävarma.
Liian pitkän operatsionilinjan vaarallisuudesta on muuten Napoleonin Venäjän-retki v. 1812 erinomaisena esimerkkinä. Jos Hannibal sen sijaan marssi Alppien yli Italiaan, saattoi hän ensiksikin toivoa, että hän saisi - kuten sitten saikin - roomalaisten kukistamia kansoja liittolaisikseen. Edelleen oli mahdollista, että Makedonia, joka oli kireissä väleissä Rooman kanssa, ryhtyisi myöskin sotaan, jolloinka molemmat armeijat voisivat yhtyä Pohjois-Italiassa ja marssia yhdessä Roomaa vastaan. Tärkeintä kuitenkin oli, että hän vapautui siitä vaarasta, jonka operatsionilinjan pituus aina tuo mukanaan, hän nimittäin muodosti itselleen Italiaan uuden tukialueen, ns. välitukialueen tai oikeastaan kaksikin, ensin Pohjois- ja sitten Etelä-Italiaan.
Mielenkiintoa vailla ei suinkaan ole sekään oppikirjassakin oleva huomautus, että Hannibalilla olisi kaksikin kertaa, nimittäin sekä Frasimenuksen että Cannaen taistelun jälkeen ollut tie avoinna Roomaan, mutta että hän siinäkin osoitti erinomaista taitoaan, ettei antanut tämän houkutella itseään. Hänen täytyi nimittäin ottaa huomioon, että roomalaiset, joilla oli meri vallassaan, voisivat ennen kuin hän kykenisi Roomaa valloittamaan, tuoda sinne ne viisi legioonaa, jotka he - sotataidon kannalta katsoen perin tyhmästi - olivat lähettäneet Espanjaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Tarentumiin, ja tämän jälkeen ei Rooman valloittamista voisi enää ajatellakaan.
Olen puhunut tässä yksinomaan Hannibalin strategisesta taidosta, mutta hänen taktiikkansa ansaitsee yhtä suurella syyllä mainitsemista. Näytin tuolla tunnillani Cannaen taistelun taktillisen suorituksen taululla aivan yksinkertaisen piirroksen avulla ja voin vakuuttaa, että luokan kaikkein uneliaimmatkin oppilaat olivat silloin hereillä. Vaikka opettaja ei näin pitkälle tahtoisikaan mennä - koko taistelun kuvaaminen ei muuten vie muuta kuin 2-3 minuuttia -, niin olisi mielestäni ainakin syytä mainita se merkillinen tosiasia, että Hannibalin voittoisa armeija ei ollut ainoastaan lukumäärältään, vaan myös laadultaan ja taktiikaltaan - roomalaisethan käyttivät manipulimuotoa, kartagolaiset taas vähemmän liikkuvaa falangimuotoa - huonompi kuin roomalaisten tappiolle joutunut armeija, koska tämä kouraantuntuvammin kuin mikään muu osoittaa, minkälainen nero Hannibal oli ei ainoastaan strateegina, vaan myös taktikkona.
Hannibalilla oli siis vastassaan voimakkaampi ja ennen kaikkea liikkuvampi armeija kuin hänen omansa; sille että roomalaisten armeija oli lukumäärältään suurempi kuin kartagolaisten, ei Hannibal tietysti voinut mitään. Ainoa keino voiton saavuttamiseen oli riistää vastustajalta sen liikkumiskyky ja juuri tämän Hannibal teki.
Hän muodosti armeijansa siivet parhaasta afrikkalaisesta jalkaväestään, vahvisti siis niitä keskustan kustannuksella ja seurauksena oli, että Hannibal lyötyään erinomaisella ratsuväellään roomalaisten ratsuväen eteni voitollisesti siivillä, roomalaiset taas keskustassa ja siten viimemainitut joutuivat Hannibalin tavattoman voimakkaiden siipien väliin puserruksiin, manipulijärjestelmän liikkuvaisuudesta ei ollut mitään hyötyä ja tästä taistelusta muodostui sellainen, että sotahistorioitsijat vielä tänä päivänä pitävät sitä ihanteellisena tuhoamistaisteluna, jota lähinnä voisi verrata Sedanin taisteluun v. 1870 ja Tannenberg-Soldanin taisteluun v. 1914.
Roomalaisten sotataidosta oppikirjoissamme puhutaan aika paljon, niinkuin voi odottaakin tällaisesta soturikansasta puheen ollessa, mutta ei tässäkään taitaisi lisä olla haitaksi. Varsin mielenkiintoinen on taistelujärjestyksen kehittyminen nimenomaan sotataidon kannalta arvosteltuna. Alkumuotonahan on kahdeksan rivin syvyinen falangi, josta ensin tullaan paljon liikkuvampaan ja siis myös edullisempaan manipulimuotoon ja sitten Mariuksen kohorttimuotoon. On huomattava, että Mariuksen kohorttimuoto jo osoittaa sotataidon taantumista sikäli, että manipulimuoto alkaa lähetä falangia, kunnes taistelujärjestys keisariaikana yhä vielä huononi, palaten alkumuotoonsa, falangiin, jolta nyt puuttuu tykkänään hyökkäyskyky. Tämä sotataidon rappeutuminen on erikoisen huomattava sen vuoksi, että se osaltaan selittää, miksi roomalaiset eivät kyenneet vastustamaan barbaarien hyökkäyksiä ja toiseksi se osoittaa sen merkittävän tosiasian, että sivistyksen rappeutuminen samoin kuin kohoaminenkin käy aina käsi kädessä sotataidon rappeutumisen tai kohoamisen kanssa. Sotataito kuvastaa aina kansan sivistystasoa.
Palatakseni takaisin roomalaisten taktillisiin muotoihin luulen, että ne tuntuvat oppilaista aika kuivilta ja ikäviltä; luulisin kuitenkin asianlaidan muuttuvan toiseksi, jos heille osoitetaan, minkä arvoiset nämä eri taistelumuodot sotataidon kannalta ovat ja vaikkapa verrataan niitä, mikäli sopivia vertauskohtia löytyy, nykyaikaisiin taktillisiin muotoihin, joista vallankin ylempien luokkien oppilaat, jotka monasti esiintyvät suojeluskuntapuvussa koulussakin, kyllä ovat selvillä. Vielä parempi tulos saavutettaisiin ehkä, jos esitettäisiin jonkin taistelun, niinkuin esimerkiksi juuri Cannaen, taktillinen suoritus ja osoitettaisiin tässä, mikä merkitys näillä muodoilla taistelun kulkuun nähden oli. Silloin nuo muodot alkaisivat ikään kuin elää, tulisivat ikään kuin lähemmäksi oppilaita ja samalla ne tulisivat esitetyiksi siinä yhteydessä, mihin ne todella kuuluvat ja mihin kuuluminen yksinomaan tekee niiden ottamisen oppikirjaan oikeutetuksi.
Tällä tavoin voisi tietysti käydä läpi koko historian, mutta luulen, että tämäkin on jo antanut läsnäolijoille tarpeeksi aihetta vastaväitteiden tekoon. Ennen kaikkea voidaan kysyä, mistä se aika tulee, jonka tämä sotataidon esittäminen vaatii, ja mitä siitä on hyötyä? Mitä tähän ensimmäiseen mahdolliseen vastaväitteeseen tulee, niin on se helposti torjuttavissa. Jollakin sotaretkellä osoitetun sotataidon niin sanoakseni ydinkohtien esittäminen ei vie montakaan minuuttia ja tämä aika voidaan helposti saada jättämällä pois sellaista, jolla ei ollut sotaretken kulkuun ratkaisevaa vaikutusta. Esimerkiksi mitä hyödyttää mainita tarkkoja lukuja siitä, paljonko taistelevilla puolilla oli joukkoja käytettävissään, mitä esimerkiksi hyötyvät oppilaat siitä tiedosta, että Hannibalilla oli alkuaan 37 elefanttia ja lopuksi vain yksi, kun nämä elefantit eivät mitenkään vaikuttaneet sotaretken lopputulokseen ja kun toiseksi tällaiset luvut aina ovat perin epävarmoja? Tärkeintä oli kai se, että Hannibal katsoi tärkeämmäksi yllättävän esiintymisen kuin suurien joukkojen kokoonhaalimisen ja otti sen vuoksi pienen, mutta valitun armeijan mukaansa. Siitä taas, mitä hyötyä sotataidon tavallista laajemmasta huomioonottamisesta voisi olla, olen jo ylempänä esittänyt joitakin huomautuksia. Ennen kaikkea tahtoisin vielä tähdentää sitä, että suurien sotapäällikköjen toiminta aina poikkeuksetta tarjoo erinomaisia esikuvia. Tuskin missään - - -
___________________

Jälkipolven eli pojan vuoro

Puheen loppuminen kesken lauseen osoittaa sen tekemisessä pidetyn melkoista kiirettä. Siksi koko tekstin kielellistä rakennetta ei ole syytä arvostella kovin ankarasti. Luultavasti isäni, jos siihen pystyisi, kehottaisi minua stilisoimaan hänen tekstiään melkoisesti tai mahdollisesti jopa toivoisi minun hävittävän sen.
Niin en kuitenkaan tee. Sen sijaan säilytän tekstin aika originaalina, jolloin nähdään, miten kielemme on muuttunut runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa. Vielä orjallisemmin pysyttäydyn isäni alkuperäistekstissä hänen Aleksis Kivi -puheessaan.