PUHE ALEKSIS KIVEN 100-VUOTISMUISTOPÄIVÄNÄ 9.10.1934, osa 1

Siitä tavasta, jolla me nykypäivien suomalaiset suhtaudumme kirjallisuutemme suuriin merkkiteoksiin, luin pari vuotta sitten seuraavan kaikkea muuta kuin mairittelevan arvostelun. Kerran vuodessa, kulloinkin kysymyksessä olevan kirjailijan muistojuhlaa viettäessämme, olemme niihin aivan iki-ihastuneita, vakuutamme haltioituneina sekä toisillemme että ulkomaalaisille niiden erinomaisuutta, suurenmoisuutta, valtavuutta ja sitten seuraavana päivänä unohdamme ne kokonaisen vuoden ajaksi. Ja muuan pakinoitsija - taisi olla Kersti Bergroth - väitti äskettäin, että meillä sivistyneetkin ihmiset kaikessa hiljaisuudessa lukevat aivan erikoisella nautinnolla ala-arvoista kirjallisuutta, sanokaamme esimerkiksi Courts-Mahleria, mutta kun taloon tulee vieraita, katoaa Courts-Mahler salamannopeasti johonkin piilopaikkaan, ja vieraan astuessa sisään lepää pöydällä - kuin sattumalta siihen jääneenä - joku Koskenniemen Nuori Goethe tai vaikkapa Gobineaun Renessanssi.
Kai tässä parjauksessa - siksihän sitä tekisi mieli sanoa - on jonkin verran perääkin, kai asia todella on niin, että me luemme paljon ala-arvoistakin kirjallisuutta, vaikka emme kehtaa tunnustaa sitä edes lähimmille tuttavillemme, mutta kai me sentään luemme myös todella hyviä kirjoja muulloinkin kuin niiden kirjoittajien muistojuhlien päivinä. Yhdestä asiasta olen varma: ainakin on näin laita, kun on kysymys siitä kirjailijasta, jonka syntymän 100-vuotismuistoa nyt olemme kokoontuneet juhlimaan.
Suomen kansa ei tarvitse juhlavuotta sellaista, kuin on tämä vuosi, ei juhlapäivää sellaista, kuin on huominen, tajutakseen, tunteakseen sydämessään, että Aleksis Kivi on sen rakastetuin kirjailija; me emme vain puhu Kiven suuruudesta, me myös luemme Kiveä niin arki- kuin juhlapäivinäkin, me ihailemme, rakastamme häntä omimpana kaikista kirjailijoistamme.
En luule, että kansamme on oikein itsekään selvillä siitä, miksi juuri Kivi on sen sydämen rakkauden saavuttanut. Minusta tuntuu, kuin olisi kaikki, mikä ikinä liittyy tähän kirjailijanimeen, omiaan aivan erikoisella tavalla värähdyttämään meidän sydäntämme. Ei ole varmastikaan Suomen kirjallisuudenhistoriassa elämäkertaa, joka olisi niin syvästi liikuttanut meidän sisintämme kuin Aleksis Kiven. Köyhän kylänräätälin poika, polttava luomiskaipuu rinnassaan, ponnistelemassa puutetta ja nälkää, sairautta, kovasydämisiä velkojia, ymmärtämättömiä arvostelijoita, jopa pilkkaajia vastaan, kymmenen vuoden kuumeinen luomistyö, sitten kirkkaan hengen sammuminen, mielipuolisuus, vaivaishoitolaisuus ja ennenaikainen kuolema vain 38 vuoden iässä - siinä Kiven elämän ulkonaiset puitteet. Aleksis Kivi oli syksyn lapsi ja - kuten Eino Leino niin kauniisti laulaa - tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.
Mutta niin syvästi kuin Kiven elämäntarina onkin meidän mieltämme liikuttanut, vasta hänen teoksensa ovat tehneet hänet siksi koko kansan rakastamaksi kirjailijaksi, joka hän on ja on oleva niin kauan kuin Suomen kansa Suomennientä asuu. Kuvitelkaammepa suomalaista kirjallisuutta ilman Seitsemää veljestä, tuota valtavaa humoristista romaania, jonka Suomen kansasta antama läpileikkauskuva on vieläkin vertaistaan vailla, tai ilman Nummisuutareita, tuota verrattoman hupaisaa huvinäytelmää, jonka ylpeydellä luemme kuuluvaksi maailmankirjallisuuden huomattavimpien luonnekomediojen joukkoon ja joka yhdessä Seitsemän veljeksen kanssa osoittaa Aleksis Kiven pohjoismaiden suurimmaksi humoristiksi, tai ilman jylhää Kullervo-näytelmää tai ilman Leaa. tai Kiven väkeviä, tunnelmakylläisiä runoja. Miten ihanasti onkaan Kivi kirkastanut meille kotomaamme koko kuvan, sen ystävälliset äidinkasvot, niin että ne ovat lähtemättömästi painuneet sydämemme syvyyteen.
Mutta vaikka me olemme selvillä kaikesta tästäkin, vaikka me tiedämmekin, että Kiven suurimmat teokset ovat meillä yhä vielä lajissaan voittamattomat, emme voi tehdä hänelle täyttä oikeutta, emme käsittää hänen elämäntyönsä koko valtavuutta, ellemme tarkasta hänen tuotantoaan sen historiallisessa yhteydessä nähtynä hänen oman aikansa taustaa vasten. Kiven luomiskausihan sattui 1860-luvulle, jota yhdessä seur...(aavan kymmenluvun kanssa) meidän kirjallisuutemme historiassa nimitetään kansalliskirjallisuutemme perustavaksi ajaksi. Tällöin oli kirjallisuutemme isän, Mikael Agricolan, ajoista kulunut jo yli 300 vuotta, mutta tuon pitkän ajanjakson kuluessa oli suomalaisen kirjallisuuden kehitys ollut täysin pysähdyksissä. Vieras kansa ja vieras kieli olivat valtikoineet tässä maassa, ja maan pääkansallisuudelta, siltä, jolle isännyys oikeastaan olisi kuulunut, oli riistetty kaikki mahdollisuudet viljellä henkeään, kohota sivistykseen, ellei se tahtonut luopua siitä, mikä sille oli ominta ja rakkainta, äidinkielestään, ja muuttua ruotsalaiseksi. Ja kirjallisuutemme kehitys oli ollut tämän mukaista, s.o. sitä ei ollut tapahtunut ollenkaan. Suotta ei tämän kirjallisuuden vaiheiden ensimäinen kuvaaja, Julius Krohn, sanonutkaan, että hän oli voinut nimittää teostaan paremmalla syyllä suomalaisen "kurjallisuuden" kuin kirjallisuuden historiaksi.
Niiden kahden ja puolen vuosisadan aikana, jotka me Agricolan ajoista laskettuna olimme olleet Ruotsin vallan alaisina, olivat Europan muut onnellisemmat kansat, mm. ruotsalaiset, luoneet rikkaan, arvokkaan kirjallisuuden; meillä täällä Suomessa ei ollut tuona aikana ilmestynyt keskimäärin edes yhtä kaunokirjallista teosta vuotta kohti. Kirjallisuudenlajeista olivat vielä 1800-luvun puolivälissä, siis Kiven ensiesiintymisen aikoihin, useimmat milteipä syntymättä: novellinalalla meillä oli tuskin mitään, romaanin alalla ei mitään, draaman alalla tuskin mitään. Ja mikäli meillä kaunokirjallisia tuotteita oli, eivät ne kykene ainakaan nykyaikaisessa lukijassa herättämään muuta kuin historiallista mielenkiintoa, t.s. tämänaikainen kirjallinen tuote on mielenkiintoinen vain siksi, että se on syntynyt 70 vuotta sitten, siis vain korkean ikänsä, ei oman sisäisen arvonsa vuoksi. Tai asian voisi sanoa kolmannellakin tavalla: tämän ajan kirjallisia tuotteita mitattaessa täytyy käyttää niin sanoakseni suomalaista mittapuuta, joka on tuntuvasti lyhyempi kuin Europan suurissa sivistysmaissa käytetty; jos käytämme eurooppalaista mittapuuta, ei näille teoksille jää mitään arvoa. Vain lyriikan alalla oli kehitys ollut jonkin verran ilahduttavampi, mutta erinomaisena todistuksena siitä, että kehitys tälläkin alalla oli aivan alkutaipaleellaan, on, että suomalaisen taidelyriikan esikoinen, Oksasen Säkeniä, ilmestyi vasta v. 1860, jolloin Kiven luomiskausi jo oli alkanut.
Taiteellista proosaa eli suorasanaista ei tuona aikana ollut vielä varsin vakavasti edes yritetty kirjoittaa, suomalainen kirjakieli eli paraillaan äänenmurroskauttansa, ja niinpä saattoi Kivi itse sanoa, että hänestä lukiessaan oman aikansa suomalaista kirjakieltä tuntui, kuin olis pureskellut kiviä ja lastuja.
Näissä oloissa tuli Kivestä ensimäinen suomalainen kirjailija, jonka teosten suuruutta voidaan mitata ei vain suomalaisella, vaan myös europalaisella mittapuulla, ja tämä siitä huolimatta, että hänen osakseen tuli tuskin mitään siitä rohkaisusta ja tuesta, mitä merkitsee laaja, kiitollinen lukijakunta, ymmärtävä arvostelu ja riittävä taloudellinen kannatus. Leimasihan ajan arvovaltaisin taiteentuomari professori Ahlqvist Kiven pääteoksen, joka nyky-Suomen oppikoulujen äidinkielen opetuksessa on kohotettuna kunniapaikalle, epäsiveelliseksi teokseksi, joka on naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa ja jonka töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansan elämästä; ne ovat muka vain harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysi-järkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteen tuottamiksi.
Arvovallallaan Ahlqvist määräsi pitkiksi ajoiksi yleisön suhtautumisen Kiven teoksiin: niitä ei ostettu eikä luettu. Ja niin joutui Kivi, Suomen suurin kirjailija, elämään toisten armoilla, kärsimään jopa nälkää: itse hän laski ansainneensa kirjallisilla tuotteillaan keskimäärin noin 200 eli nykyisessä rahassa noin 2000 mk. vuodessa! Niin, vasta tätä taustaa vasten katsottuna esiintyy Kiven kirjallinen tuotanto oikeassa suuruudessaan.
Tavallisestihan jokainen kirjailija seisoo niin sanoakseni edellisen kirjailijapolven harteilla - meillä ei ollut mitään edellistä kirjailijapolvea, tavallisestihan kansa kunnioittaa suurimpina poikinaan, kantaa käsillään niitä, jotka ovat uskollisimmin pystyneet sen omaa olemusta taiteessaan kirkastamaan - meillä ei ollut mitään tällaistakaan. Meillä oli vain yksinäinen, suuri runoilijapersoonallisuus, joka tuntuu olleen vailla kaikkia niitä edellytyksiä, jotka tekevät hedelmällisen luomistyön mahdolliseksi, mutta tämä runoilija ammensi taiteensa ainekset oman sielunsa rikkaista kätköistä, hänen käsissään muuttuu "kirjallisuus" kuin taikaiskulla ihanaksi runsaudeksi: kun Suomen kansa saa luettavakseen ensimäisen alkuperäisen suomenkielisen romaanin, on se heti sellainen vuosisataisteos kuin Seitsemän veljestä; kun Suomen kansa saa nähdäkseen milteipä ensimäisen huvinäytelmän, mikä meillä on ilmestynyt, on se heti maailmankirjallisuuden suurimpiin kuuluva Nummisuutarit; kun Suomen kirjallisuuteen ensi kerran ilmestyy humoristi, on hän heti kaikkein suurimpia, mitä on koskaan ollut. Vankemmalle, lupaavammalle pohjalle, kuin oli se, jonka Aleksis Kivi suomalaiselle kirjallisuudelle loi, on harvan maan kirjallisuus perustunut. Kivestä, jonka rakentajat olivat hylänneet, oli tullut suomalaisen kirjallisuuden kulmakivi.
Mutta me olemme kokoontuneet tänne kuullaksemme Kiveä itseään. Minun pitäisi oikeastaan siis jo lopettaa, mutta kun teidän joukossanne on suuri osa sellaisia, jotka eivät vielä juurikaan voi Kiveä tuntea, koetan muutamalla sanalla helpottaa teille niiden hänen teoksistaan valittujen kohtien ymmärtämistä, jotka täällä tulevat esitettäviksi.