On sanottu, että me suomalaiset, niin valmiita kuin olemmekin ylpeilemään kansalliseepoksestamme Kalevalasta, muistamme sen vain kerran vuodessa, juuri tänä päivänä, mutta muuten se saa tomuttua kirjahyllyllämme, ja sitä lukevat vain koululaiset ja hekin hyvin vastenmielisesti.
Valitettavasti tällaisessa väitteessä on aika paljon perää, ja siitä taas voinee tehdä sen johtopäätöksen, että Kalevala on ikävä, "kuiva" kirja. Ja tietysti se jossakin mielessä sitä onkin. Suotta ei kansanruno sano itsestään: Soitto on suruista tehty/ murehista muovaeltu, ja syystä saattoi Lönnrot nimittää koko vanhaa kansanrunouttamme huolten kankaaksi. Raskasta taistelua leivästä oli esi-isiemme elämä, ja verraten vähän on kansanrunoudellemme iloisia kuvia esitettävänä. Mutta - vailla huumorin lahjaa Suomen kansa ei suinkaan ole, ei ainakaan savolaiset, jos saa uskoa Ernst Lampenia, ja mikään sattuma ei kai ole, että pohjoismaisen kirjallisuuden suurin humoristi on suomalainen, ja kun kerran Kiveen tulin, niin en malta olla mainitsematta, että Kivi itse piti suomalaista talonpoikaa, kuten hän sanoi, huumorillisimpana kaikista kansoista.
Palatakseni Kalevalaan ei se suinkaan aina ole "vakava" kirja, päinvastoin saattaa sen vakavimmissakin runoissa esiintyä virkistävää leikinlaskua, vaikkakin se esiintyy siksi harvoin ja siksi viattomana ja sanoisinko meluttomana, että sitä ensi lukemalla ei aina edes huomaa. Mutta jos ottaa vaivakseen poimia yhteen kaiken sen leikin ja ilon, mikä Kalevalaan mahtuu, esiintyy tämä teos aivan uudessa valossa, se osoittaa, että meidän esi-isillämme oli herkkä silmä huomaamaan ihmiselämän koomillisia puolia ja että lempeä huumori oli heille yhtä tuttu kuin pureva satiirikin. Seuraava esitykseni pyrkii olemaan pieni poimintakokoelma Kalevalan iloisimmilta sivuilta.
Kun Kalevala esittelee meille pääsankarinsa Väinämöisen, antaa se hänelle epiteetit vaka, vanha. Niin, vanha ja vakava oli Väinämöinen, ja niinpä luulisi, ettei Väinämöisen kohdalla paljonkaan tarjoudu tilaisuutta leikinlaskuun. Mutta aivan toisin on asianlaita, nimenomaan Kalevalan alkupuolella. Vaikka runo kaiken aikaa puhuukin Väinämöisen vanhuudesta ja vakavuudesta, ei Väinämöinen tunnu itse läheskään aina muistavan ikänsä ja asemansa velvoituksia, vaan ryhtyy kosimaan, ja sangen kiihkeästi sittenkin, nuorta puolikasvuista tyttöä, joutuen tällöin auttamatta koomilliseen valaistukseen. Tätä hän ei nähtävästi itse tajua - rakkaushan on sokea -, mutta hänen kiihkeän ihastuksensa esine Aino nähtävästi sen paremmin. Kun Aino puhuu Väinämöisestä, ei enää ole kysymys sellaisista kunnioitettavista epiteeteistä kuin "vaka, vanha", vaan tyttö rohkenee liian tunkeilevasta ja ennen kaikkea liian vanhasta kosijastaan käyttää sellaisia käänteitä kuin sopenkulu, sukkahansa suistuja, karahkahan kaatuja, jotka antavat meidän aavistaa, miten armottoman arvostelevasti tyttö suhtautui kosijaansa ja miten selvästi hän näki tämän ponnistelujen naurettavuuden.
Mutta nuoret, kauniit tytöt ovat kerta kaikkiaan Väinämöisen heikkous. Jos Väinämöinen Ainon kuoltua ensin itkikin niin illat, aamut kuin yöt - Kalevalassahan miesväkikin itkee tavan takaa -, niin pian hän sentään unohti surunsa ja oli valmis ihastumaan toiseen neitoon. Nähdessään ihanan Pohjan neidon, joka istui  ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, hän heti paikalla kosii tätä: Tule, neiti, korjahani / Laskeite rekoseheni. Ja kun tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena noin äkkioikoisesta kosinnasta tiedustelee: Miksi neittä korjahasi / Tyttöä rekosehesi?, toisin sanoen tutkii, onko Väinämöisellä ollenkaan rehelliset aikomuksetkaan, on Väinämöinen heti valmis selittämään, että kysymys kyllä on emännän ottamisesta. Ja ennen pitkää on Väinämöinen niin auttamattomasti Pohjan neidon lumoissa, että on valmis täyttämään tämän mahdottomimmatkin vaatimukset. Koomilliseen valoon hän tällöin auttamatta joutuu tavan takaa, onpa hän valmis näin korkean tarkoituksen vuoksi turvautumaan suorastaan rumiinkin keinoihin: veistäessään ansiotyönä laivaa hän turvautuu muihin rakennusaineisiin kuin tyttö oli määrännyt ja arvelematta hän asettuu Ilmarisen kilpakosijaksi, vaikka tietää, että tämä on tytön jo rehellisesti ansainnut. Itse kosintamatkalla hän osoittaa vanhalle miehelle aivan sopimatonta hätiköintiä päästäkseen Ilmarisen edelle, ikään kuin tyttö olisi sillä voitettu, että ehtii kosimaan minuuttia ennen kuin toinen mies, jonka tyttö tietää myös olevan tulossa. Eikä runo tyydy tähänkään Väinämöisen nolaamiseen, vaan kuvaa itse kosinnan jos mahdollista vielä armottomammin: Silloin vanha Väinämöinen / Itse tungeikse tupahan / Siinä lausui lattialta / Oven suusta, alta orren: / Tuletko minulle neiti jne.  
Väinämöinen siis heti oven raosta, ilmeisesti pahoin hengästyneenä vanhalle miehelle aivan liian kiivaasta matkanteosta, puuskutti esiin kosintansa. Mutta tässä onkin hänen nöyryytyksensä loppu: saatuaan reilusti rukkaset kaikkien ponnistelujensa jälkeen, jotka eivät todellakaan jättäneet mitään toivomisen varaa mitä hyvään yritykseen tulee, hän alistuu kohtaloonsa, valitellen vain sitä - voisi sanoa, että hän on hieman koomillinen tässäkin oman koomillisuutensa toteamisessa -, ettei ollut ymmärtänyt naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla.  Nyt hän ymmärtää nimittää itseään mieskuluiseksi, mikä on jo aika lähellä Ainon hänestä käyttämää "sopenkulua, sukkahansa suistujaa" jne.
Selvittyään näin sokean rakkautensa tuottamista pettymyksistä Väinämöinen saattaa esiintyä ikänsä ja viisautensa mukaisesti, ja nyt näemme, että hänellä on tarkka silmä huomaamaan kanssaihmistensä heikkouksia ja erehdyksiä ja että hän osaa sekä lempeästi ja anteeksiantavasti hymyillä toisten vajavaisuuksille että myös turvautua purevaan ivaan, milloin se tuntuu tarpeelliselta. Kun sammonryöstöretkellä saatu jättiläishauki, johon retkeläisten vene oli pysähtynyt, oli keitettävä, sanoi Väinämöinen ovelasti: Ken on nuorin neitosista / Sepä hauki keittämähän. Ja Väinämöinen oli laskenut oikein, hän oli katkerien kokemuksien tietä oppinut tuntemaan naisväen. Runo jatkaa näet: Kävi neiet keittämähän / Kävi kilvan kymmenetki.
Sellainen suuri laulaja kuin Väinämöinen on tietysti sanavalmis, joka osaa antaa sanan sanasta, kaksi parhaasta. Pohjolaan tultuaan Väinämöinen vaatii sammon toista puolta, mutta saa emännältä nasevan vastauksen: Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. Mutta yhtä naseva on Väinämöisen vastaus: Kun et antane osoa / Niin on kaiken kantanemme / Vienemme venehenemme.  Ja kun sammon ryöstön tapahduttua Louhi lentää kokkona pakenevien kalevalaisten veneen purjepuun nenään, Väinämöinen aivan kuin tarttuu keskenjääneeseen keskusteluun ja tokaisee purevasti: Ohoh Pohjolan emäntä / Joko saat jaolle sammon? Siinä jos missään on kylmäverisesti lasketettu sukkeluus äärimmäisen vaaran hetkellä, jolloin pahimmatkin aavistelut ovat toteutuneet ja koko suuri yritys on epäonnistumassa!
Vielä eräs pieni näyte, joka osoittaa, että Väinämöinen osaa nyt jo nähdä omankin naurettavuutensa, milloin on taitamattomasti toiminut. Tultuaan Pohjolaan pelastaakseen auringon ja kuun Pohjolan kivimäestä hän Kourin koitteli ovia, Salpoja sanan väellä, mutta Ei ovet käsin avau, Salvat ei sanoista huoli. Oli noloa palata tyhjin toimin kotiin ja tunnustaa, ettei ollut ymmärtänyt ottaa minkäänlaista asetta mukaan, mutta Väinämöinen on armoton itselleen eikä häpeä tunnustaa erehdystään:
Akka mies asehitonna / konna kirves-kuokatoinna.
Ilmarinen on itse asiassa pilkan nuolille paljon otollisempi maalitaulu kuin Väinämöinen. Hänen aloitekyvyttömyytensä ja hitautensa tekevät hänet monta kertaa naurettavaksi, ja kun hän lisäksi on hyvin herkkäuskoinen ja mahdollisimman sanoisinko hyvänahkainen luonteeltaan, saa runotar usein tilaisuuden laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Kalevala ei suinkaan salaa sitä, ettei hän olisi koskaan Pohjan neitoa omakseen saanut, elleivät toiset, ensin Väinämöinen ja sitten hänen sisarensa Annikki olisi hoidelleet hänen asioitaan. Tätä todistaa ehkä paraiten se, että niillä molemmilla kerroilla, jolloin hän ryhtyy oma-alotteisesti puuhaamaan itselleen puolisoa, yritys ajautuu surkeasti karille.
Yhtä noloa osaa esittää hän takoessaan itselleen kullasta ja hopeasta morsianta ja lopulta palellessaan kokonaisen yön kylmän vaimonsa vieressä kuin ajaessaan kotiin Pohjolasta mukanaan vaimovainajansa nuorempi sisar, joka nimittelee häntä häpeämättömästi esim. viirunaamaksi ja ensimmäisessä yöpaikassa pettää häntä vielä häpeämättömämmin. Mutta Ilmarisessa tapaamme kyllä huumorintajuakin, jopa näissä molemmissa onnettomissa vaimonhankintayrityksissä. Kun Pohjolan nuorempi tytär äskeisellä matkalla uhkaa potkia viejänsä reen säpäleiksi, saa hän seuraavan kai vähän jäähdyttävän vastauksen:
Sentähen sepon rekosen / Laiat rautahan rakettu, / Jotta potkia pitävi, / Hyvän immen heiskaroia.
Väinämöinen tunsi naisten ilmeisesti Eevan ajoilta periytyvän halun esiintyä aina nuorina, Ilmarinen oli lyhyen avioliitonsa aikana saanut tarpeensa eräästä toisesta naissuvun heikkoudesta, koska hän tarjotessaan kullasta takomaansa neitoa Väinämöiselle, saattoi suositella tätä seuraavin verrattoman hauskoin sanoin:
Ei ole suuri suunpiolta / Eikä leuoilta leveä.
Jottemme tulisi siihen luuloon, että Ilmarisen pilkka kohdistui vain naisväkeen, otan vielä erään esimerkin sammonryöstöretkeltä. Retkeläisten veneen takerruttua jättiläishauen harteille iskee Lemminkäinen petoa miekallaan, mutta Itse vierähti vetehen, / Kourin aaltohon kohahti.
Tilanne on koomillinen jo sinänsä, mutta käy vielä paljon naurettavammaksi, kun
Siitä seppo Ilmarinen / Tarttui tukkahan urosta / Nostalti merestä miehen. / Itse tuon sanoiksi virkki: / Kaikki on mieheksi kyhätty, / Pantu parran kantajaksi.
Runolla on kuitenkin osansa Ilmaristakin varten, kun hän, maankuulu seppo, iskee miekallaan, tietysti omatekoisella, haukea, niin Miekka murskaksi mureni, / Eipä hauki tiennytkänä.
Tämän jälkeen Ilmarinen ei sano mitään, mutta saa nähdä, miten Väinämöinen tekee helposti sen työn, missä hän ja hänen pilkkaamansa Lemminkäinen olivat epäonnistuneet.
______________________

Isäni puheensa alkuun merkitsemä päivämäärä 9.1.1931osoittanee, että tuona päivänä hän kirjoitti Kalevalanpäiväksi ajattelemansa puheen. Missä hän sen piti ja mikä taho sen oli tilannut, jäänee ratkaisematta. Joka tapauksessa ajankohta kertoo, että vajaan puolivuotisen Turussa asumisen jälkeen isäni oli jo todettu hyväksi sanankäyttäjäksi.
Juuri lukemasi alun perin kymmenellä numeroidulla A5 -liuskalla olleen tekstin lisäksi tarinalla on seuraava lyhyt ja keskeneräiseksi jäänyt kappale:
Kalevalan kolmannen pääsankarin Lemminkäisen luonteessa on monia meille tuttuja heikkouksia, jotka tavan takaa saattavat hänet koomilliseen valoon. Hänhän on yhtä kärkäs lemmenleikkiin kuin miekan mittelöön, parantumaton naisten naurattaja ja tappelupukari ja kaiken lisäksi itserakas kerskuri, joka ei tunnu edes vahingosta viisastuvan. Mutta hän on samalla kertaa itse synnynnäinen humoristi, joka selviytyy kiusallisimmistakin tilanteista verraten ehjin nahoin vallan suurenmoisen leikinlaskukykynsä ja sanavalmiutensa avulla. Yrittää nolata häntä on melkein samaa kuin kaataa vettä hanhen selkään. Juodessaan  - - - (Lemminkäisen luonnehdinta on niin osuvaa, että voinemme todeta jatkon puuttumisen koituneen meidän vahingoksemme.)
 

 
Olen kuullut väitettävän, ettei ole olemassa sen hyödyllisempää ja opettavampaa ainetta kuin historia: onhan sen tehtävänä säilyttää muistissa kaikki, mitä ihmiskunta koskaan on mainittavaa ja arvokasta tehnyt, osoittaa, mitenkä nykyinen korkea sivistys on tuhansien vuosien kuluessa syntynyt, mitenkä lukemattomien sukupolvien uutteralla työllä on luotu kaikki se, mikä nyt erottaa meidät eläimestä ja tekee meistä kulttuuri-ihmisiä.
Kun olen näin ylistänyt historiaa, on kuulijaini helppo arvata, että esitelmäni aihe tulee olemaan sen alalta. Lähinnä olisi tietysti - suojeluskuntaväen juhlassa kun olemme - sotahistoria, ja vallan kauas siitä emme joudukaan, sillä aion johtaa teidät menneiden aikojen hallitsijain ja sodanjohtajain, keisarien, sulttaanien, tsaarien ja kuninkaitten, seuraan. En aio kylläkään esitellä niinkään näiden miesten ja naisten, sillä joukossa tulee olemaan naisiakin, tekoja kuin puhumaan siitä tuomiosta, arvostelusta, jonka he ovat omalta maaltaan ja kansaltaan saaneet.
Ei ole loppujen lopuksi ihmisen elämässä mitään muuta pysyväistä kuin jälkimaine, jälkimaailman todistus siitä, mitä hän on joskus elänyt ja merkinnyt. Hallitsijasta puheen ollen tämä jälkimaine on usein säilynyt erityisessä lisänimessä, jonka hän on maaltaan ja kansaltaan saanut. Niin tunnemme keskiajan mainehikkaimman hallitsijan, frankkien kuninkaan Kaarlen Kaarle Suuren nimellä; hänen isänsä taas oli Pippin Lyhyt eli Pieni ja isoisänsä Kaarle Vasara; eräs jälkeläisistä, taisi olla pojanpojanpoika, kulkee Kaarle Paksun nimellä.
Näitä nimityksiä on annettu kaikkina aikoina ja annetaan yhä vieläkin, ja ne ovat saadut mitä erilaisimmilta tahoilta: milloin ystäviltä, milloin vihamiehiltä, milloin omalta ajalta, milloin vasta jälkimaailmalta, onpa sellaisiakin tapauksia, jolloin hallitsija on itse ottanut tai annattanut itselleen lisänimen saadakseen taatusti mieleisensä. Mutta niinpä hallitsijain lisänimiä kertyykin, kun ne kaikki poimii yhteen, suorastaan komea kokoelma ja samalla perin kirjava ja mielestäni myös hauska kokoelma. Kun nyt ryhdyn sitä esittelemään, en yritäkään ottaa puheeksi kaikkia tällaisia nimityksiä, mutta koetan tehdä valikoimani jossakin määrin edustavaksi, niin että sen avulla voin näyttää, millä eri perusteilla hallitsijoille on lisänimiä annettu. Ehkä on hyödyllistä meille nähdä, mitenkä isänmaa on eri aikakausina johtavia miehiään tuominnut. Ehkä näiden saavuttama jälkimaine opettaa meidät oikeammin aikamme käyttämään, enemmän kuin tähän asti isänmaatamme ajattelemaan ja sen parhaaksi työtä tekemään.
______________________

Kun edellä oleva isäni teksti on aiheeltaan hyvinkin samankaltainen kuin myöhemmin vastaasi tuleva isäni v. 1936 pitämä radioesitelmä, juuri lukemaasi on pidettävä kyseisen esitelmän jonkinlaisena harjoitelmana. Koska isäni on sen kirjoittanut ja jossakin sk.-juhlassa esittänyt, jäänee selvittämättä. Jostakin syystä oletan, että kuulijoina oli kokemäkeläistä suojeluskunta- ja lottaväkeä. Silloin likimääräiseksi ajaksi tarkentuu 1920-luvun loppupuoli.
Lukemasi puheen varsinaisen asiaosan puuttuminen ei ole suurikaan vahinko, koska se lienee ollut hallitsijoiden lisänimistöltä sama kuin myöhemmin tässä blogissani tarjoamani radiopakina. Tosin jonkun mieleen saattaa tulla epäilys tämän pelkäksi torsoksi jääneen tekstin mielekkyydestä ja yleensäkin sen paikasta tässä yhteydessä. Minusta isäni kirjoituksessa kuitenkin on lyhyydestään huolimatta sen verran ajatuksia herättävää, että se ansaitsee julkitulon. Kenenkään pahennukseksi se ei ainakaan voi olla.