En tiedä, itkisinkö vai nauraisin

Muutama vuosi sitten huvitti erään seurueen muka ankaran tieteellinen ravinto-opillinen koe: se vietti suljetussa tilassa vissin ajan, ehkä viikon päivät, tarkoituksenaan kokeilla, miten nykyihminen tulee toimeen niillä annoksilla, joita viime sotiemme asemiehille annettiin. Koko seurue oli tyytyväinen saamiinsa sapuskoihin. Se ei olekaan ihme kuullessaan, että kokeilijat saivat korttiannosten lisäksi vapaasti panna suuhunsa kaikkea sellaista, joka ei ollut sotiemme aikana säännösteltyä. Kenellekään seurueesta ei nähtävästi tullut mieleen, että sodassa ei juurikaan pystytty hankkimaan mitään sivusta. Emme saaneet käytännöllisesti katsoen koskaan vihanneksia emmekä kalaa, noita siviilissä jollakin keinoin hankittavia syömisiä. Juureksetkin olivat lanttua lukuun ottamatta jokseenkin tuntemattomia. Kun vielä perunat olivat talvisin paleltuneita, ei niiden makean äitelä maku miellyttänyt.

Istuin melko hiljattain kunnallisessa ruokapaikassa, jossa vierailen aika säännöllisesti. Muutamana päivänä eräs lähelläni aterioiva painotti seuralaiselleen, miten ehdottoman tärkeätä on nauttia joka aterialla vihanneksia. Saman tien hän valisti hieman ”ruohoja” kaihtavaa toveriaan kertomalla ruokaympyrästä, jossa pitää olla noin neljänneksen verran kasvikunnan tuotteita perunan ja viljatuotteiden lisäksi.

Vierelläni istunut veteraanitoverini kysyi silloin minulta, miten me sodan kokeneet voimme vielä olla elossa, sillä meillehän ei sota-aikana kertaakaan tarjottu tuolloin vielä täysin tuntemattoman ruokaympyrän kaikkia aineksia. Silloin koin vahvan ahaa-elämyksen: miten tosiaankin saatoimme tulla toimeen ja jopa raskaasti sotia saamatta kertaakaan ”talon” tarjoamana kasviksia tai hedelmiä. Varmasti se verotti terveyttämme. Oman keripukkini muistan erittäin hyvin. Tuon monivuotisen puutteen olisi luullut vielä selvemmin näkyvän myöhemmässä elämässämme. Tosin voin puhua vain omalta kohdaltani, mutta eiköhän jonkinlaisesta todistusaineistosta käy elämiseni tähän ikään mainittavia sairauksia potematta.

Viimeisenä sotatalvena armeija hankki Saksasta kuivatettua säilykeperunaa, joka tosin ei vastannut tuoretta, mutta oli kuitenkin maultaan tervettä. Minun suussani se oli vallan kelvollista. Tosin en täysin yhtynyt edes ajatuksen tasolla niihin, jotka pitivät tuota säilyttämisprosessissa mustaksi muuttunutta perunaa herkkuna. Loppujen lopuksi vähiten ymmärsin niitä kavereita, joiden mielestä saksalaisten peruna oli syömäkelvotonta. Olihan se toki näiden nirsoilijoidenkin henkensä pitimeksi syötävä.

Jos nykyisenkin arkiaterian pääruokalajia perunaa tai vaihtoehtoisesti lanttua olisi saanut santsata edes kertaalleen, ainakin maha olisi täyttynyt. Annokset olivat kuitenkin määrällisesti niukat. Tässä viittaan Väinö Linnan kuvaukseen riittämättömistä annoksista Tuntemattomassa sotilaassaan. Ne tyydyttivät varmasti jo kasvuikänsä ohittaneen, mutteivät minunlaisiani nuoria miehenalkuja. Upseerikoulussa totesin, miten valtava oli se perunamäärä, joka upposi pojan kuin pojan maaruun. Tuossa talossa tuotiin pari kuorimattomien perunoiden vatia jokaiseen parikymmenmiehiseen pöytään. Vaikka olimme muka herrasmiehiä, likimain kaikilla oli niin kiire saada mahdollisimman monta perunaa itselleen, että niitä ei alkuunkaan käsitelty, vaan syötiin kuorineen. Näin oli toivoa ehtiä vielä toistamiseen kipolle.

Syksyllä 2001 television eräässä kirjallisuusohjelmassa esiteltiin ruotsinsuomalaisen naiskirjailijan Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas-niminen romaani. Sen kuvaus- ja toimintaympäristönä on viimeisin sotamme. Vaikka kirjaa kehuttiinkin, muutamat tuon keskusteluohjelman jäsenet ihmettelivät romaanihenkilöiden runsasta ja monipuolista ruokavaliota. Jo kirjan nimi viittaa ruokaan ja ennen muuta leivonnaisiin, tuotteisiin, joista ei silloisissa rintama- eikä juuri siviilioloissakaan nähty edes unta.

Tuo viisipäinen keskustelupaneeli kohdisti kysymyksensä sen vanhimmalle jäsenelle Claes Andersonille. Hän oli ainoana nähnyt sodan, tosin lähes vauvaikäisenä. Andersonin vastaus, että hän ei muista sota-aikaisten eväidensä koskaan loppuneen - äiti siis ei ehtynyt! -, tyydytti kovasti paneelin muita jäseniä.

Samoihin aikoihin kyseistä kirjaa ruodittiin HS:ssa. Sinänsä aika myönteisessä kirja-arvostelussa lueteltiin tukku asiavirheitä. Niillä ei kuitenkaan ollut kokonaisuuden kannalta kovin suurta merkitystä. Sen sijaan se, että kriitikko ei ihmetellyt kirjan kuvaaman jatkosodan runsasta ruokapuolta, osoittaa hänenkin rajoittuneisuutensa.

Luultavasti nykyiset nirsoilussa ja erilaisissa syömishäiriöissä piehtaroivat sukupolvet eivät alkuunkaan pysty ymmärtämään vuolasta kerrontaani jatkosodan aikaisesta nälästäni. Monisanaisuuteni luonnollisesti johtuu siitä, että ongelma oli todellinen. Koetapa itse olla nälässä pari päivää, vuodesta puhumattakaan. Eiköhän muutama vaikerruksen sana pääsisi huuliltasi vielä vuosikymmenienkin jälkeen.