Otteita päiväkirjastani
En siirrä päiväkirjaani kokonaisuudessaan paperille, koska osalla ei ollut edes syntyhetkellään kuin aivan toisarvoinen merkitys. Vanhaa sanontaa käyttääkseni noukin pullasta vain rusinat. Nekään eivät aina ole syömisinä kovin kaksisia. Kirjoittamastani kuitenkin selviää, minkälaisissa puuhissa pataljoonamme askaroi päästyään parikuukautisesta tulihelvetistä Sakkolan pitäjään Vuoksen rannalle. – Jotta alkuperäinen kirjoitukseni ja nykyisen järkeni mukainen selitysosa erottautuisivat toisistaan, kursivoin originaalin tekstin. Joissakin kohdin olen hieman stilisoinut sitä saadakseni sen sujuvasti niveltymään nyt kirjoittamaani.
Aika ennen aselepoa
4.8. – Luutn. Toivonen - nykyisen muistini hukkaama varmaan aikanaan hyväkin kaverini - saapui peitepiirroksineen. Vielä ei ole saatu tietoa siitä, mikä putosi Suvantoon, lentokone vai pommeja. Myöhemmin kuulimme sen ikäväksemme olleen oman lentokoneen.
6.8. – Päivällä klo 12,30 kapt. Varjolan - jostain etäämpää kai - pitämä tiedotustilaisuus. Juuri tämän tarinan aihetta en muista, mutta luultavasti oli kyse tilaisuudesta, jossa vakoilun asiantuntija kertoi niistä yhteyksistä, joita joillakin suomalaisilla oli Leningradiin. Heillä oli tavallaan kaksoisrooli: Suomessa he olivat arvostettuja tiedustelupalvelun miehiä, ryssäinmaalla taas heillä olivat omat kunnialliset roolinsa. Agentti kertoi, miten vähin vaaroin ja helposti hän ja muut alan ammattilaiset ylittivät rintamalinjan. Oleskeltuaan ja hankittuaan meille hyödyllistä tietoa he yksi kerrallaan saapuivat jonakin pimeänä yönä meidän puolellemme, luovuttivat saamansa tiedon ja palasivat päivän parin lepäilyn jälkeen Leningradiin.
Koska olin siihen mennessä kolunnut aika perusteellisestikin Kannaksen rintamalinjan Suomenlahdelta Laatokkaan, tiesin hyvin, mistä ei missään tapauksessa voinut ajatellakaan linjojen läpi menemistä vihollisen huomaamatta. Toisaalta uskoin jollakin lailla tuntevani ne harvat lohkot, joissa miehitys oli molemmin puolin niin harvaa, että yön pimeydessä läpimeno onnistuisi. Silti en voinut silloin enkä nytkään kuvitella operaation olleen helppoa, vaan kukapa minä olen väittämään vastaan ammattimiehelle. Ihmetellä sen sijaan saan.
Toinen kummasteluni aihe oli, miten meille, sentään aika suurelle joukolle, uskallettiin antaa näin vaarallisen tärkeitä tietoja salaisesta palvelustamme. Toisaalta koko sota oli meille kaikille etulinjoilla olijoille vaarallinen. Varmasti tilaisuuteen kutsutun joukon oli täytynyt kulkea ankaran karsintaseulan läpi. Paikalla olivat vain niiden tukikohtien jo alkuun varmoiksi todetut päälliköt, joiden kautta noiden agenttien voitiin olettaa tulevan. Meidän asiamme oli avustaa oma miehemme tavalla tai toisella omalle puolellemme tai paremminkin sanoen me emme saaneet estää agenttien tuloa. Muutenhan koko kysymystä ei olisi tarvinnut selvittää meille.
Keitä sitten olivat nuo rajanylittäjät? Ainakin meille vakoilijantiestään kertonut mies oli ulkonaiselta käytökseltään tyypillinen suomalainen, sieltä paremmasta päästä tosin. Hänen täytyi luottaa täydellisesti meihin, sillä esiintyessään omalla naamallaan ja muistaakseni nimelläänkin hän oli täydellisesti armoillamme. Miehen menettely oli outoa siksikin, kun sodan meille aika katkera päätös oli jo aavistettavissa, ellei peräti nähtävissä.
Oletettavasti agentit olivat suomensukuisia miehiä, joiden alkuperäinen kotipaikka oli Leningrad. Muuten en usko heidän onnistuneen säilymään hengissä pitkän sodan loppumetreille saakka. Kiinnostavaa olisi tietää, mikä kohtalo odotti näitä reilun tuntuisia miehiä sodan jälkeen. Olettaakseni he pääsivät ammattimaisina rajanylittäjinä aselevon solmimisen jälkeen mihin tahansa itselleen turvalliseen maahan.
7.8. – Ryssä vainosi tänä todella helteisenä maanantaipäivänä vaivaistalon mäkeä parilla tykillään.
10.8. – Huoltotien korjaamista, jotta Peltosen korsun aineet saataisiin yöllä onnellisesti perille. – Tj-oppitunti (tulenjohto) patteristossa. Meille jalkaväen upseereille pidettiin näihin aikoihin tykistön tulenjohtokurssit siinä hyvinkin realistisessa toivossa, että saisimme raskasta tulta vihollismaaliin heti eikä harvassa olevien tulenjohtajien kautta. Se onnistuikin hyvin erinomaisista olosuhteista johtuen. – Ruokailu- ja keskusteluhetki Piilossa. – Kotimatka Sarasmon kera. Sen lopussa tapasin Toivosen. Sarasmo lienee ollut se muistaakseni luutnantti, jonka myöhemmin tapasin v. 49 matkatessani hyvien kaveruksieni Heikki Lithoniuksen ja Olli Saarilehdon kanssa Ouluun ja sieltä edelleen Ollin ensimmäiseen virkapaikkaan Kaamaselle. Kävellessämme kaupunkia katselemassa Sarasmo asteli vastaan, tunsimme toisemme ja olimme vilpittömän iloiset tapaamisestamme. Sarasmo, joka silloin oli Oulun museon johtaja, viihdytti meitä melkoisen tovin. Aikaa meillä tosin oli rajallisesti, koska olimme menossa Lappiin kultaa vuolemaan, siinä tosin täysin epäonnistuen.
13.8. – Nukuin koko päivän aina kello 17 saakka. Yö Hongan ja Pyykön seurassa. Päiväkirjassani mainitsen vähän väliä valvoneeni yöllä ja nukkuneeni päivällä. Se ei silloin suinkaan johtunut mieltymyksistäni sanotunlaiseen elämään, vaan olosuhteista. Päivät olivat tykistökeskityksiä lukuun ottamatta turvallisia, koska parikilometrinen vesistö esti yllätykset. Sen sijaan yöllä oli oltava varuillaan, vaikka käsillä ei vielä ollut todella pimeää aikaa. (Kartan mukaan Suvannossa on leveyttä Sakkolan kohdalla kilometrikaupalla. Itse maisemassa se ei tuntunut niin paljolta, mutta kilometri vettä sinne tai tänne ei noissa oloissa merkinnyt mitään.)
14.8. – Ryssä yritti vängällä tehdä polttopuita hotellistamme, vaan ei onneksi onnistunut. Jotakin vikaa täytyi vihollisen tulenjohdossa olla, kun se ei pystynyt tykistöllään tuhoamaan niin selviä maaleja kuin lastenkoti tai sen vielä kookkaampi naapuri vanhainkoti.
16.8. – Lehdessä kerrottiin liittoutuneitten toisesta maihinnoususta. – Puhelu Toivosen ja jonkun tykkiherran kanssa siitä, koska tykistö suostuu ampumaan.
31.8. – Salon pitämien pst-kurssien ( panssarintorjunta) ensimmäinen päivä töpinässä. – Vasemmalla puolellamme olleen porukan Savioja kävi illalla vierailulla. Hänen miehensä yrittävät saada talteen heidän kohdallaan olevan ruismaan. Savioja oli pataljoonamme talousupseeri. Hänen tehtäviinsä siis kuului huolehtia siitä, että alueellamme kypsyvä sato saadaan korjatuksi. Se ei vain ollut helpoimpia niitettäviä. Tuo Suvannon rantaan päättyvä rinnekohta oli aika selvien muistikuvieni mukaan vielä hankalampi kuin meidän. Siellä ei ollut edes rakennuksia tarjoamassa näkösuojaa. Korjuu kuitenkin onnistui jollakin lailla jonakin hämäränä yönseutuna.
2.9. – Pst-luennot jatkuivat töpinässä. Kuulin uuden ennustuksen: rauhaa saadaan odotella tk:n 7. päivänä. Se ei loppujen lopuksi paljonkaan heittänyt todellisesta.
4.9. – 4,25 soitti Heinänen välirauhan astuvan voimaan klo 7. Kiersin tukikohtani vieden ilmoituksen tästä. Kello 7,55-8,01 vihollinen ampui kahdesta suunnasta kk:lla tai pk:lla meikäläisiä. Kello 13,25-13,40 jyskähti 36 piiskan kranua Peltosen korsun ympäristöön. Ammunta oli muutenkin tavanomaista kiivaampaa koko yön.
Tuon aamuisen soiton muistan erinomaisen hyvin. Tuskin pataljoonamme komentaja majuri Heinänen oli kertonut asiansa, kun jo huusin suureen ääneen perkele. Olin niin pettynyt rauhaan, koska sen hinnasta oli jo aika selviä, joskin huhunomaisia käsityksiä. Loppujen lopuksi menettelin kuin silmälappuinen hevonen: näin maamme tilanteen vain omasta ahtaasta näkökulmastani. Unenpöpperössä en muistanut osan armeijaamme jo Viipurin menetettyään olevan jonkinlaisessa ahdingossa.
Eräs toinenkin seikka on painunut mieleeni. Heinäsen päättäessä lyhyen puhelunsa nukahdin välittömästi ja todella sikeästi. Halusin kuin sillä poistaa juuri kuulemani uutisen. Onneksi kuitenkin heräsin ajoissa ehtiäkseni valistaa miehiäni tulevasta aselevosta. Jatkosta huomaat, että varsinaista kiirettä ei olisi ollut.
Pataljoonamme komentajasta Heinäsestä kerron lyhyen anekdootin. Opiskeluaikanani pari vuotta sodan jälkeen ohitin Espoon Kauklahdessa erään rakennustyömaan. Siellä näin tutun miehen työläisen asussaan vasara kädessä. Hän kertoi saaneensa elämässään koulutuksen vain yhteen ammattiin, sotilaan tehtävään. Kun se häneltä vietiin, hänelle jäi ainakin alkuun ainoaksi keinoksi elättää itsensä ja perheensä timpurin hanttimiehen hommissa. Toivottavasti Heinänen myöhemmin monien muiden ex-aktiiviupseerien tavoin löysi kelvollisen sijan yhteiskunnassamme.