Keväällä 1941 Olavi Linturi iloitsi ylioppilaaksi pääsyään. Hän uskoi elämänsä ihanimman ajan olevan edessä. Hän ei aavistanut seuraavien vuosien jäävän hänen elämänsä surkeimmiksi. Ne ajat alkoivat pari kuukautta tämän kuvan ottamisen jälkeen.

Tässä tarinassa Olavi Linturi kuvaa noita sodan vuosia siinä määrin kuin se on monista syistä johtuen mahdollista.

Selityksiä

Ellei lukija tajua kirjoitettua selityksittä, tarina on heikko. Tuo tosiasia minun on tunnustettava ja sen kanssa elettävä. Kovin pahaa traumaa tosin en siitä saa. Onhan meidän kaikkien tuntemaan katekismukseenkin jokaisen käskyn jälkeen pitänyt laatia pitkä Mitä se on -selitysosa siitä huolimatta, että jokainen käsky on sellaisenaan yksinkertainen ja selvä. Niiden jälkeinen jaarittelu minusta vain sekoittaa asioita. Joskus olen ajatellut, että ehkä siihen osittain on pyrittykin.

Kun sain syystalvella 2000 ajatuksen kertoa lähinnä itselleni jotakin omasta yksityisestä sodankäynnistäni, ymmärsin jo aloittaessani, etten pysty minkäänlaiseen kronologiseen asioiden ja tapahtumien käsittelyyn. Huono muistini ja pitkä unohtamisaika takaavat sen, että kerronnassani kuvaan lähinnä vain erillisiä tapahtumia. Aina en edes tiedä, missä yksikössä mitäkin sattui, mutta sillä ei loppujen lopuksi ole suurin merkitystä. Huomaan myös hypähteleväni asiasta toiseen yrittämättäkään panna niitä ajalliseen järjestykseen, vaikka se olisi ainakin karkeasti mahdollista. Se taas edellyttäisi sotilaallisten dokumenttien selaamista. Koska jo niiden pariin pääseminen vaatisi aikaa ja ennen muuta vaivaa, jäänee tuo puuha tekemättä. Siihen tuskin silti riittäisivät elinpäivänikään, vaikka onnistuisinkin säilyttämään tuossa askareessa tarvittavan viriliteetin.

Sota on säilynyt mielessäni suurelta osin täysin kaoottisena aikaryppäänä. Kun nyt olen lopulta pystynyt paneutumaan siihen, on kuin jokaisen osatotuudenkin oivaltaminen olisi samalla selkeyttänyt omaa elämääni. Olen havainnut, että surutyö sodan aiheuttamien traumojen vähentämiseksi oli enemmän kuin tarpeen. Olen aika lailla vaivaakin nähden päässyt niiden kipeiden muistojen kimppuun, jotka ovat muhineet sisikunnassani. Olen kiitollinen vanhemmilleni niistä pitkäikäisyyden geeneistä, jotka ovat mahdollistaneet tämän prosessin. Olisihan ollut ikävä alkaa tuonpuoleinen, nykykäsitykseni mukaan kylläkin aika epätodennäköinen ja tulevaisuutena jopa utopistinen, ryhtymällä heti purkamaan aikaisemman elämänsä traagista painolastia.

Tarvittiin siis yli viisikymmentä vuotta, ennen kuin saatoin ryhtyä muistelemaan sota-ajan tapahtumia. Tuo aika kaikkine surkeuksineen jätti ainakin minuun niin pysyvät jäljet, että vain tapahtuneen täydellinen torjunta mahdollisti edes jossakin määrin järkevän elämän jatkossa. Vasta nyt, pahimman jäätyä unohduksen usvan taa, pystyn melkein kuin sivullisena seuraamaan sota-ajan askeleitani. Niissä on sekin vaikeutensa, että kun palvelin kaiken kaikkiaan seitsemässä eri yksikössä - nuoria miehiä heiteltiin sinne tänne tarpeen mukaan -, en koskaan oikein ehtinyt tutustua joukkueen enkä edes oman ryhmäni aseveljiin. Myös olinpaikat vaihtelivat aina Suomenlahden rannikolta Laatokkaan niin tiheästi, että pää­hä­ni ei piirtynyt koko aikana olinpaikoistani oikein selkeätä topografista käsitystä. Toisaalta ei voi väit­tää, että yhdessä yksikössä ja suunnilleen samalla lohkolla alusta loppuun sotinut olisi saanut kummoistakaan kokonaiskuvaa, mutta yhdet kaverit ja yhdet ja samat maisemat hän olisi oppinut tuntemaan todella perusteellisesti.

Edellisessä kappaleessani selvitin ainakin epäsuorasti, että sodan hirvittävyyksien kuvailuun minulla ei ole pienintäkään halua eikä juuri kykyäkään. Niissä mässäilyn jätän parempien valehtelijoiden tehtäväksi. Sellaisia kyllä tuntuu riittävän; karmeuksien kertojissa sen sijaan ei luullakseni ole yhtäkään niiden kokijaa. Itsestäni voin vain sanoa, että näin ja koin paljonkin sodalle ominaista epäinhimillistä käyttäytymistä ja siitä johtunutta surullisen näköistä jälkeä. Vaikka monia kiinnostaisikin verenkarvaisten kuvauksien lukeminen, tässä tarinassani ei sellaisia juurikaan ole. Olen työntänyt tuon kuonan sekä tiedostamatta että tietoisesti muistivarastoni perimmäisimpään sopukkaan, sen viimeisimmälle hyllylle. Siellä se toivottavasti pysyy maallisen taipaleeni loppuun saakka. Viheliäistä olisi, jos sodan kauheudet alkaisivat kiusata muutenkin huonoa untani. Sehän on koitunut monen tuntemani aseveljen vanhuuden viimeisimpien päivien riesaksi.

Erästä ihmismielelle luonteenomaista seikkaa olen naureskellut useasti. Tarkoitan ihmisessä olevaa yleistä tarvetta olla tyytymätön. Miten monesti vannoinkaan korsussa - enkä suinkaan ollut lupauksessani yksin -, että mikäli vielä joskus koittaa rauhan aika ja pääsen siviiliin, en koskaan rutise enkä valita olojani. Siitä huolimatta, että pahintakaan siviilikriisiä ei voi verrata edes sodan rauhallisimpaan hetkeen, valani olen rikkonut harva se päivä. Sellaisia me ihmispoloiset olemme, valittavia olentoja kaikki tyyni, niin Sinä siinä lukijan osassasi kuin minäkin naputellessani näitä rivejä lämpöisen turvallisessa kodissani, istumassa mukavassa monin säädöin asennettavassa tuolissani, vatsa täynnä ravitsevaa ruokaa ja juomaa, ympärilläni välikappaleita toinen toistaan viihteellisempään elämään.

Joudun useasti tarinassani ihmettelemään jälkipolvien saamia käsityksiä sodistamme. Loppujen lopuksihan ei vieläkään olisi myöhäistä kysyä tuhansilta sodan käyneiltä heidän kokemuksiaan. Nyt kuulee ikuisiksi ja jopa virallisiksi totuuksiksi julistettuja ns. kaupunkitarinoita sodistamme. Kun ne eivät varsinaisesti loukkaa ketään - paitsi totuutta itseään -, vielä elossa olevat veteraanit eivät tule vanhuuden saamattomuuttaan oikaisseeksi vääräksi näkemäänsä. Toisaalta nuoria ja kokemattomiakin on ymmärrettävä: ainahan he ovat olleet oikeammassa kuin muistiltaan jo rajalliset vanhat ja höperöt.

Sotahistoriani numeroina

Kaksivuotinen asevelvollisuusaika

20.8.41 - 31.8.41, kiv.mies 

1.9.41 - 9.9.41, kiv.mies 

10.9.41 - 31.10.41, kiv.mies

Divisioonaa johti tuolloin eversti Aarne Blick ja rykmenttiä eversti Forsberg. Kompp.päällikkönä oli Honkavaara (maininta muistivihossani). Hän lienee ollut reserviupseerikoulun v. 1933 käynyt Martti Ilmari. Hän siis oli minua kymmenkunta vuotta vanhempi. 

2.11.41 - 27.5.42, kiv.- ja pk.mies (missä lienen ollut 1.11.41?) 

10.7.43 - 19.8.43, upseerioppilas

Reserviläisaika 

20.8.43 - 21.12.43, upseerioppilas 

3.1.44 - 12.11.44, joukk.joht., kokelas ja 29.2.44 alk. vänrikki

Prikaatin komentaja oli turkulainen vuonna 1892 syntynyt eversti Lauri Maskula. Pataljoonan komentajana toimi majuri Heinänen. Prikaati kuului kenraalimajuri Niilo Hersalon komentamaan 15. divisioonaan. Maskulan aviovaimo oli silloinen hyvin tunnettu oopperan tähti Ritva Aro. Hän esiintyi muutaman kerran jossakin prikaatimme viihdytystilaisuudessa. Itselleni ei kuitenkaan suotu iloa päästä kuulemaan tätä maamme erästä tunnetuimmista laulajattarista.

Seur. kolme kappaletta ovat stilisointivaiheessa.

Salon seudun sotaveteraanien kotisivulla on pitkähkö erään alun alkaen kivennapalaisen v. 1925 syntyneen Heikki Ilvosen kirjoittama tarina nuoruusvuosistaan. Hännillä olevasta tekstistä selviää, että Ilvonen oli 19. prikaatin 4. konekiväärikomppaniassa. Vaikka toimimme eri pataljoonissa, askelsimme monin paikoin samaan tahtiin ja samoissa maisemissa. Siksi aionkin lainata joiltakin osin hänen tekstiään, kunhan ehdin muilta muka-kiireiltäni.

”Kannakselle muodostettiin uudelleen 4.3.1944 kaksi päämajan alaista armeijakuntaa. Itä-Kannakselle III AK, johon kuuluivat 15. Divisioona ja 19. Prikaati.”

”Eversti Lauri Maskula (1 leden 1944 - 5 září 1944) tammi-syys
Eversti Mauno von Schrowe (5 září 1944 - ?)
Eversti Lauri Maskula (? - listopad 1944)” ? - marras

1944-vuoden alussa perustetun prikaatin kantayksikkö oli tietääkseni JR 16. 

Oman eli III pataljoonan korkeimman upseeriston näet tarinassani toisaalle liittämästäni kopiosta. - Kenttäpostiosoitteeni oli 2/7030, myöhemmin 1/7030. - Muutama turha tieto tulkoon mainituksi: tuntolevyni numero oli 782221, SA-pistoolini 286563 ja kompassini 27029.