Kollegoitani 1940- ja 50-luvuilla

Tullessani Orimattilan yhteiskouluun syyslukukauden alussa v. 48 pääsin paljon kokeneitten kollegoitten arvokkaaseen seuraan. Jokainen vakinaisesta työtoveristani olisi iältään voinut olla jompikumpi vanhemmistani. Siitä huolimatta poikkeuksetta kaikki suhtautuivat alusta alkaen minuun niin luontevasti, että sopeutumiseni heihin ja samalla oppilaisiin ja koko kouluun tapahtui jokseenkin huomaamatta.

Rehtori Kauno Sarassa oli suuresti arvostamaani humaania persoonallisuutta. Toisaalta hän oli muodollinen ja siksi hän jäikin melko etäiseksi. Kun tuo lievähkö sanoisinko epäsosiaalisuus kuului hänen luonteenpiirteisiinsä ja siis kohdistui koko opettajakuntaan, se ei silloin eikä myöhemminkään häirinnyt minua. Pian huomasin, että vaikka Sara syrjään vetäytyvänä – lähinnä siis kansliaansa – ei ollut omiaan luomaan koulun henkeä, hän ei missään tapauksessa pilannutkaan sitä. Hän oli juuri niitä vanhanaikaisen hyviä ja turvallisia – paremminkaan en osaa sanoa - oppikoulunopettajia, jonkalaisia olin niin monesti tavannut opettajakodissani ja luonnollisesti myös oman oppilaantaipaleeni aikana.

Koulun hyvän hengen luojia olivat sen naisopettajat heidän melko erilaisista elämäntavoistaan ja luonteistaan huolimatta. Ellen Segerman, Heilimä Siivola ja Ansa Aarnio – järjestyksellä on vain virkaiällinen arvonsa - vakuuttivat minut pelkällä olemassaolollaan siitä, että talossa vallitsi kuri ja järjestys. Jos niiden menetys olisi ollut uhkana, viimeisenä ja lopullisen varmana kurinpalauttajana olisi voitu käyttää Pekka Siivolaa. Siihen ei minun aikanani ollut koskaan aihetta, tuskin silti juuri aiemminkaan.

Aikanaan en ihmetellyt, vaan myöhemmin toki sitäkin enemmän, miten jo myöhäistä keski-ikää elänyt naiskolmikko - pinttynyt vanhapiika, moderni seurapiirikaunotar ja sovinnaistakin sovinnaisempi leski-ihminen -, saattoi tulla keskenään niin hyvin toimeen, ettei nenäni koskaan haistanut pientäkään tunkkaisuutta toverihengessä - sana sopinee porvarilliseenkin ympäristöön. Olimme sentään kaikki välitunnit niin tiiviissä yhteiselossa, että olisin havainnut vähäisimmätkin epäsovun ainekset ja viittauksetkin niihin.

Selityksiä keskikouluaikaisen yhteiskoulun hyvään henkeen lienee ollut kaksi: ensinnä heti alusta lähtien opettajat olivat tajunneet pääsevänsä koulutyössään pisimmälle ja vähimmällä jättämällä omat itsekkäät intressinsä syrjään ja keskittyessään puhaltamaan yhteiseen hiileen. Toiseksi yksikään opettaja ei sekaantunut kollegoittensa opetukseen, vaikka ehkä joskus olisi halujakin ollut, vaan antoi heille työrauhan. Näin syntyi se kollegiaalinen yhteishenki, joka vähitellen levisi virkaveljien ja -sisarten yksityiselämäänkin.

Nyt paneudun lähemmin juuri mainitsemiini ja useisiin muihinkin alkuaikojeni virkasisariin ja -veljiin. Onnittelin aikanaan ja voin edelleenkin onnitella itseäni siitä, että sain työskennellä ensimmäisessä ja samalla ainoassa virkapaikassani niin erinomaisten kollegoitten parissa. Kiitollisena muistelen heitä kaikkia suurella kaiholla.