Karl Gustav
Kerron tästä Brusaksen viimeisestä isännästä enemmän hetken kuluttua. Siihen on sitäkin enemmän syytä, koska hän oli isoisäni.
Emilia Sofi
Hänen nimensä on kirkonkirjoissa Emeli, ystävät kutsuivat häntä Emmaksi ja me lapset Tatiksi. Hän syntyi 9.5.1861. Emmasta puhuttaessa - tarina silti oli sama tuon ajan kaikkienkin naimattomien naisten elämäkerrassa - kerrottiin liikuttavaa episodia onnettomasta nuoruuden rakkaudesta. Totta tai ei, Tati kuuluu olleen viehättävä neito parhaina vuosinaan. Siitä en ehtinyt saada omien silmieni todistusta, koska tätini oli pitkälti yli kuudenkymmenen päästessäni siihen ikään, jossa ympäristön ihmiset alkavat saada persoonallisia piirteitä.
Tatin paikka oli luontevasti Gustav-veljensä luona ensin Brusaksessa ja sen myynnin jälkeen veljen uudessa talossa Köklaksissa, myöhemmin suomennettuna Kauklahdessa. Siellä Tati oli aina silloin kuin minäkin, mutta koska olin pääosin vain kesäisin isoisäni luona, Emma saattoi olla ja kertomansa mukaan useasti olikin muiden sisarustensa taloutta hoitamassa. Loimaalla hän oli jopa ollut niin pitkään sisarensa luona, että oli oppinut näkemään, vaikka hänen suomensa olikin heikohkoa, sikäläisessä murteessa vissiä komiikkaa. "Kuis sissis, sano loimaalainen", oli Tatin useasti makean naurun höystämä sanonta.
Muutamat muutkin isotätini lausumat ovat jääneet mieleeni. Tämän vien semmosena ylös kun olen saanukkin ja kiitän lainasta, kertoi Emma hurskaasti lyöden molemmin käsin jalkoväliinsä. Suurin lapsensilmin saatoin pelkästään ihailla noin jalon neitseellistä viattomuutta. Nyt olisi vaikeuksia olla kysymättä, mitä virkaa - ilosta puhumattakaan - on käyttämättömällä lainalla!
Stina-serkkuni, jonka esittelen aikanaan, oli varhaisnuoruutensa herkässä iässä unohtanut kirjallisen vuodatuksensa keittiön pöydälle. Tati kauhisteli nähtyään kära, kära, kära -tekstin: Nyt se Stinakin alkaa hyppiä poikien päälle!, paheksui Tati huoneessa sattumalta olleelle suomenkieliselle vuokralaispojalle.
Pääluvultaan pienen ja vaatimattoman huushollin hoito ei vienyt Emman koko aikaa. Koska hän ei työteliäänä viitsinyt laiskanakaan istua, teki hän paljon kauniita ja aikavieviä käsitöitä. Tarkkana tyttönä hän talletti ne komeroonsa, jossa ne pysyivät pitkään vielä tekijänsä kuolemankin jälkeen. Vasta me jälkipolvet olemme pysähtyneet ihailemaan Emman liinavaatteitten monogrammeja ja intiimien asujen pitsistöä. Noissa viimeksi mainituissa alkaa jo olla sadasta ikävuodesta johtuen lievähkö pois muodista suistumisen vaara. Vaikeutena olisi myös saada pikkunimettömien lahkeet pysymään näkymättömissä tavallisenkin mittaisen hameen helman alla.
Tatin vaivana olivat jalat. Jostakin syystä ne alkoivat painaa suhteellisen aikaisin, askel lyheni ja madaltui vuosi vuodelta. Hän ei juuri liikkunutkaan keittiöstä, joka oli hänen työ-, oleskelu- ja makuuhuoneensa. Kävellessään hän työnsi edellään tuolia, jonka jalat emäntänsä omien tavoin raapivat lattiaa. Hänellä oli tuoli mukanaan jopa tuohon aikaan välttämättömillä ulkohuussimatkoilla. Kun sitä oli parinkymmenen metrin verran ja jopa melko jyrkkää ylämäkeä, taival oli hidas ja vaivalloinen. Ihmettelen edelleenkin, miten se saattoi sujua liukkailla ja muissakin suhteissa hankalilla talvikeleillä.
Veljensä kuoleman jälkeen Tati joutui tulemaan kauppamatkoja lukuun ottamatta toimeen omin avuin. Isäni kuoltua ja meidän poikien lähdettyä sotaan äitini muutti Kauklahteen ja ryhtyi paljon muun ohessa huolehtimaan tädistään. Vuosi pari sodan jälkeen Emma invalidisoitui niin krooniseksi vuodepotilaaksi, että hänet oli siirrettävä Kustaankartanon asukiksi. Saattaessani Tatini vuokra-autolla tuohon suunnattoman suureen laitokseen tunsin syvää murhetta aavistaessani näkeväni Emma-tätini viimeisen kerran. Niin tapahtuikin, vaikka hän elikin vielä muutaman vuoden. Kuolema vapautti Tatimme vaivoistaan heinäkuun ensimmäisenä vuonna 1948 hänen täytettyään paria kuukautta aiemmin 87 vuotta.
Julius Wilhelm
Jostain syystä tämä 6.4.1864 syntynyt poikavauva ei elänyt kuin seuraavan vuoden elokuuhun. Seuraavakaan,
Carl Wilhelm
ei kestänyt tätä pahaa maailmaa kuin pari vuotta. Numerot 7.10.1866–19.10.1868 osoittavat kenen tahansa ansioluettelon turhan vaatimattomaksi.
- - -
Seuraavalla kerralla kerron Fredrikin viimeisestä lapsesta, Maria Wilhelmina-tyttärestä, ja hänen sukukunnastaan.