Syöpäläiset

En ollut niihin nähden aivan kokematon sotaan lähtiessäni. Ensimmäisellä alakoululuokallani Kokemäellä istui samassa luokassa oppilaita, joiden päänupissa asusteli täitä. Koska en kouluun mennessäni ymmärtänyt niitä olevan olemassakaan, en myöskään osannut välttää sellaisia kavereita, joiden hiuksissa mahdollisesti oli sinne kuulumatonta elämää. Siksi jonkin ajan kuluttua omassakin nupissani vaelteli jonkinlainen täipopulaatio.

Niin kodin kuin koulunkin varusteisiin kuului ns. täikampa, jossa oli kahta puolta sojottavia piikkejä, toiseen suuntaan tiuhassa ja toiseen vielä tiuhemmassa. Tällaista vempelettä äitini käytti päivittäin karsiakseen eläinkantaa päässäni. Myös Helmi Rauhio, opettajani Kokemäen Tulkkilassa, kulki useasti luokassa suorittamassa hygieniatarkastusta. Hän katsoi ensinnä, olivatko kaula ja korvat puhtaat. Tärkeintä oli kuitenkin sukia täikammalla yhden jos toisenkin oppilaan päätä. Yleensä hänen etsintänsä tuotti tulosta. Likakorvainen tai täipäinen sai kotiviemisekseen asiaa koskevan muistutuskirjeen, ellei häntä peräti lähetetty saman tien puhdistautumisriitille kotiin.

Lepolassa, isoisäni kotitalossa Espoon Kauklahdessa, olin tutustunut luteisiin ja ikävä kyllä myös ne minuun. Tuossa isossa monen vuokralaisen asuttamassa talossa niistä ei niin vain selvitty. Nähtävästi talon asukkaat saivat lopulta tarpeekseen ja ryhtyivät yksissä tuumin taisteluun luteita vastaan, koska sotien jälkeen en enää niitä tavannut.

Syksyllä v. 1941 ihmettelin eräässä Kannaksen ihotautisairaalassa jo ensimmäisenä iltana kuulemaani rapinaa siellä ja täällä. Kun joku sytytti valon, näimme lukemattomien vikkeläkinttuisten veikkojen juoksevan muurin taa piiloon. Kaikilta se ei käynyt niinkään pian, koska ne olivat ehtineet vaelluksellaan kauas palomuurista ikkunoiden kyn­nyksille leivänmuruja etsimään. Näin sain kyseenalaisen ilon tutustua russakkaan tai torakkaan, miten vain haluat. Russakoiksi niitä sanottiin, mutta minusta ne olivat torakoita, russakoita kookkaampia eläviä. Niitä kuului olleen rajan pinnassa mökissä kuin mökissä. Korsuihin ne eivät pesiytyneet nähtävästi siksi, että niissä ne olisivat kuolleet nälkään. Meillähän ei ollut tiloissamme ruokavarastoja eikä torakoille kelvannut ihmisliha eikä -veri. Korsuissa ei myöskään ollut torakoiden luonnollista tyyssijaa, palomuurin taustan suloista kotia.

Torakoista siis ei ollut fyysistä harmia eikä oikeastaan harmia ollenkaan, kunhan pystyi kätkemään vähäisen ruokansa pois niiden ulottuvilta. Mitään miellyttäviähän ne eivät olleet, mutta torakoiden kanssa asuneiden mukaan niihin olisi tottunut hyvinkin pian. Kun paranin melko nopeasti, pääsin entistä lähemmin tutustumaan toisenlaiseen eläinkuntaan. Sen olisin kyllä ollut hyvinkin pian valmis vaihtamaan takaisin torakkakantaan.

En muista, mikä syöpäläislaji asettui ensimmäisenä meihin. Uskollisin ja luultavasti ensimmäinenkin oli joka tapauksessa vaatetäi. Joitakin aikoja taisin jopa asua korsussa, jossa ei ollut kirppuja eikä luteita. Täitöntä päivää en sen sijaan nähnyt kuin joidenkin lomien loppupuolella ja kieltämättä myös upseerikoulussa. Muulloin täikanta oli niin runsas, että sitä vastaan oli aivan turha tapella. Vähimmällä pääsi, jos kykeni jättämään ne rauhaan. Useasti teimme sen konkreettisestikin heittämällä paitamme illalla nurkkaan. Sehän tosin ei ollut ankarasti ottaen luvallista, mutta suhteellisen lämpimänä aikana paidattakin olisi voinut sännätä yölliseen tappelukseen.

Pahimman täikauden aikana syöpäläisten aiheuttama kutina oli niin suunnaton, että kynsillä raapiminen ei riittänyt. Siksi työnsinkin aina päästyäni selälleni kuuden tuuman puukkoni housunkauluksesta sisään ja raavin aseella täiden pahimmin valtaamia alueita. Kai tuossa näin jälkeenpäin ajatellen aika vaarallisessakin puuhassa nitistyi niin runsaasti täitäkin, että operaatio tuotti tyydytyksen. Ehkä se johtui siitäkin, että kuukausien pesemättömyyden aikana nahkaani tarttunut päällimmäisin lika ja saasta irtosi.

Raapiessani harmittelin täitten ruokavalion monipuolisuutta ja omaa tyhmyyttäni: jos täitten mieluisimpaan menuun kuuluvatkin munat ja kurkku, onko minun vielä paloiteltava ne niille? Tämä filosofinenkaan pohdinta ei saanut minua luopumaan tavastani. 

Juuri ennen asemasotavaiheen lopullista vakiintumista henkilökohtainen hygienia armeijassamme lienee ollut alimmillaan. Vedet olivat jo niin jäähtyneet, että niihin harvoihin jokiin tai järviin, joita Kannaksella oli, ei tehnyt mieli pulahtaa. Yleensä siihen ei ollut aikaakaan. Kannaksella tosin oli jäljellä siviilisaunoja, mutta ainakaan minun saastainen rumihini ei päässyt puhdistautumaan ainoaankaan kuin muistaakseni vain yhden vaivaisen kerran. Asemasodan jatkuessa eri yksikköjen miehet rakensivat omia saunoja, mutta varsinaisesti sellaiseen tutustuin vasta v. 44. Silloisen komppaniamme päällikkö oli niin armoitettu saunoja, että hän oli rakennuttanut ikioman löylyhuoneen Metsäpirttiin hallitsemallemme lohkolle. Olihan tuo erinomainen sauna toki miehistönkin käytettävissä.

Kun olosuhteet korsuissa paranivat vuotten myötä, armeijan johdossa kuviteltiin syöpäläistenkin vähentyneen siinä määrin, että nostamalla vielä hieman miesten motivaatiota niistä päästäisiin kokonaan. Siksi jokaisen lomalle menijän oli käytävä täitarkastuksessa Raivolan asemalla. Ellei hän läpäissyt sitä, lomavuoro ainakin lykkääntyi, ellei peräti peruuntunut.

Ylimmissäkin portaissa toki käsitettiin, että etulinjasta ei ihmisten ilmoille tullut täitöntä lomalle lähtijää. Siksi rintamien läheisyyteen oli rakennettu ns. täisaunoja. Eräässä tällaisessa kenraali Poppiuksen suunnittelemassa saunatyypissä oli kuulemma löylytyksen aikana saavutettu 147 asteen kuumuus. Kun miesten vaatteet ladottiin kiukaan yläpuolella olleille ritilöille ja itse miehet hyvin lähelle kattoa rakennetulle lavalle joksikin määrätyksi minusta hyvinkin kohtuulliseksi ajaksi, oletettiin sitkeimmänkin syöpäläisen nitistyneen.

Oma tutustumiseni tuohon ns. Poppius-saunaan on varmaankin ollut toukokuun lopulla v. 44. Silloin pääsin viimeisimmän kerran lomalle ennen pian alkavan kesän sotaponnisteluja ja niiden jälkeistä siviilielämää. Yhden ainoan löylytyksen perusteella lienen aika pätemätön arvioimaan täisaunaa. Kuumahan siellä toki oli, mutta kuivan ilmansa ansiosta olo ei tuntunut ylivoimaiselta. Jopa jotkut suojaisiin laskoksiin jääneet syöpäläiset olivat samaa mieltä. Suureksi pettymyksekseni ne toipuivat junamatkan aikana. Onneksi tuo sitkeä populaatio oli juuri ennen junaan astumista tapahtuneen aika pintapuolisen tarkastuksen ajan esiintymiskyvytön.

Muutama vuosi sitten kaksi arvostettua lääkäriä keskusteli tv-ohjelmassa lähinnä henkilökohtaisesta hygieniasta. Siinä infektiotautiopin professori Heikki Peltola mainitsi Napoleonin Venäjän-retken sortuneen täitten aiheuttamaan pilkkukuumeeseen. Hänen mukaansa se eikä niinkään historian vaalima Venäjän kylmä talvi aiheutti Napoleonin 700 000 - 800 000 sotilaan armeijassa niin suuria menetyksiä, että takaisin Ranskaan palasi vain 40 000 miestä. Niistäkin noin puolet pystyi palaamaan työelämään sodan jälkeen. Tätä väitettä en pysty enkä haluakaan kumota. Seuraavasta Peltolan kertomasta olen sen sijaan aivan toista mieltä.

Peltola väitti täisaunojen pelastaneen Suomen armeijan jo talvisodassa. Ne kuulemma estivät täipopulaation kasvamisen ja samalla vihollisen puolella raivonneen pilkkukuumeen leviämisen meidän sotilaisiimme. Näin leviää sinänsä aika uskottavan tuntuinen, mutta täysin valheellinen tieto, ns. kaupunkitarina. Vaikka minulla ei olekaan rintamakokemusta talvisodasta, olen aivan varma, että meidän sotilaamme eivät noina satana päivänä olisi muilta kiireiltään ehtineet saunaan. Tuskin niitä silti vielä silloin oli edes suunnitelmissa. Kokemukseni jatkosodan täikannasta ja saunoista todistavat jotakin aivan muuta.

Luteet eivät olleet aivan niin tuttavallisia ja ihonmyötäisiä kuin täit. Kärsivällisesti ne odottivat jossakin piilossaan korsun varsinaisten asukkaitten rauhoittumista. Vasta herättyämme totesimme, olivatko nuo pienet punaruskeat kaverit käyneet imemässä vertamme. Se ei suinkaan voinut jäädä huomaamatta, siksi ikäviä kipeästi syyhyäviä paukamia ne jättivät ateriointikohteisiinsa. Jos noita verenimijöitä oli ollut runsaasti, kutinaa ja sen aiheuttamaa raapimista riitti koko päiväksi ja vähän pidemmäksikin ajaksi.

Loppujen lopuksi kirput olivat se syöpäläislaji, jota ainakin minä inhosin eniten. Sen purema oli elukan kokoon nähden kivulias. Siksi sitä metsästettiinkin aivan toisella innolla kuin täitä tai lutikoita. Itse jäljittäminen oli yksinkertaista: Kun kaveri tunsi paitansa tai alushousujensa uumenissa mellastavan kirpun, riisui hän vaatekappaleensa varovaisesti, jotta tuo vilkas elukka ei riisumisen yhteydessä pujahtaisi ulos vaatteesta. Kun sitten vaikkapa paita oli sylissä, sen hihat pantiin solmuun ja lattialle pantu pääntie tukittiin jalalla. Nyt alkoi pihistäminen, joka vaati aika hyvän valon lisäksi myös teräviä silmiä: helmaa varovasti raottamalla metsästäjä eteni paidan sisuksissa siksi, kunnes pahantekijä tavattiin. Oman aikansa otti saada se hyppysiinsä, mutta tulos oli niin palkitseva, että siihen kannatti vähän aikaa uhratakin.

Alushousuista kirpun etsiminen oli helpompaa, mutta esivalmistelut hankalammat. Etulinjassa ollessahan piti aina olla täydessä vaatetuksessa saappaita ja päähinettä lukuun ottamatta, joten koko alapään riisuminen vei aikaa.

Kun sodan loppuvaiheissa erääseen korsuumme saatiin mahdollisesti jonkun lomaltaan tuoma taskulamppu, soveltui se leikinomaisen kirpunmetsästyksen apuvälineeksi. Kun lamppu asetettiin lattialle ja sen valokiila suunnattiin pitkin sitä, kirput hermostuivat ja alkoivat vauhkoina hyppiä korkeuksiin aina noin puoleen metriin saakka. Vaikka silmä ei erottanut noita pieniä eläviä normaalioloissa, tuossa tilanteessa ne näkyivät selvästi. Siitä huolimatta niiden kiinni saaminen oli hankalaa, jopa niin vaikeata, että saalis jäi vähäiseksi. Siksi ja ennen muuta lampun patterin säästämiseksi leikkiä ei kestänyt kovin kauan.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, eikö maassamme ollut sellaista määrää syöpäläisten torjunta-aineita, että niitä olisi riittänyt korsuihin asti. Koskaan ei ainakaan minun tietooni tullut tapausta, jossa korsun eläinkantaa olisi yritetty tuhota myrkyllä. Vaikeatahan ja ehkä käytännössä mahdotontakin se tosin olisi ollut, koska suuri osa syöpäläisistä asusteli miesten vaatteissa. Toisaalta monet sotaveteraanitoverini muistavat rikin sellaisena myrkkynä, jolla pyrittiin hävittämään syöpäläiset. Jostain syystä pitkällä sotavaelluksellani ei kohdalleni sattunut myrkyttäjää.

Tekstini aihepiirit ja niiden suhteet kokonaisuuteen saattavat johtaa päätelmään, että eräs sodan tärkeimmistä tehtävistä oli seurustelu syöpäläisten kanssa. Kieltämättä itsenikin mielestä olen uhrannut turhan monta sivua noitten saastaisten elukoiden ja niiden elintapojen kuvaamiseen. Voin vain puolustautua sanomalla, että aikanaan oli ja edelleenkin on paljon helpompaa tapella syöpäläisten kuin ryssien kanssa. Tuskin elän niin kauan, että pystyn tai edes haluan palata sodan varsinaisiin kaameuksiin.