Tyhmyydestä ei vain sakotettu, vaan vietiin jopa henki

Aivan ensimmäisistä sota-ajan karvaista kokemuksista kerron erään kardinaalimunauksen, sellaisen, jonkalaiseen kokeneen johdon ei olisi luullut lankeavan. Kiteeläiskomppaniamme marssi taas kerran rintamanosasta toiseen jossakin Rajajoen lähistöllä melkeinpä paraatinomaisen suljetussa järjestyksessä. Taisimme jopa taivaltaa tahdissa sillä Viipurin-Le­nin­gradin rantatiellä, josta oli suora näkyvyys niin Kronstadtiin kuin vielä lähempänä olevaan Totleben-saareen, erääseen niistä monista keinotekoiselle saarelle rakennetuista tykistöasemista, joita venäläiset olivat rakentaneet Pietarin suojaksi. Me miehet, juuri tulleet varsinkaan, emme ehkä ymmärtäneet vaaraa, mutta sotaherrojen olisi pitänyt olla selvillä siitä, että komppania olisi täytynyt edes hajauttaa, ellei sitä muka olisi ehditty kierrättää vaikkapa turvallisten metsäpolkujen kautta.

Kesken marssin alkoi tiellemme tulla raskaita tervehdyksiä Totlebenistä. Lakosimme nopeasti ojiin tien kahta puolta. Silti komppaniamme kärsi raskaita tappioita tuossa atakissa. Melkein vierelläni taivaltanut puolijoukkueemme johtaja kersantti Rouvinen menetti yhden kookkaan sirpaleen sivalluksella vasemman yläraajansa. Kuvittelin hänen menehtyvän jo ennen Jsp:lle pääsyä. Useita vuosia sodan jälkeen yllätyin todella mieluisasti nähdessäni Kokemäellä samaisen Rouvisen hyvävointisena edessäni. Jälleennäkeminen miellytti Rouvistakin, vaikka tuttuutemme olikin jäänyt aika lyhytaikaiseksi.

Rouvinen oli saanut ehkä jo ennen sotaa metsäalan pikkupomon koulutuksen ja hän työskenteli Kokemäen kartanossa. Vaikka hän onkin minua huomattavasti vanhempi, hän kenties elää vieläkin arvostettuna miehenä Kokemäellä. Niin kertoivat v. 1995 jotkut Rouvisen tuntevat Köyliössä asuvat siirtokarjalaiset.

Onneksi vihollinenkin sortui silloin tällöin tyhmyyteen

Kerron erään toisen hyvinkin samanaikaisen ja -paikkaisen tositarinan. Muuanna aamuna päivän alkaessa sarastaa joku meistä havaitsi merellä kumiveneen, jonka soutaja oli vimmaisessa kiireessään ehtinyt jo hyvän matkan päähän rannasta. Koska veneen suunta oli kohti Totlebeniä, tajusimme heti, että kyse oli vakoilijasta, joka oli mahdollisesti aamu-unisuuttaan jättänyt lähtönsä omiensa maille liian lähelle päivännousua.

Kivääriemme tuli ei ollut pitkästä matkasta johtuen tarpeeksi tarkkaa. Onneksi lähistöllä oli pst-tykki miehistöineen. Se sai äkkinäiset jalat alleen, tykki ajettiin asemiin rannalle ja sitä ryhdyttiin suuntaamaan. Muutaman minuutin kuluttua jo melko vähäisenä kohteena näkynyt vene sai ensimmäisen vesiryöpyn päälleen. Tykkimiehistö tarvitsi vielä toisen kohdistuslaukauksen, mutta kolmannella kerralla vene soutajineen sai täysosuman. Rauha hänen sielulleen, jos nyt sitten vihollisella sellaista oletettiin edes olevan.

Totleben saattoi vain voimattomana seurata tapahtumaa. Sen jälkeistä raivoa se sen sijaan ei pystynyt salaamaan: raskasta sinne tänne kimmahtelevaa rautatavaraa sateli keskellemme hyvän aikaa. Jo sodan yksinkertaista psykologiaa oppineina olimme varautuneet siihen emmekä olleet keskityksen aikana lähelläkään sitä. Pikkutykki tosin oli kiireessä pakko jättää paikalleen, mutta onnekkaasti sekin pelastui tuholta.