IV. Tammiston ja Kaarinan yhtyneet suvunhaarat

Paimion pitäjässä oleva Tammiston puolen manttaalin yksinäistalo on keskeinen Linturin suvulle. Talo sijaitsee Paimion kirkolta 3-4 kilometrin päässä. Turun maantie ylittää ensin Paimionjoen; sillalta katsoen talo on luoteessa päin.

Panin verokirjoista merkille, että Tammisto jo v. 1607 oli merkitty autioksi. Se tiesi, että talosta olivat kolmen vuoden verot jääneet maksamatta, talo menetetty kruunulle ja omistaja häädetty talosta. Taloon otettu uusi haltija oli näin ollen kruununtalollinen eli kruununlampuoti. Raskaat verot ja jatkuvat sodat olivat ankarain kato- ja tautisuusvuosien ohella jo 1500-luvun loppukymmenistä alkaen rasittaneet erityisesti Varsinais-Suomen talolliskuntaa niin, että isonvihan päättyessä v. 1721 95 % kaikista taloista oli menetetty kruunulle ja vain 5 % oli enää itsenäisiä verotaloja. Itsenäinen talollinen oli siis harvinaisuus. Vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla kruunulle menetetyt talot lunastettiin jälleen itsenäisiksi maksamalla niistä lunastushintana kolmen vuoden vero. Tammisto lunastettiin jo v. 1793 itsenäiseksi.

Tammiston kruununtalon hallinto- eli lampuodinoikeudet siirtyivät v. 1671 meidän sukuumme, jonka erään haaran hallussa talo edelleenkin on. Kruununtalollisoikeuksien ostaja oli Paimion Anttilan yksinäistalon kotivävy Pekka Matinpoika. Hänen vaimonsa vanhemmat ja samalla aikaisimmat tunnetut Tammiston suvun esivanhemmat olivat

VIII 128/15 Jooseppi Juhanpoika ja VIII 128/16 Brita Pentintytär

Joko Jooseppi yksin tai Jooseppi ja Brita yhdessä olivat v. 1632 hankkineet itselleen Halikon rajalla Salon ja Turun välisen vanhan maantien varrella olevan Anttilan yksinäistalon, jota nykyisin, sen jakaannuttua 1700-luvulla kahdeksi taloksi, sanotaan kyläksi. Paimion varhaisimmista henkikirjoista näkyy, että Jooseppi ja Brita hoitivat taloa kolmisin Britan sisaren Malinin kanssa. Vuosina 1653-55, ajalta, jolta henkikirjat puuttuvat, talon tytär Valpuri oli ottanut miehekseen ja samalla taloon kotivävyksi erään Pekka Matinpojan. Koska hänen kotiaan ei ole löytynyt Paimiosta, hän saattoi olla lähtöisin jostakin Halikon talosta. Joka tapauksessa vuoden 1656 henkikirjassa mainitaan ensi kerran Valpuri-tyttären rinnalla vävy Pekka Matinpoika.

Anttilan isäntäväellä oli Valpuria huomattavasti nuorempi poika Simo, jonka varttuessa mie­heksi vanhemmat ilmeisesti halusivat antaa talon hänelle, jolloin Pekan ja Valpurin työvoima kävi talolle tarpeettomaksi. Vuoden 1672 henkikirjan mukaan Pekka Matinpoika vaimoineen oli tullut Tammiston kruununtalon, jota sitä ennen oli hallinnut eräs sotilas Alfved, haltijaksi, joten hallinnansiirto oli tapahtunut vuoden 1671 aikana.

Jooseppi ja Brita jäivät Anttilaan eläkkeelle v. 1674, ja poika Simo sai talon. Kun Paimion ensimmäinen rippikirja on tehty vasta joskus tämän ajankohdan jälkeen, kiinnostaa, että kirkkoherra Henrik Florinuksen merkinnän mukaan Joosepin käsitykset kristinopista olivat olleet heikonlaiset, mutta Britalla kiitettävät. Lukutaitoa heillä ei vielä ollut. Kun Brita v. 1694 kuoli, hän oli kirkkoherra Florinuksen merkinnän mukaan ollut satavuotias. Hän oli siis syntynyt 1500-luvun puolella. Kun kirkkoherra Florinuksen v. 1705 tapahtuneen kuoleman jälkeen kirkollisten luetteloiden pitäminen jätettiin Paimiossa vuosikymmeniksi sikseen, ei Joosepin kuolinaikaa ole merkitty muistiin. Ellei Jooseppi ollut Britaa enemmän kuin kymmenen vuotta nuorempi, oli Jooseppikin ilmeisesti elänyt satavuotiaaksi.

VII 64/7 Pekka Matinpoika ja VII 64/8 Valpuri Joosepintytär

olivat Tammiston yksinäistalon haltijoita. Tällä jo tuntemallamme avioparilla oli Tammistoon muuttaessaan viisi lasta, Valpuri, Elin, Jaakko, Pärttyli ja Yrjö. Tosin Yrjön syntymäaika, 1671, viittaa hänen voineen syntyä Tammistossakin.

Pekka otti aluksi Tammistoon rengin pannakseen ehkä laiminlyödyt viljelykset ja rakennukset kuntoon, mutta sen jälkeen talonpito jäi oman väen varaan. Vanhimman pojan Jaakon syntymävuodeksi on merkitty 1660 silloin, kun hänet vietiin rippikirjaan Tammiston isäntänä. Kun Valpuri ja v. 1681 kuollut Elin olivat Jaakkoa vanhempia, ei Valpuri, jolle Tammisto siirtyi Jaakon jälkeen, ollut voinut syntyä myöhemmin kuin v. 1658. Hänet tosin mainitaan kuolleidenluettelossa kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta se on mahdottomuus, koska rippikirja luettelee lapset ikäjärjestyksessä ja kaikki muut lapset olivat Valpuria nuorempia ja nuorin heistä oli syntynyt 1668.

Pekan ja Valpurin kaudelta ei tiedetä enempää kuin että Pekan on täytynyt rakentaa Tammistoon eläkeläisasunnokseen nk. Tammiston torppa. Se mainitaan ensi kerran rippikirjassa 1700-luvun alussa, kun hänen tyttärensä Valpuri muutti sinne Jaakon isännyysaikana miehensä Juha Pärttylinpojan kanssa.

Pekka Matinpoika, jonka ikää tai edes lapsuudenkotia en ole voinut selvittää, jätti talon pojalleen Jaakolle v. 1686, jolloin Jaakko ei ollut vielä avioitunutkaan, ja kuoli v. 1692. Valpuri-emäntä kuoli 1693.

Pekka ja Valpuri eivät osanneet lukea, mutta heillä on merkitty olleen hyvä käsitys kristinopista.

Jaakko Pekanpoika sai isännyyskautenaan osakseen pahimman kato- ja tautisuuskauden, min­kä Suomen historia tuntee. Suosittelen tutustumista professori Jutikkalan teokseen Suomen talonpojan historia, sillä se antaa elävän taustan tällekin sukuhistorialle ja tutustuttaa myös niihin vaikeisiin oloihin, jotka Suomen talonpoikain oli kestettävä 1500-1700-luvuilla, ajalta, miltä tunnemme esivanhempamme.

1600-luvun lopulla toteutettiin Paimiossakin Kaarle XI:n ruotujakolaitos. Silloin Tammisto yhdistettiin samaan ratsuväen ruotuun kuin eräs Paimion Siililän kylän talo. Nämä molemmat talot lienevät olleet suunnilleen tasaväkiset. Ehkä säntillisempi veronmaksu aiheutti sen, että Siililän talosta tehtiin ratsutila, rustholli, ja Tammistosta nk. aukmentti- eli apuverotalo, joka maksoi veronsa ratsutilalle. Sieltä taas oli veron sijasta toimitettava mies ja ratsu varusteineen sotaväkeen ja lisäksi annettava ratsumiehelle sotilaantorppa karjan- ja rehunsuojineen sekä vähän viljelysmaata.

Ankarat katovuodet ylittivät Jaakko Pekanpojan, joka sivumennen sanoen oli kahdesti naimisissa, kyvyt ja mahdollisuudet hoitaa apuveronsa ratsutilalliselle, vaikka tämä oli ilmeisesti ollut saatavainsa perimisessä pitkämielinen, sillä vasta vuoden 1709 käräjillä tämä vaati pakollista maksua verorästeistä. Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa mainitaan, että Jaakko jo ennen tätä oikeudenkäyntiä oli pakotettu luopumaan Tammistosta. Kruununtilan ollessa kyseessä häädetyn haltijan suvulla oli etuoikeus saada talo hoitoonsa. Vaikka miehenpuolella kaiketi tällöin vielä oli parempi oikeus tällaiseen perintöön kuin naisenpuolella, lienee Pärttyli-veli jo sijoittunut pysyvästi muualle ja nuorin veli Yrjö oli muuttanut Turkuun aikomatta palata synnyinseudulleen. Tammiston haltijoiksi pääsi siten Jaakon sisar Valpuri Pekantytär miehineen.

VI 32/3 Juha Pärttylinpoika ja VI 32/4 Valpuri Pekantytär

Juha ei ollut kotoisin Paimiosta ja olen turhaan etsinyt lähipitäjäin vihittyjen ja syntyneitten kirjoista, missä heidät olisi vihitty tai heidän vanhempi tyttärensä kastettu. Päätellen siitä, että tämä Liisa-niminen tytär kuoli 8.8.1764 ollessaan kuolinkirjan mukaan 64:nnellä ikävuodellaan, Liisa oli syntynyt v. 1701. Valpuri ja Juha oli nähtävästi vihitty avioon vuotta tai ehkä paria aikaisemmin. Ilmeisesti Juha oli Piikkiöstä ja avio solmittu siellä, koska vain sieltä puuttuvat tämän ajan historiakirjat. Oletan aika aiheellisesti, että kyseessä saattavat olla vain lähipitäjät.

Juha ja Valpuri olivat sikäli epätasainen pari, että Juhan täytyi olla 20 vuotta vaimoaan nuorempi. Kun Juha oli kuolinpäivänään 20.9.1745 ollut 68:nnella ikävuodellaan, hän oli todennäköisimmin syntynyt v. 1678. Valpurin viimeisin mahdollinen syntymävuosi oli 1658.

Juha ja Valpuri olivat muuttaneet Paimioon viimeistään alkuvuodesta 1705, koska heidät on saman vuoden keväällä kuolleen kirkkoherra Henrik Floriuksen käsialalla merkitty rippikirjaan Tammiston torpan asukkaiksi. Kysymyksessä täytyi olla Pekka Matinpojan eläkeläisasunto. Juhan ja Valpurin on täytynyt elättää itseään maatyöläisinä työskentelemällä lähiseudun taloissa. Jaakko Pekanpojalle syntynyt pakko luopua v. 1709 Tammiston isännyydestä merkitsi heille odottamatonta etua. Kysyä tosin voi, mistä he saivat talonpitoon tarvittavat varusteet, karjan, siemenviljan ym. Henkikirjat osoittavat, että v. 1709-13 he viljelivät Tammistoa omin väin, ilman palkollisia.

Valpuri ei v. 1658 syntyneenä vielä kuulunut siihen ikäpolveen, joka papiston toimesta pakotettiin oppimaan lukutaito. Kun hänellä rippikirjan mukaan oli tämä taito, hän oli ehkä hankkinut sen aikuisena päästäkseen avioon, koska vuoden 1686 kirkkolaki epäsi lukutaidottomien vihkimisen avioon.

Valpuri oli perinyt isovanhempainsa Anttilan isäntäväen pitkäikäisyyden ja vankan ruumiillisen kunnon. Ensimmäisen lapsensa hän sai 43-vuotiaana ja Brita-tyttären syntyessä hän näyttää olleen jo 49-vuotias. Hän eli miehensä kuoleman jälkeen vielä 7 vuotta, vaikka mies oli ollut häntä 20 vuotta nuorempi. Kuolleidenkirjaan Valpurille merkityssä kuoliniässä on virhe: 92 vuoden ikä on erehdyksessä laskenut 82 vuoteen.

Tammiston tilan hoito isonvihan luomissa oloissa oli varmasti raskasta ja elämä köyhää. Niinpä tuomiokirjoista näkyy, että Siililän ratsutilallinen Uudenkaupungin rauhan jälkeen velkoi Juhalta kihlakunnanoikeudessa vuoden 1713 aukmenttiveron rästejä. Juha valitti tuomioistuimelle köyhyyttään ja saikin ilmeisesti kihlakunnantuomarin suosituksesta vielä lisää maksuaikaa. Juhan voimat olivat jo varhain alkaneet pettää, sillä vuoden 1724 henkikirjan mukaan Tammistossa oli silloin ollut renki, ja v. 1727 alettiin valmistautua kotivävyn ottamiseen, koska sinä vuonna taloon oli otettu rengiksi Simo Yrjönpoika, joka tavanomaisen koevuoden jälkeen hyväksyttiin vävyksi ja v. 1728 hänet vihittiin talon nuoremman tyttären Britan kanssa avioon. Tammisto luovutettiin ilmeisesti välittömästi sen jälkeen nuorelle parille.

Juha ja Valpuri asettuivat eläkkeelle Tammiston torppaan. He elivät omassa taloudessaan, johon kuului karjaakin. Eräästä Toikkalan kylän talollisten kanssa Simo Yrjönpojan aikana käydystä niittyjen hallintaa koskeneesta oikeudenkäynnistä nimittäin selviää, että Juha oli korjannut itselleen riidan tarkoittaman niityn kohdalla Paimionjoessa kasvaneen kahilan. Ennen isojakoa Tammistolla oli siis ollut ainakin niittymaata Paimionjoen rannalla saakka.

Kun seuraavana sukupolvena ovat Valpurin tytär Brita ja tämän mies Simo Yrjönpoika, jonka vanhemmat onnistuin jäljittämään Kaarinan pitäjästä, selostan seuraavassa ensin, mitä Simon vanhemmista tiedetään.

VI 32/1 Yrjö Martinpoika ja VI 32/2 Maria Matintytär

Paimion kastekirjoista kävi selville, keitä Simo Yrjönpoika ja Brita Juhantytär olivat kutsuneet vanhimpain lastensa kasteentodistajiksi. Kahtena kertana tässä tehtävässä oli ollut talollinen Erkki Yrjönpoika vaimoineen Kaarinasta. Ensi kerralla heidän sanottiin olleen Kaarinan Maakastusta, toisen kerran Kaarinan Lausteelta. Lausteen vuokraajana tosiaankin oli näihin aikoihin Erkki Yrjönpoika. Kaarinan Maakastun kylän Knaapin talossa oli ollut 1600-1700-lukujen vaihteessa ratsumiehenä eräs Yrjö Martinpoika, joka oli 24.7.1690 vihitty avioon niinikään Maakastusta olleen neidon Maria Matintyttären kanssa. Puolisoille oli 1692 syntynyt poika Erkki, joka oli sama henkilö kuin myöhempi Lausteen vuokraaja, ja edelleen 9.10.1695 poika Simo, joka Paimion kastekirjan todistuksen mukaan ei saattanut olla kukaan muu kuin Tammiston kotivävy ja isäntä Simo Yrjönpoika. Tosin Prunkkalan pitäjästä löysin myös saman ikäisen Simo Yrjönpojan, mutta mikään seikka ei yhdistänyt tätä Simoa Tammiston vävyyn.

Yrjö Martinpojan syntymävuosi ei selvinnyt (sen löytäisi ehkä sotilasrullista, mutta sen etsiminen ei maksane vaivaa). Voimme arvioida, että Yrjö Martinpoika oli syntynyt 1660-luvulla. Silloin hänen isänsä Martti, josta tunnetaan pelkkä ristinimi, oli todennäköisesti syntynyt vuoden 1640 tienoissa tai vähän aikaisemmin.

Yrjö Martinpojalla oli, paitsi Erkki- ja Simo-nimiset pojat, kaksi tytärtä, Maria ja Kirsti, mutta tyttöjen vaiheet eivät ole selvinneet. Erkillä, Lausteen vuokraajalla, oli vain tyttäriä, joten Simo yksin jatkoi sukunsa mieslinjaa.

Ratsumiehenvaimo Maria vaihtui Knaapin kohdalla henkikirjassa vuoden 1700 jälkeen toisen nimiseen sotilaanvaimoon, mikä ei voine merkitä muuta kuin että Yrjö Martinpoika oli Kaarlo XII:n sodissa kaatunut tai kadonnut, jolloin Knaapin talo oli joutunut toimittamaan armeijaan uuden ratsumiehen. Maria Matintyttären kuolinaikaa ei löydä Kaarinan kuolleidenkirjasta, koska siellä sotilaanlesket on käsitelty niin ylimalkaisesti, että on vain mainittu haudatun siitä ja siitä talosta tai kylästä ollut sotilaanleski, nimeä siis mainitsematta. Yrjö Martinpojan kuolinajan sen sijaan saisi kaiketi sotilasrullista tietoonsa.

V 16/1 Simo Yrjönpoika ja V 16/2 Brita Juhantytär

Simo oli selvästi ajan tavan mukaan vanhempain tyttärelleen valitsema mies. Epäselväksi jää, miksi vävy otettiin nuoremmalle tyttäristä ja talo luovutettiin hänelle. Ehkä vävy itse sai valita.

Simon isännyyden alkamisaikoihin näyttää Tammiston apuverotalon ja Siililän kylän ratsutilan omistajain välillä sovitun, että Tammisto järjestää yhteisen ruodun ratsumiehelle sotilaantorpan viljelysmaineen, mikä tietenkin edellytti, että Tammisto sai vastaavan alennuksen ratsutilalle kuuluvaan aukmenttiveroon. Näistä ajoista alkaen ruodun ratsumiehen perhe oli henkikirjalla Tammistossa. Rakennettiinko ratsumiehelle kuuluva asunto karja- ja rehutiloineen eläkeläisten "torpan" yhteyteen vai erilleen siitä, ei selviä asiakirjoista.

Muutamat oikeusjutut, joihin Simo joutui tai jotka hän pani vireille, eivät sanottavasti valaise hänen henkilöllisyyttään. Parasta arvostelukykyä tosin ei osoita erästä naapuria vastaan ajettu kanne suden syömän lehmän korvaamisesta. Simolla oli ollut karjapaimenena eräs lapsenikäinen tyttö, jota Simo väitti naapurin pitäneen luonaan niin, että karjan silmälläpito tuli laiminlyödyksi ja susi pääsi viemään lehmän. Oikeus harkitsi, ettei lapsesta olisi ollut turvaa sutta vastaan, kumosi kanteen ja velvoitti Simon maksamaan oikeuskulut.

Simolle ja Britalle syntyi kaikkiaan kaksitoista lasta, joista kuitenkin useimmat kuolivat nuorena. Lasten kuolleisuus oli Tammiston tilalla hämmästyttävän suuri, ja sen kuvaamiseksi luettelen tässä poikkeuksellisesti kaikki Paimion kastettujen kirjassa mainitut avioparin lapset:

Maria, s. 3.3.1730, vihittiin 13.10.1757 avioon erään Antti Matinpojan kanssa, kuoli lapsettomana 22.8.1759 Tammistossa, jonne mies oli otettu kotivävyksi

Erkki, s. 18.2.1732, k. 24.8.1740

Matti, s. 2.2.1735, k. 22.6.1735

Brita, s. 24.7.1736, k. 3.9.1736

Mikko, s. 3.9.1737, k. 8.9.1737

Anna, s. 29.11.1738, k. 26.9.1740

Liisa, s. 18.9.1741, avioitui 12.10.1760 Matti Juhonpojan kanssa Paimion Toikkalasta, kuoli 15.10.1661 lapsettomana Tammistossa, missä mies oli kotivävynä

Simo, s. 14.10.1744, Tammiston seuraava isäntä

Mikko, s. 12.9.1747, k. 25.10.1747

Valpuri, s. 20.2.1749, solmi 27.10.1770 avion räätäli Jaakko Jaakonpojan kanssa Paimion Kuusvuorelta

Kristina, s. 7.1.1752; myöhempiä vaiheita ei tunneta

Helena, s. 15.2.1753, k. 3.6.1753.

Simo Yrjönpoika luovutti Tammiston pojalleen Simolle heti tämän tultua täysi-ikäiseksi, mikä oli ymmärrettävää, koska isä Simo oli silloin jo 67-vuotias. Kumpikin puoliso, Simo ja Brita, olivat perineet pitkäikäisyyden, sillä Simo kuoli 87 ja Brita 83 ikävuoden vaiheilla.

IV 8/1 Simo Simonpoika Tammisto ja IV 8/2 Helena Iisakintytär

Helena oli Simon toinen vaimo. Ensi aviossa Simo oli 1.6.1766 alkaen ollut Paimion Kaelan talon tyttären Valpuri Matintyttären kanssa, joka oli syntynyt 12.4.1742 ja kuoli 47-vuotiaana 1789. Simolle ja Valpurille syntyi yhdeksän lasta, joista 1781 syntyneet kaksospojat syntyivät kuolleina. Täysi-ikäisiksi elivät:

Valpuri, s. 7.5.1768, avioitui 5.11.1790 Paimion pappilan rengin Mikko Matinpojan kanssa. Avio ei liene ollut Simo Simonpojan mieleen, koska Mikkoa ei otettu kotivävyksi, vaan siksi valittiin nuoremman Maria-tyttären mies;

Maria, s. 22.1.1771, naitettiin 1.7.1793 Paimion Karppalasta kotoisin olleelle talollisenpojalle Heikki Heikinpojalle, jolle Tammisto Simon sairastuttua luovutettiin vuonna 1793. Maria kuoli 4.4.1826 ja Heikki 7.1.1831, kumpikin keuhkotautiin;

Helena, s. 1.3.1774, on jäänyt pois rippikirjasta ilman, että olisi merkitty uutta asuinsijaa;

Juha, s. 6.3.1782. Nimi ei esiinny Tammistossa vuosien 1798-1803 rippikirjassa eikä myöskään ole merkintää muuttopaikasta.

Kun Simo oli ensimmäisen vaimonsa kuollessa vasta 45-vuotias, ymmärtää, että hän halusi solmia uuden avion, vaikka hänellä olikin kaksi aikuista tytärtä. Outoa oli kuitenkin hänen kiireensä, sillä uusi avio solmittiin jo noin neljän ja puolen kuukauden kuluttua hänen leskeksi tulostaan eli 28.9.1789.

Paimion Nakolinnassa, joka oli Tammiston lähimpiä naapureita Paimionjoelle päin, oli Simon vaimon kuollessa jo vuoden päivät asunut veljensä Nakolinnan isännän luona nuori leski Helena Iisakintytär. Tämä oli syntynyt 2.3.1760 Paimion Hakkapyölin talossa (joka puolestaan oli Nakolinnan yksinäistalon naapureita) Iisakki Antinpojan ja Maria Jaakontyttären toisena lapsena. Helena oli Simon jäädessä leskeksi ollut vasta täyttämässä 29. vuottaan. Hänet oli naitettu 23.12.1782 Turussa asuneelle pakkaajalle (ilmeisesti Turun satamahallinnon pikkuvirkamiehelle) Jaakko Paimelinille, joka tällöin oli ollut 45-47-vuotias eli Helenan isän ikäinen. Suomen silloiseen pääkaupunkiin muutto oli nähtävästi ollut Helenan houkuttimena tähän tietenkin vanhempain järjestämään avioon. Paimelin, joka kohosi työssään mittaajan vastuullisempaan asemaan, kuoli kuitenkin jo runsaan neljän vuoden kuluttua 16.4.1788 lapsettomana.

Niin suuri ero kuin kirjoittajan lapsuudessa 1800-1900-lukujen vaihteessa vielä oli maalais- ja kaupunkilaisnaisten pukeutumisessa ja käyttäytymisessä, varsinkin kun kaupunkilaisnainen oli eräänlaisen pikkuvirkamiehen rouva, täytyi Helenan nuoren kaupunkilaistuneen olemuksen näyttää Simo Simonpojasta houkuttelevalta, ja toisaalta otaksuttavasti vähävaraiseksi jäänyt nuori leskivaimo näki nuorekkaassa talollisessa sopivan ja turvallisen elämäntoverin. Simon ja Helenan avio oli ilmeisesti tälle ajalle harvinainen mieltymysavioliitto, sillä mitään taloudellista etua se tuskin oli tarjonnut Simolle.

Traagillista oli, että Simo sairastui pian sydäntautiin, joka jo  vuoteen 1792 mennessä eli parin vuoden kuluttua häistä oli tullut niin vaikeaksi, että Simon oli otettava Tammiston hoitamiseen apulainen, jolle palkkioksi oli ollut luvattava Simon 22-vuotias tytär Maria ja hänen mukanaan Tammiston omistus. Tästä kävivät Simo ja tuleva vävy Karppalan Heikki 27.3.1792 tekemässä Turussa ruotsinkielisen asiakirjan, missä sovittiin paitsi tulevasta avioliitosta, myös siitä, että Simo lunastaisi vävynsä antamilla rahoilla Tammiston kruununtalon verotaloksi, mikä verotalo sen jälkeen siirtyisi vävylle ilman, että muut Simon lapset kuin Heikin tuleva vaimo Maria saisivat siitä osaa. Lokakuun 1. päivänä 1792 teetetyssä uudessa ruotsinkielisessä asiakirjassa todetaan, että Tammisto oli nyttemmin tullut lunastetuksi verotaloksi, ja kun Heikki myös oli vihitty avioon Marian kanssa ja hän oli auttanut Simoa Tammiston töissä, Simo tällä asiakirjalla myi vävylleen Tammiston. Luovutuspäiväksi sovittiin 1.9.1793, kuitenkin niin, että sen vuoden koko sato samoin kuin talosta menevät verot kuuluivat Simolle.

Tammiston myyntihintana oli paitsi ja vävyn ja miniän suorittama työ, eläke, jota oli maksettava luovutuspäivästä alkaen Simolle ja Helenalle, kuitenkin niin, että jommankumman kuoltua eläke vähenisi puoleen. Eläke ei tunnu suurelta: neljä tynnyriä ruista vuodessa, jonkun verran peltoa kevätviljan, ohran, herneiden ja nauriiden viljelemiseen sekä yhden lehmän ja kahden lampaan tarvitsema rehu. Asunnosta, polttopuista ja karjasuojasta ei mainita mitään, mutta ne edut lienee pidetty itsestään selvinä, koska Helena ja Simo muuttivat asumaan Tammiston "torppaan" ja Helena eli siinä 1825 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Simolle ja Helenalle kertyi lapsia Simon sairaudesta huolimatta: pojat Simo, s. 26.12.1790 ja Mikko, s. 13.7.1792, tytär Leena, s. 14.3.1794, joka eli vain vuoden, sekä kuutisen kuukautta isänsä kuoleman jälkeen syntynyt Matti. Hänestä Linturin suku jatkuu eteenpäin niinä elämänvaiheina, jotka olen jo kuvaillut. On selvää, että kaikkien lasten, ei vain Matin, oli heti kynnelle kyettyään pyrittävä vieraiden palvelukseen. - Matin veljien elämänvaiheiden seuraaminen on näyttänyt siksi työläältä, etten ole siihen ryhtynyt.

Kun olen jo aikaisemmin kuvannut Tammiston suvun jatkon Matti Simonpojasta alkaen, on Linturin miehinen sukulinja näin selvitetty siinä laajuudessa, mikä minulle on ollut ikäni ja taitojeni ja säilyneiden asiakirjain avulla mahdollista.

Arvo-setäni oli tätä kirjoittaessaan 81-vuotias.