Valaistus
Kun ensimmäiset etulinjan korsut valmistuivat syksyllä 41, niiden valaistukseen saatiin korkeintaan vaatimaton petroolituikku. Yleensä se siirtyi perintönä aiemmin asuntona olleesta teltasta. Koska miehistön aika kului joko vartiossa tai nukkuessa, sen kummempaan valoon ei ollut tarvettakaan. Siinä vartion vaihto näki tehdä sen vähän, mikä oli välttämätöntä: lähtevä veti saappaat jalkaansa, jakun niskaansa ja lakin päähänsä, tulija taas hoiti saman päinvastaisessa järjestyksessä vaikkapa täydessä pimeydessä.
Sodan pitkittyessä miesten vapaa-ajat lisääntyivät. Ikkunattomiin korsuihin oli saatava lisää valoa kortinpeluuta, kirjeiden kirjoittamista, askartelua, saikan keittoa ja muutakin puuhastelua varten. Yhden jos toisenkin korsun kattoon kiinnitettiin jonkinlainen asetyleenivalaisin. Se oli valovoimaltaan tehokas. Tällaisia vempeleitä ei vain riittänyt kaikkiin korsuihin. Yleisimmäksi ja hoidoltaan yksinkertaisimmaksi koin karbidilampun, pöydällä nököttävän limsapullon kokoisen rautamötikän. Illansuussa sen sisuksiin työnnettiin kalsiumkarbidia, kokkareista sementtiä muistuttavaa ainetta. Mötikässä olleeseen toiseen säiliöön kaadettiin vettä. Kun lampun manttelissa olleesta pienestä hanasta lirautti vettä pääsäiliöön ja samalla tarjosi tulta mötikän yläosassa olevaan reikään, syttyi veden ja kalsiumkarbidin synnyttämä asetyleenikaasu tuleen. Sen valo ei ollut yhtä kirkas kuin sen rakenteeltaan paljon monimutkaisemman katossa riippuvan sukulaisensa, mutta karbidilampunkin liekki oli oleviin oloihin nähden täysin riittävä. Kun valaisin vielä sijoitettiin keskelle pöytää, valaisi se tasapuolisesti meitä kaikkia tärkeässä askareessamme, vaikkapa selaillessamme neljän kuninkaan kirjaa.
Vaikka karbidivalaisin olikin erinomainen, kadehdin silti niitä sähkövaloja, joiden huomasin lomalta palatessani loistavan raskaitten patteristojen miesten asunnoissa muistaakseni jo vuoden 43 alussa. Kateuttahan se toki oli, ehkä ei niinkään noiden valojen takia, vaan tietäessäni tykistön poikien elämän olevan paljon helpompaa ja varsinkin vaarattomampaa kuin meidän. Vihollisen kesäkuun alussa 44 alkaneen suurhyökkäyksen aikana eri aselajien olot yhdenmukaistuivat. Tykistönkin miesten oli luovuttava sähköstään. Toisaalta minkään aselajin miehen ei tarvinnut valittaa valon puutetta, kauneinta kesää kun sentään elettiin.
Vaatetus
Alusvaatteitten vaihdot olivat sodan alkuvaiheessa niin harvinaisia, että en edes muista sellaisia tapahtuneen kuin vasta joskus 42-vuoden puolella. Silloinkin vaihdot olivat satunnaisia. Puhtaan alusvaatekerran sai varmimmin päästessään lomalle. Vasta vuoden 43 aikana vaatehuolto alkoi vakiintua: noin viikon välein korsumme läheisyyteen tuotiin kuormallinen alushousuja, paitoja ja jalkarättejä. Nyt olimme päässeet käytäntöön, joka lienee ollut sama kuin mihin useimmat miehet olivat tottuneet silloisissa kotioloissaan.
Jalkarätit ovat niin täydellisesti hävinneet nykyihmisten garderobeista, että mieleni tekee hieman puhua niiden puolesta. Kun ne osaa oikein kiertää jalkaansa, ne ovat paljon miellyttävämmät kuin sukat. Viime sodissammehan ei käytetty muunlaisia jalkineita kuin saappaita - ns. maihinnousut eivät ehtineet ainakaan meidän yksikköömme saakka -, ja juuri niihin jalkarätit olivat omiaan. Pitkillä marsseilla rätit asettuivat sopivasti saappaan ja jalan välisiin tyhjiin paikkoihin. Yksinomaan sukista ei siihen ollut; ne sitä paitsi saivat jalan hikoamaan. Se taas synnytti hiertymiä ja rakkoja.
Armeijamme teki mielestäni suuren virheen luopuessaan kymmenkunta vuotta sitten jalkaräteistä. Kun me, sodan käyneet miehet, kuolemme sukupuuttoon, jäljelle ei jää yhtäkään jalkarättikulttuurin opettajaa. Kuinkas silloin suu pannaan!
Päällysvaatteista ei saa kovin pitkää tarinaa. Sama takki, samat housut, molemmat jo koulutuskeskuksessa saadut, olivat ylläni ties kuinka kauan. Minulla ei ole minkäänlaisia mielikuvia siitä hetkestä, jolloin pääsin sonnustautumaan puhtaaseen asepukuun. Kai se tapahtui jonkin loman yhteydessä.
Kun päivät kylmenivät lähestyttäessä ensimmäistä sotatalvea, aloimme kaivata jotakin palelevien käsiemme suojaksi. Ainoa auttaja oli kotiväki. Sen lähettämin tumpuin ja lapasin tulimme hyvin toimeen. En ainakaan muista kenenkään meistä saaneen varsinaisia paleltumavammoja. Myös kotoa saaduin villapaidoin tarkenimme siksi kunnes valtiovalta ryhtyi jakamaan omia villapaitojaan.
Yön koleutta vastaan armeijalla ei ollut antaa yhtäkään vaateriepua. Jos käytössämme oli mantteli – niin ei aina ollut -, se sai käydä peitteestä. Minkäänlaista muuta petivaatetta, polsterista puhumattakaan, emme koko aikana osanneet kaivata.
Lyhyesti voi sanoa, että kun mies lähti talvella korsustaan vartioon, häneltä ei jäänyt laverille yhtäkään vaatekappaletta. Muutakin omaisuutta oli niukasti: repussa ei yleensä ollut muuta kuin vaatimattomat kirjoitus- ja parranajovälineet. Nykyihmiselle välttämättömiä peseytymisvälineitä, saippuaa ja pyyhettä, en muista nähneeni koko rintamasotani aikana.
Miehen eräällä tärkeällä kapistuksella oli paikkansa hänen makuusijansa ulkopuolella: pakki lusikka-haarukkayhdistelmineen ja vähäisine eväineen riippui korsun seinällä tai tolpassa olleessa naulassa. Kun nyt oletamme miehemme olevan vartiossa, hänen henkilökohtainen ”tussarinsa” oli pois paikaltaan korsun ovisyvennyksestä.