Sotaanlähtö

Sodan alettua juhannuksen maissa v. 1941 oleskelin luonnollisesti kesämökillämme Köyliön Hankaanrannassa. Olin juuri saanut valkoisen lakin päähäni ja lepuuttelin niin kroppaani kuin henke­änikin omassa erinomaisessa seurassani. Isäni edellisenä vuonna tapahtuneen poismenon jälkeen äitini penseyden Köyliöön ja jopa Hankaanrantaan ymmärtää. Äitinihän ei aiemminkaan ollut viihtynyt Köyliössä. En siis ihmetellyt, ettei hän leskeytensä aikana käynyt kuin aivan piipahtamalla huvilallamme, vierailulla. Nyt, kesällä 41, hänen oleskelunsa varsinaisessa asunnossamme Turussa oli perusteltua siksikin, kun kaksosveljeni Kalevi oli saanut kaupungissa jonkinlaisen maanpuolustukseen liittyneen tehtävän. Kai kuulin aikanaan tästä luultavasti vartiointitehtävästä enemmänkin kuin mitä nyt muistan. Toisaalta me veljekset emme tavanneet koulusta lähtömme jälkeen kuin vasta aselevon koittaessa syystalvella 44. Silloin vähäiset puhumisemme koskivat paljon tärkeämpiä asioita kuin tekemisiämme tuona mielestämme kauan sitten olleena suvena.

Itse hääräilin silloin Köyliön suojeluskunnassa ja jonkinlaisissa agrokulttuurisissa puuhissa Hankaankorven tilalla. Viihdyin myös puolittain töitäkin tehden niin mummolassa Ilmo-setäni perustamassa lelupajassa kuin vallesmannin puustellissakin kirjoittelemassa Aatos-setäni puolesta henkilöllisyystodistuksia. Noina aikoina jokainen tarvitsi sellaisen ja setäni lienee ollut tyytyväinenkin saadessaan apurin tuohon yksitoikkoiseen puuhaan. Hän allekirjoitti etukäteen hyvänlaisen tukullisen lomakkeita; apulainen sai hoitaa varsinaisen työn vaikkapa vallesmannin poissa ollessa sitä mukaa kuin todistusten hakijoita saapui kansliaan. Näinhän minäkin hakijan silmien värin, kehon rakenteen ja naaman muodon. Painon ja pituudenkaan selvittäminen ei ollut viisaalle ylioppilaalle kummoinenkaan asia. Kaiketi tein jotakin mökillämmekin, mutta mitään myöhemmänlaatuista terapiaherkkua se ei vielä silloin ollut. Koska en pysty mainitsemaan yhtäkään tuona kesänä mökillä toteuttamaani "projektia", niitä ei liiemmin liene ollutkaan. 

Sodan syttymisestä alkaen suunnittelin omaa vapaaehtoista lähtöäni rintamalle. Koska olin kirjoilla Turussa, Köyliössä ei luonnollisestikaan kiinnostuttu ajatuksestani. Lopulta astuin Aatos-setäni saattamana, hänen virka-asunnostaan kun lähdin, Turun-autoon päästäkseni edes alkuun. Kuvittelin maamme maanpuolustusjärjestelmässä ja ainakin omassa sk-piirissäni innostuttavan nuoresta ja innokkaasta alokkaasta, mutta toisin kävi. Oma armeijamme eteni kohti entisiä rajojamme tarvitsematta lisää miehiä. Maassa kiersi jopa huhu, että sota kestää 17 päivää. Pelkäsin, että byrokraatit pitävät huolen siitä, etten ehdi edes loppuparaatiin. Viikkojen ruinaamisen jälkeen sain sk-piirissä jonkun vakuuttumaan tarpeellisuudestani. Minulle varattiin aika yksityiseen "syyniin" jonkun Kauppiaskadulla praktiikkaa hoitaneen lääkärin luona. Häneltä saamani A1 -paperit taskussani suunnistauduin uudelleen piiriin. Siellä annettiin lopultakin käteeni littera Urjalan asemalle. Matkapäiväni olisi elokuun 20:s.

Heti alkuun huomasin, että juna oli ainakin puolillaan Jv.-koulutuskeskus 5:een meneviä. Vaikka en siis ollut aivan yksin ja turvattomana menossa maailmalle, olin alkuun aika epätoivoinen suuressa koti-ikävässäni. Epäonnekseni tuossa sotaan rientävässä joukossa ei ollut yhtään edes ulkonaisesti tuttua. Istuin junassa niin täydellisessä koti-ikäväpaniikissa, että töin tuskin pystyin olemaan sen paljastumatta kaikille samassa junan vaunussa oleville. Näin jälkeenpäin ajatellen voin vain kuvitella, miten paljon vaikeampaa minulla olisi ollut, ellen olisi talvisodasta alkaen tottunut muihinkin kuin kotioloihin. Tosin mummolassani, omalla huvilalla tai edes sen naapurissa olleella Hankaankorven tilalla oleskelut olivat ympyröiltään niin tuttuja, että ne tuskin poikkesivat kotioloista. Ne olivat kuitenkin opettaneet minulle sen verran itsenäisyyttä ja omatoimisuutta, että noiden kokemusten turvin pystyin irtautumaan kodistani ennen varsinaista pakkoa eli virallista kutsuntaa ja sen jälkeistä asevelvollisuutta.

Kun junamme saapui Urjalan asemalle, komennettiin meidät alokkaat ja tulevat sotilaat marssiryhmittymään. En ole aivan varma marssikohteestamme, mutta luultavasti kyseessä oli Urjalankylän kansakoulu. Matka ainakin oli pitkähkö - veikkaan peninkulmaista taivalta länsisuuntaan - ja vaihteleva. Vanha kylätie polveili hauskasti kumpuilevien maisemien keskellä. Pienehkö järvi siellä täällä houkutteli muistelemaan niitä aika hiljattain näkemiäni päiviä, jolloin polskuttelin omassa rannassani. Isänmaalliset tunteeni olivat kuitenkin siksi voimakkaat, että tuskin mielessäni käväisi ajatus, että marssimisen sijasta saattaisin viettää tämänkin kauniin päivän Köyliössä omalla aurinkoisella hiekkarannallani. Toisaalta en fyysisten treenien vahvistamana kaverina kokenut matkantekoa minään rasituksena, pikemminkin päinvastoin.

Majapaikkanamme kymmenkunta päivää ollut koulu ei ole juurikaan jäänyt muistiini. Nähtävästi se johtuu siitä, että se oli juuri sellainen kuin kaikki muutkin senaikaiset suomalaiset maalaiskansakoulut parine luokkahuoneineen, steriili niin sisä- kuin pihatiloiltaankin. Kun vietimme siellä vain yönseudut, tutustuminen taloon jäi vähäiseksi, mutta aika hyvin pystyn palauttamaan mieleeni tielle saakka ulottuneen hyvin hoidetun puutarhan ja sen takana siistin kouluympäristön. Tekee mieleni nyt jo paljon kokeneena sanoa, että tuo marssitiemme pohjoispuolella sijainnut koulu oli kaikilta kohdiltaan kansanvalistuksellisen esimerkillinen. (Jos kertomani koulusta on väärä, muistini on olettamaanikin heikompi.) 

Enemmän kuin koulun muistan puolisen kilometrin päässä siitä tien toisella puolen kauniin järven rannalla seisseen rakennuksen, jonka omistajasta en liene koskaan ottanut selvää. Suojeluskunta saattoi olla talon isäntä. Joka tapauksessa talo oli jollakin tavoin käytössämme koko kurssin ajan. Vaikka se olikin ohjelmaltaan tiivis eikä leikkiin juurikaan ollut sijaa, täytyi meidän kesäisten sotatemmellystemme jälkeen hoitaa hygieniaamme. Läheisen järven ansiosta talo kelpasi erinomaisen hyvin sosiaalitilaksemme. Tutkittuani muutamia vuosia sitten kartasta Urjalan maisemia olen valmis nimeämään tuon peseytymispaikkamme Rutajärveksi.

Itse sotilaallisesta koulutuksesta mieleeni ei ole jäänyt juuri mitään. Siitä päätellen se ei liene ollut kovin rankkaa, mutta tietäessäni silloisen erinomaisen fysiikkani en ole aivan puolueeton arvioija. Kun myöhemmissä todella vaativissakaan oloissa fyysiset voimani eivät koskaan olleet pettämäisillään, olen väärä henkilö näissä kysymyksissä. Nähdessäni useasti heikompien sortuvan tai ainakin pahasti väsähtävän kummallisen aikaisin, jo ponnistusten alussa, vahvistaa se minua tuossa arviossani.