Tukikohta Kani

En ole aivan varma siitä, missä yhteydessä yllä olevat valokuvat on otettu. Pääasia toki on, että niissä molemmissa on joukkueeni miehiä, osa jopa hyvin selvästi tunnistettavia. Edellisessä istun pöydän päässä, jälkimmäisessä vanikanpala on menossa nälkäiseen suuhuni.

Ylempi kuva lienee otettu jo Lumisuolla, toinen sen sijaan perääntymisvaiheen aikana. Näin päättelen siitä, että Sakkolassa meillä tuskin oli itse rakentamaamme ulkopöytää. Siellä ei majapaikkamme lähistöllä edes ollut paikkaa, jossa se olisi ollut vihollisen silmien ulottumattomissa.

Sakkolassa oli lastenkoti jokseenkin Suvannon rannalla. Tuon kaksikerroksisen talon asuintiloissa ei luonnollisestikaan voinut majailla, koska se oli vihollisen suorasuuntauksen ulottuvilla, muusta tykistöstä puhumattakaan, mutta sen sijaan totesimme talon kellaritilat niin vahvoiksi, että sinne uskallettiin sijoittaa toinen puoli joukkueestani. Toinen asettui melkein joen partaalla olleisiin korsumaisiin tiloihin puolisen kilometriä lastenkodilta länteen. Komppaniamme päämaja sijoittui Sakkolan kunnantaloon. Komentopaikan peitenimi oli Piilo.

Vain toistasataa metriä lastenkodista pohjoiseen, paikalla, jossa joen rinne oikeni tasamaaksi, sijaitsi suuri monikerroksinen kivitalo, jonka rauhanaikainen tehtävä oli toimia kunnalliskotina. Me kutsuimme sitä luonnollisesti vaivaistaloksi. Senkin alakerrassa kuten muuallakin tässä Kani-nimen saaneessa tukikohdassa oli meikäläisiä, lähinnä panssarintorjuntayksiköitä. Koska talot jäivät aika hyväkuntoisina jälkeemme, ne ovat oletettavasti edelleenkin pystyssä. Vaan kuka niitä ryssien metkuja ymmärtää. Siellähän eivät vain yksityiset henkilöt ole vandaaleita, vaan valtiovalta osallistuu samaisiin talkoisiin. Ovathan ne tomppelit repineet mm. Aatos-setäni rakennuttaman erinomaisen talon Jääskessä. Oma lukunsa ovat luonnollisesti täysin heitteille jätetyt suomalaisten aikanaan rakentamat kauniit arvotalot.

Kuten jo mainitsin, Kani oli ainakin joinakin aikoina alistettu 11. komppanialle. Jollakin lailla se miellyttikin minua, koska komppanianpäällikkö Heinänen - myöhemmin koko pataljoonamme vt. komentaja - oli henkisesti lähempänä minua kuin Seppänen. Loppujen lopuksi tulin hyvin toimeen molempien kanssa. Kumpikin oli kelpo sotilas, juuri sellainen, johon alainen saattoi luottaa.

Itse tukikohta oli niin selväpiirteinen, että muistaisin tuosta aika paljon ilman siitä piirtämääni karttaakin. Siinä olevat kompassisuunnat ja muukin tieto vihollisesta ovat omien silmiemme lisäksi tykistön antamat. Kun naapurin puolella nähtiin jotakin poikkeuksellista, ilmoitimme siitä melkeinpä yhdellä sanalla takanamme olevalle tykistölle käyttämättä omaa aikaamme kompassisuuntien ja matkojen mittaamiseen. Näinhän tulen

sai nopeamminkin.

Koska leveä Suvanto piti huolen siitä, että ainakin päivät olivat suhteellisen rauhalliset, vaeltelin varovasti kummankin rakennuksen huoneissa. Niissä, joiden ikkunat avautuivat etelään, piti edetä ryömimällä, jottei vihollinen havainnut ikkunan kautta liikettä talosta. Se olisi tiennyt vähintäänkin taloon suunnattua konekiväärisuihkua.

Lastenkodissa oli toiminut myös posti. Sen jäljiltä erään pienehkön ikkunattoman huoneen lattialla oli usean sentin vahvuudelta pakettikortteja. Koska tuohon tilaan ei nähnyt vastarannalta, saatoin aika vapaasti selata, oliko korteissa mahdollisesti filateelisia harvinaisuuksia. Lopulta päätin saksilla - mistähän lienen nekin saanut! - leikata arvokkaimmilta tuntuvat merkit alustoistaan ja pakata ne reppuuni. Koska en tiennyt silloin enkä silti vieläkään juuri mitään postimerkeistä, lienen jättänyt joitakin harvinaisia ryssien sotasaaliiksi. Kotiin taas olen varmasti kuljettanut aivan arvotontakin tavaraa. Postimerkkimapistani jälkipolveni näkee, minkälaista sotasaalista sain Sakkolan eräästä postikonttuurista. Ainakin jotkut Itä-Karjala -merkit lienevät jonkin arvoisia. Sen virheen tosin tein päästyäni siviiliin, että liuotin merkit alustoistaan. Parasta olisi ollut säilyttää merkit ehjissä pakettikorteissaan, mutta pinosta olisi tullut turhan painava kannettava. Ennen siviiliin pääsyä edessämme oli vielä satojen kilometrien patikointi. Koskaan en silti ajatellut luopua 277:stä omasta kortistaan irti leikatusta postimerkistäni.

Vaikka kaiketi Teuvalla perustetun joukkueeni miesten nimillä ei ole mitään merkitystä - eipä silti koko tarinallanikaan -, kerron ne tässä siinä kokoonpanossa, joka joukkueellani oli perääntymisvaiheen lopussa. Ikävä kyllä en ole tullut aikanaan kirjoittaneeksi miehiä kokonaisilta nimiltään. Etunimiä en silloin käyttänyt eivätkä ne siksi ole jääneet edes osittain mieleeni.

kers. Saarinen, I ½-joukk. johtaja

korpr. Onni Simelius, s. 1914, lähetti

alik. Kuparinen, I ryhmän johtaja

korpr. Kallio, II ryhmän johtaja

korpr. Vierimaa

korpr. Sepponen

korpr. Huhtamäki

stm. Sikanen

stm. Turunen

stm. Heikkilä

stm. Lahdenmäki

stm. Laulaja

stm. Kalinainen

stm. Rajakontu

stm. Heija

stm. Raitaharju

kers. Ylikoski, II ½-joukk. johtaja

stm. Pihlajamäki, S., oma lähettini

alik. Haka, III ryhmän johtaja

korpr. Löytökorpi, V., IV ryhmän johtaja

korpr. Peltonen

korpr. Ahola, A. tai E.

korpr. Varala

korpr. Kangas

korpr. Orrela

stm. Nevala, A.

korpr. Latvaniemi

stm. Sammalisto, P.

stm. Itävuori

stm. Pakarinen

stm. Kiviharju, hevosmies

stm. Nisula, hevosmies

stm. Vuollet, hevosmies

stm. Kauranen, hevosmies

Pohjanmaalaisesta alkuperästään huolimatta tuossa joukossa oli itseni lisäksi useita muualta lähteneitä. Ainakin yksi oli kotoisin jostakin läheltä Loviisaa. Jotkut nimetkin osoittavat miesten suvullisen alkuperän olleen missä muualla tahansa paitsi Pohjanmaalla.

Päiväkirjassani on mainittu edellä olevien lisäksi runsaasti miehiä, jotka lienevät tulleet joukkueeseeni täydennysmiehinä. Samainen kirjani osoittaa myös, että muutoksia tapahtui jopa ryhmänjohtajatasolla.

Porilainen Kari Simelius, suvultaan Teuvan Simeliuksia, tapasi blogiani lukiessaan isänsä serkun Onni Simeliuksen. Ottaessaan yhteyttä minuun Kari Simelius täydensi tietojani sukulaisestaan.