Tyttärien lapsuus ja nuoruus
Varhaislapsuus. Äidittömien tyttöjen osa ei parhaimmillaankaan ole kadehdittava. Brusaksessa sitä vielä vaikeutti Gustav-isän ymmärtämättömyys, jonka syiden ei pitäisi hiljattain kirjoittamani perusteella olla epäselviä. Monet ihmiset, varsinkaan miehet, eivät pysty tajuamaan lapsia, heidän odotuksiaan ja tarpeitaan. Gustav huolehti varmasti ulkonaisesti hyvinkin tytärtensä parhaasta, mutta heidän kaipaamaansa äidillistä hellyyttä hän tuskin osasi antaa.
Leskiveljensä avuksi rientänyt Emeli eli Emma ei liene paljonkaan pystynyt poistamaan mainitsemaani puutetta. Emeli, niin kelpo nainen kuin olikin, oli veistetty samasta puusta kuin veljensä. Kuri ja Herran nuhde oli se ravinto, jolla tytöt evästettiin elämänsä tien päähän. Ristiriidat mahtoivat siis olla vallankin tyttärien pieninä ollessa suuret. Tuskin ne silti myöhemminkään sanottavasti vähentyivät, mutta minulla on aiheellinen syy olettaa, että hyvin pian tytöt, varsinkin Jenny, keksivät lukemattomia feminiineille niin luonteenomaisia keinoja saada mies, isäkin, ymmärtämään, mikä oli kaikille osapuolille parhaaksi.
Kansakoulu. Jennyn vähäiset kansakoulumuistot opettajineen olen jo maininnut. Esterin, jonka kutsumanimi oli Lettu, taival lie ollut samanlainen. Gustav-isällä oli tuolloin vielä vankka tuntuma tytärtensä opintiehen, koska hän oli tuon kansakoulun johtokunnan jäsen. Sanottakoon pelkästä muistamisen ilosta, että kyseisen elimen puheenjohtajana toimi silloin Pukinmäen Sonabyn kartanon omistaja v. Bonsdorff.
Oppikoulu. Kymmenvuotisena Jenny pyrki ja pääsi sivistyneiden vanhempien tyttärille perustettuun Svenska Fruntimmerskola -nimiseen helsinkiläiseen oppikouluun. Se oli rakennettu v. 1885 Bulevardi 18:aan vastapäätä Vanhankirkon puistikon nurkkausta. Nykyään tässä hiljattain kunnostetussa L. I. Lindqvistin ja S. M. Schjerfbeckin suunnittelemassa rakennushistoriamme kansallisessa helmessä toimii Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta.
Lettu seurasi sisartaan tuolle koulutielle vuotta myöhemmin. Joka kouluaamu tytöt kävelivät junalle Malmin asemalle, ellei ollut tuhattulimmainen kiire, jolloin pienet jalat kipittivät Pukinmäkeen. Äitini suoritti keskikoulun normaalisti, Ester taas - miten sen nyt nätisti sanoisi - ei eläväisempänä motivoitunut tarpeeksi. Monista virkavuosista huolimatta häneltä jäi ylin kerros koluamatta, mutta koska hänen menestymisambitionsa lienevät olleet vähäiset, tuolla ei ollut suurin merkitystä.
Tässä kohdin minun on hetkeksi hyvästeltävä Ester-tätini, koska en todellakaan tiedä mitään hänen 1910-luvun tekemisistään. Vasta hänen avioiduttuaan ja noustuaan perheenemännän vakanssille, pääsin tutustumaan hänen arkisen yksitoikkoiseen tehtäväkenttäänsä.
Äitinikin taivalluksessa minulla on aukkoja, jopa suuriakin. Oletan ne täytetyn ainakin osaksi hänen isänsä taloudenhoitajana niinä aikoina, jolloin Emeli-täti, vakituinen apu, oli vuosikausia Wilhelmina-sisarensa luona Loimaalla.
Ammattikoulutuspyrkimykset. Brusaksen isäntä varmasti patisti tyttärensä monenlaiseen heitä hyödyttävään. Tosin tyttölasten jatko-opiskelumahdollisuudet eivät tuolloin olleet kovin moninaiset. Äitini papereista olen huomannut, että hän suoritti vuoden 1911:n syksyllä konekirjoituskurssin Helsingfors Handelskolan opettajan Karin Grönlundin johdolla. En tiedä, oliko äidilläni tarve osata kirjoittaa koneella vai kuluttiko hän vain aikaansa olemalla puuhassa, jota silloin pidettiin "paremman väen" harrastuksena. Hänen kurssilta saamansa arvosana kiitettävä 10 osoittaa hänellä olleen ainakin motivaatiota. Oudolta sen sijaan tuntuu, ettei hän tietääkseni ja nähdäkseni kurssinsa jälkeen koskaan kajonnut kirjoituskoneeseen.
Seuraavakaan opinahjo ei ollut äitini taipumusten mukainen. Joka tapauksessa Jenny matkusti syksyllä 1912 Karjaalle Högvalla Hushålls- och Trädgårdsskola -nimiseen opinahjoon. Siellä hän suoritti kahdeksanviikkoisen ruuanlaittokurssin. Kun oppilaitos kaiketi miellytti Jennyä, hän pyrki varsinaiseen kouluun. Sen päätyttyä johtajatar Fanny Sundström ojensi tytölle 20.5.1914 päivätyn päästötodistuksen. Vaikka äitini olisi nyt voinut tituloida itseään kotitalousopettajaksi, hän ei tehnyt sitä silloin eikä tietääkseni myöhemminkään. Hän ei myöskään koskaan pyrkinyt hyödyntämään saamaansa arvokasta oppia. Todistuksen laatu olisi kyllä antanut siihen erinomaiset mahdollisuudet.
Tutkintoon liittyneen auskultaation äitini kävi suorittamassa Otavan opistossa Mikkelin maalaiskunnassa. Mukana saattoi olla myös hänen sisarensa Ester, koska paitsi Jennyn opiskelua tytöt kyläilivät tätinsä, Ruhalan talon syytinkiläisen, luona. Sisarukset eivät silloin suinkaan käyneet ensimmäistä kertaa heille tuntemattomaksi jääneen äitinsä kotitalossa. Heillä näyttää muutamasta valokuvasta päätellen jopa olleen jonkinlainen otavalainen seurapiiri ympärillään.
Jennyn suomenkieli oli aikuisiän kynnykselle saakka hyvinkin heikko. Varmasti sekä Jenny että hänen isänsä valitsivat auskultointipaikaksi Otavan jo mainitun sukulaiskortteerin lisäksi siksi, että täysin suomenkielisellä paikkakunnalla tytölle vieraan kielen oli pakko kohentua. Äitini kertoman mukaan siitä ei kovinkaan kaksista tullut kuin vasta avioliitossa suomen kielen lehtorin ohjauksessa. Sitäkin piti opettajamiehen tehdä pitkiä aikoja lähinnä nuorikon äidinkielellä.
Palaan opistoon: sen silloinen johtaja Armas Nuolivaara kehui omin käsin kirjoittamassaan todistuksessa Jenny-auskultanttinsa käytöksen ja ahkeruuden kiitettäväksi. Olkoon se jonkin näköisenä mainesanana myös Otavan opiston nykyiselle johtajalle, Jenny Kyrklundin pojanpojalle!
Luultavasti melkein jokaisen tytön ja nuoren naisen haave on päästä esiintymään parrasvaloihin. Se jää likimain poikkeuksetta yhtä utopistiseksi kuin salainen valveuni komeasta satuprinssistä. Yleensä muutama lisävuosi auttaa unohtamaan edellisen, jälkimmäisen paikan taas täyttää, ellei peräti korvaa, todellinen aviomies.
Miehenhän Jenny toki aikanaan sai, mutta siitä puhumisen aika ei ole vielä. Olenhan vasta äitini opiskeluajassa ja sen jo mainitussa romanttisessa uranvalintavaiheessa. Jenny ei suinkaan vain tyytynyt haaveilemaan suuren diivan osasta, vaan hän todella halusi päästä siihen. Aika oli ahdas; sellainen se oli varsinkin silloisessa agraariyhteiskunnassa, jonne kaupunkien vapaammat tuulet eivät päässeet puhaltamaan. Maaseudulla näyttämö, teatteri olivat käsitteitä, joita ei voinut punastumatta ajatella. Brusaksen tytär tuskin olisi koskaan saanut isänsä lupaa pyrkiä teatterikouluun, lavealle tielle, synnin tekoon.
Senhän tiesi Jennykin eikä suinkaan pahoittanut isänsä eikä toki tätinsäkään mieltä kysymällä mokomia. Tyttö onnistui pääsemään Svenska Teaternin oppilasluokalle. Vuotta en tullut koskaan kysyneeksi. Mikä tahansa 1910-luvun ajankohta Högvallan opiskelujaksoja lukuun ottamatta vaikuttaa sopivalta. Jopa kyseisen vuosisadan ensimmäisen kymmenluvun viimeiset vuodet tuntuvat mahdollisilta.
Tarina sai ikävän lopun. Yhden lukukauden jälkeen Gustav-isä sai tietoonsa tyttärensä tavan viettää päivänsä ja hän lopetti sen syntinä, kuten äitini sanoi. Olen useasti ajatellut, että tällöin Gustav, kuten niin moni isä sitä ennen ja varmaan monesti vieläkin, esti tyttärensä pääsyn sille ainoalle elämänuralle, siihen todella ehdottoman ja ratkaisevan oikeaan atmosfääriin, jossa äitini olisi viihtynyt. Ei hänestä toista Sarah Bernhardtia olisi tullut, tuskin edes suurta kotimaista diivaa, mutta nähtävästi kuitenkin laatuunkäypä näyttelijätär. Jenny oli sievä, hyvävartaloinen, liikunnallinen, hänen laulunäänensä herätti kauniilla värillään ja melodisuudellaan huomiota jo oppilasluokalla. Hänen näyttämölliset lahjansa näkivät kaikki hänet tunteneet, vallankin me hänen vanhuutensa myötäeläjät, sillä äitini pelkisti "taiteensa ilmaisun" vanhemmiten hyvän näyttelijättären tavoin.
Mutta: loistava operettisubretti äidistäni olisi tullut. Vaan: olisiko hänen taiteellisesta urastaan tullut niin tärkeä, että oma mies, avioliitto, perhe ja lapset olisivat jääneet taka-alalle, mahdollisesti tämän kirjoittaja ei olisi ehtinyt edes suunnitteluvaiheeseen? Kysyähän voi, vaan vastauksia on turha odottaa.
Brusaksen 1900-luvun alun vauraudesta ovat tyttömme elämäntavat hyvänä todisteena. Kun he lopettivat oppikoulunsa viimeistään vuonna 1910, seurasi heidän elämässään vuosikymmen, kaiketi toistakin, jolloin heidän pääasiallinen puuhansa oli ajan tappaminen, huvittelu. Vähäisenä poikkeuksena oli äitini Högvallan-aika sekä lyhyt "komeljanttarikandidaatin" ura.
Vapaa-ajan puuhat. Tyttöjen ei tarvinnut juurikaan osallistua talon töihin. Niinä aikoina, jolloin Emma-täti oli matkoilla, lähinnä muiden sisarustensa luona, tyttärillä saattoi olla pientä askaretta keittiötalouden hoidossa. Missään tapauksessa Gustav-isä ei, oli hän joissakin kysymyksissä kuinka ankara tahansa, vaatinut tyttäriltään juuri minkäänmoista työpanosta heidän yhteisen kotinsa hyväksi.
Tyttärien saamat taskurahat eivät olleet kovin runsaat, mutta kaipa nuoriso siihen aikaan harrasti halpoja "ylösrakentavia" huvituksia. Sellaisia olivat muun muassa käräjien seuraaminen ja jopa niihin osallistuminen. On aivan kuin ihmisillä olisi tuolloin, aikaisemmin vielä enemmän, ollut nykyistä huonompi kyky sopia asioista. Toisaalta luotettiin vankasti herroihin tuomareihin. Heidän päätöksiinsä suhtauduttiin kuten jumalansanaan, niihin nurkumatta ja arvostelematta tyytyen.
Tyttöjen ajasta veivät hyvinkin tärkeän osan vierailut sukulaisten ja ystävien luona. Olen jo maininnut tyttöjen äidin kotitalon Mikkelin maalaiskunnassa. Nähtävästi vielä tärkeämmäksi tuli jo läheisyytensä vuoksi sisarusten Wilhelmina-tädin ja Richard-sedän koti Orimattilan Terriniemessä. Siellä Ester ja Jenny suorastaan asuivat pitkiä aikoja, siellä he tutustuivat paikkakunnan nuoriin, sieltä käsin he tekivät hevoskyydein monia retkiä.
Äitini nuoruuden aikoina maamme yleisurheilu eli suurta tulemistaan. Äitini oli innokas kilpailujen seuraaja. Kuinka suuri osa hänen kiinnostuksestaan kohdistui varsinaisiin kilpailullisiin suorituksiin, kuinka suuri taas noihin atleettisen komeisiin urheilijanuorukaisiin, tuskin täysin selveni edes hänelle itselleen. Ainakin hän välittömänä ihmisenä ystävystyi moniin "sportti"-maailman henkilöihin. Ajan ehdottomaan urheilueliittiin kuuluivat Oiva Linturi ja Waldemar Wickholm. Tuttavuus edelliseen johti ties mihin, minuun ja paljoon muuhun ja tärkeämpään, tuttuus Waldeen taas ainakin pariin äitini albumissa olevaan valokuvaan ja 1912-Regatta -merkkiin. Osallistuiko Wickholm tuona vuonna Tukholman olympiakisojen regattaan, en tiedä, mutta tuskin hän tuli antaneeksi aivan mitätöntä "prenikkaa" kauniille tytölle. Wickholm, joka oli lähtöisin Snappertunasta, oli tuolloin suuren ja mahtavan HIFK:n parhaaksi arvosteltu urheilija. Hänen bravuurilajinsa oli muistaakseni 10-ottelu.
Avioliitot. Jennyn ja Esterin naimisiinmenot ja niiden jälkeiset tapahtumat eivät oikeastaan enää liity Brusaksen historiaan. Kerron niistä kuitenkin lyhyesti. Olisi ikäväkin jättää hyvin tuntemansa asiat niiden tuoreuden takia vallan huomiotta.
Jenny avioitui jo mainitun maisteri Väinö Oiva Urho Linturin kanssa kesällä 1921. Seuraavan vuoden huhtikuun 19:ntenä syntyi kaksospari. Sodassa pahoin invalidisoitunut Kalevi eli ja kuoli naimattomana, Olavi taas sai Marttansa, o.s. Kurvinen, kanssa neljä lasta, joista tosin nuorin, Jussi-Pekka, menehtyi parikuukautisena aivokalvontulehdukseen. Sen sijaan Hannu, s. 49, Kimmo, s. 54 ja Leena, s. 62, ovat kaikki tukevasti rakentamassa yhteiskuntaamme. Jokainen on myös pitänyt huolen siitä, että suku ei tule sammumaan.
Esterin ja Knut Sigellin avioliitosta syntyi kaksi lasta, Stina v. 24 ja Per-Erik, lempinimeltään Poju, neljää vuotta myöhemmin. Jälkimmäinen on valinnut poikamiehen osan. Stinan ja jo manalle menneen antiikkikauppias Ossian Hancockin perikuntaa on kolme lasta, joista esikoinen on poika.