Erään Naganin tarina

 

Hallussani oleva Nagan tai nagan niille, joiden mielestä tuolla käsitteellä on kielessämme tuotemerkin asema, on talvisodan sotasaalista. Aatos-setäni, joka oli toiminut menetetyn Jääsken-Enson nimismiespiirin päänä, antoi minulle tuon ymmärtääkseni espanjalaisen ratsupistoolin välirauhan aikana ilman minkäänlaisia lupia. Sotaan otin sen luon­nollisesti mukaani ajattelematta aseen luvattomuutta tai edes sitä, että sen harvinaisesta 7,62 -kaliiperista johtuen en saa mistään patruunatäydennystä.

Syystalvella 41 joukkueenjohtajamme, kantapeikkovääpeli, jonka kanssa minulla olivat kireät suhteet alusta alkaen, osoitti vyölläni olevaa asekoteloa ja väitti sen sisältöineen olevan ryöstämääni sotasaalista. Totuuden kertomisella ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Vääpeli takavarikoi aseen. Nähtävästi hän uhkaili muillakin toimenpiteillä, koska kirjoitin hädissäni sedälleni ja kerroin hänelle ongelmastani. Ihmeekseni sain paluupostissa vastauskirjeen ja - mikä tärkeintä - Naganini aseenkantoluvan. Se oli paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. Olin pelännyt setäni luovuttaneen aseen minulle kirjaamatta sitä mihinkään. Huomasin, ellen ollut siitä jo aikaisemmin vakuuttunut, että kummisedässäni oli niitä tarkan, rehellisen ja tunnollisen ihmisen ja virkamiehen ominaisuuksia, jotka ymmärtääkseni ovat ominaisia suvussamme laajemminkin.

Muistelen olleeni olemukseltani hiukkasen vahingoniloinen vääntäytyessäni vääpelin telttaan ja tyrkätessäni hänelle juuri saamani luvan. Äijä oli selvästi nuopea huomatessaan ensinnäkin erehtyneensä minun ja aseen välisestä suhteesta ja toiseksi siitä, että Linturi-nimellä näytti naurettavuudestaan huolimatta olevan jonkinlaista painoa.

Viimeisen lauseen synnyllä on tarinansa. Kun meitä asevelvollisia heiteltiin hyökkäysvaiheen jälkeen yksiköitä uudelleen rakenneltaessa puolelta toiselle, huomasin toisesta plutoonasta siirron saaneena eräänä päivänä ilmoittautuvani uudelle joukkueenjohtajalleni. Hän oli juuri tuo kertomani vääpeli. Ensimmäisenä mainitsin luonnollisesti nimeni. Jostakin Karjalan korven perimmäisen sokkelon vihoviimeisestä kolosta lähtöisin ollut vääpeli käski minun toistaa sen. Maiskuteltuaan muutamaan kertaan tuota Linturia hän loihe halveksivasti sanomaan, ettei noin hassua nimeä voi ollakaan.

Ikävä kyllä en enää muista tuon sotaherran sukunimeä. Jos sanon Käähkyräinen, olen aika lähellä totuutta. Nimenä se tosin oli mielestäni vielä tätäkin naurettavampi varsinkin länsisuomalaisen korvaan tuona ahtaan nurkkapatrioottisena aikana. Onnekseni maltoin olla visua poikaa mielipiteineni.

Sitten siihen sedältäni saamaani aseenkantolupaan. Hän oli rekisteröinyt tuon marraskuun ensimmäisenä vuonna 1941 päiväämänsä paperin numerolla 34/1941. Itse aseen numero oli ja edelleenkin on 073,173.

Valtakunnan aselupia ryhdyttiin joskus 1990-luvun loppupuolella siirtämään jonkinlaiseen tie­to­ko­neistettuun keskusrekisteriin. Kesällä 99 sain joltakin täkäläiseltä viranomaiselta kirjeen, jossa hän kertoi minulle joskus myönnetystä FN -pyssyluvasta. Hän pyysi minua käyden tai puhelimitse ilmoittamaan nykyisen aseistustilanteeni, ts. onko tussari yhä edelleen hallussani vai olenko tavalla tai toisella menettänyt sen.

Soittaessani Säkylään ja sanoessani taskuasetilanteeni pysyneen vanhoillaan en malttanut olla kerskumatta, että olen paremmin aseistettu kuin mitä keskustelijani – nuorehko naisihminen – tietääkään. Kerroin omistamastani naganista, joskaan en pystynyt siitä mainitsemaan juuri nimeä enempää, koska ase lupineen oli sivukonttorissani Helsingissä. Lupasin käydä virastossa selvittämässä asiaa saatuani aseen ja siihen liittyvän pumaskan käsiini.

Niin teinkin. Tutkimme yhdessä samaisen vallan miellyttävän naisihmisen – miksei muuten koskaan miesihmisen? – kanssa Aatos-setäni aserekisterikirjaan kirjoittamia rivejä kyseisenä vuonna - ja parina muunakin sen kahta puolta - näkemättä vilaustakaan nimestäni tai aseestani. Tilanne ei liene ollut virkailijalle ainutkertainen. Varmasti hän nuoruudestaan huolimatta tiesi noina sotaisina aikoina olleen melkoista väljyyttä aseita koskevissa asioissa. Virkailija totesi vain yksinkertaisesti luvan olevan olemassa ja ajan sen rekisteriin siirtämiseksi olevan nyt eikä huomenna.

Olisiko kummisetäni joutunut hirtettävien listalle, jos hänen lainrikkomuksensa olisi paljastunut hänen ollessaan vielä virassa tai edes elossa? Joka tapauksessa setäni on täytynyt luottaa melkoisesti kummipoikaansa tai ainakin siihen, että tämä ei tule riehumaan puolilaittomine pyssyineen siviilimaailmassa. Luultavasti setäni olisi suonut minun jättävän pyssyn kotiin lähtiessäni sotaan, mutta jostakin syystä hän ei kertonut tuosta toiveestaan.

Miten tuon naganin käy minun aikani jälkeen? Ymmärtääkseni se on jo sillä iällä, että se voitaisiin siirtää kauheasta sota-aseesta kunnialliseksi museoesineeksi. Sitä ennen se olisi luonnollisesti deaktivoitava, mutta se ei enää ole minun murheitani.