Viinaa en tavannut kuin puheeksi asti

Kierrellessäni varsinaisen rintamasotani ensimmäisinä päivinä tutustumassa lähiympäristöön kävin meidän muitten sotaa opettelevien mukana tutustumassa hiljan kertomani aamuherätyksen antajaan, omien joukkojemme tykkipatteriin. Hiukan ihmettelimme, miten komppaniamme päällikkö oli saattanut valita niin rauhattoman paikan kuin missä me tykkien alapuolella olimme. Hänen oma komentotelttansa tuskin oli samassa suunnassa.

Joillakin noilla retkilläni törmäsin kiteeläisen komppaniani miehiin, jotka kokosivat kuormastossa mukanaan tuomaansa viinatehdasta toimintakuntoon. Minusta ei välitetty, olinhan omia, joten saatoin ihmetellen seurata tuon melko yksinkertaisen tuotantolaitoksen nousemista. Vaikka se olikin sijoitettu vähäiseen pusikkoon kuin hieman piiloon, sen toiminnan täytyi olla tuttua kaikille siinä komppaniassa päällikköä myöten. En pysty kertomaan, miten tehdas toimi ja tuotti ja miten tuotetta nautittiin. Oma jo silloinkin vähäinen kiinnostukseni viinaan esti enemmät uteluni. Sitä tosin olen kummastellut myöhemmin, miten hallitusti onkapannujen miehet käyttivät eliksiiriään. Vaikka en viipynytkään kauan tuossa yksikössä, olisi minun luullut huomaavan jonkinlaista miesten vilkastumista tiputuksen alettua. Ehkä Kiteen miehillä on aivan erikoinen ja niin läheinen suhde pontikkaansa, ettei sitä haluta näyttää vieraalle. Kenties tässä ovat paikallaan säkeet "kell' aarre on, se aarteen kätkeköön".

Puutun sota-ajan viinakysymykseen laajemminkin, koska pelkällä jo kertomallani tulisin syyllistyneeksi turhaan tosiasioiden vääristelyyn. Tähän on syytä siksikin, koska silloin tällöin kuulee jonkin sodanjälkeisen sukupolven edustajan kertovan sodassa ryypiskelyn kuuluneen rintaman iloihin. Silminnäkijänä ja -kokijana voin todistaa, että juuri edellisessä kappaleessa kertomaani enempää en ehtinyt tutustua kuningas Alkoholiin. Se siis jäi täysin teorian tasolle. Marsalkan syntymäpäivänä kesäkuun alussa ja jouluna valtio tosin jakoi viiteen mieheen puolilitraisen pullollisen ns. leikattua konjakkia. Tuosta käytännöstä ei koskaan syntynyt minkäänlaisia ongelmia, vaikka yleensä pullon sisällön nauttimisessa eivät olleet mukana kaikki viisi lahjansaajaa, vaan pari kolme miestä nautti tuon ymmärtääkseni aika pahan makuisen litkun. Kaikillehan viina ei kelvannut. Absolutistit myivät kohtuuhintaan oman annoksensa tai koko pullon sisältö pelattiin kortilla. Itse en ainakaan koskaan suuremmin halunnut enkä siksi päässytkään jaolle. Minun ensimmäinen tutustumiseni väkijuomaan, vaatimaton silloinkin, jäikin sodan jälkeiseen aikaan. Kovin läheistä suhdetta meille ei koskaan myöhemminkään syntynyt. Keskinäistä leikkimielistä ilakointia ja pientä viatonta riehakointiakin meidän keskemme toki on silloin tällöin ollut. Tuossa suhteessa kerskumiseni aiheet ovat kuitenkin hyvin vaatimattomat.

Joissakin yksiköissä kerrotaan sattuneen melkoisia melskauksia miesten sattuessa löytämään irrallaan olevaa viinaa joko jossakin vallatussa varastossa tai jopa vihollisen viinatehtaassa, josta väki oli kaikonnut. Eräästä kertovat muutamat köyliöläiset rintamamiehet, joiden tehtäväksi annettiin tuhota juuri vallatun viinatehtaan varasto. Paikkaa en muista, mutta eiköhän silloin liikuskeltu lähellä Äänislinnaa. Hävittämisyksikön johtajan kersantti - se kai hänen arvonsa silloin oli - Olavi Lamminperän kertoman mukaan asialla oltiin viimeisillä hetkillä. Jotkut sotapojat olivat jo ehtineet maistaa kelvolliseksi osoittautunutta ainetta eivätkä he suinkaan olisi olleet oikein valmiita luopumaan oikeudestaan saada pitää saaliinsa. Epäilemättä jakajia olisi piankin ilmestynyt lisää, sillä jaettavaa kuuluu olleen rajattomasti.

Vaikka Lamminperä, aikanaan Köyliön Räpin kartanon vouti ja myöhemmin muualla vielä suuremman tilan pehtori, ei ollutkaan perso viinalle, hänestäkin mahtavien viinasammioiden kaataminen väärinpuolin ja muunkinlainen rikkominen tuntui suurelta tuhlaukselta. Toisaalta hän myönsi, että jos miehet olisivat vapaasti päässeet käsiksi tuohon mahtavaan alkoholimäärään, vahingot olisivat tulleet arvaamattoman suuriksi. Nyt päästiin pelkillä aineellisilla menetyksillä ja loppujen lopuksi tuhottu omaisuus oli vihollisen rakentamaa.

Ihmisen viinaan liittyvää heikkoutta osoittavat suuret näytelmät, niin valitettavia kuin ne olivatkin, lienevät jääneet pariin koko sotiemme aikana. Sen sijaan vihollistemme rohkeutta lisättiin ja samalla arvostelukykyä heikennettiin ennen hyökkäykseen lähtöä annetuilla vahvoillakin tujauksilla. Meidän armeijamme johdossa sellaista ei liene koskaan harkittu. Tuskin miehetkään olisivat suostuneet mokomalla tavalla alentamaan arvostelukykyään, niin persoja alkoholiin kuin he muuten olivatkin.