Kommellus Johan Kyrklundin aikuistumisen tiellä

Tämäkin Johanin elämänvaihe liittyy samaan pöytäkirjaan, jota on luettu jo kolmessa edellisessä osassa.

Vapaan, huolettoman lapsuuden aika oli vielä satakunta vuotta sitten tavattoman lyhyt. Jo vähäisellä paitaressulla oli tehtäviä, joita nykyään ei voisi kuvitellakaan sälytettävän lapselle. Leipä oli kuitenkin silloin niin tiukassa, että jokaisen, pienimmänkin, työpanosta tarvittiin. Paimenpojaksi tai -tytöksi kelpasi melkein kuka tahansa, tahkon pyörittäminen ei juuri voimaa eikä alkuunkaan päätä vaatinut, hevonen totteli jotenkuten pientäkin kättä, lehmien ruokinta ja juottaminen kävi keskenkasvuiseltakin. Täysin luonnollista oli, että lapsen ensimmäiseksi työvelvollisuudeksi tuli hoitaa nuorempia sisaruksiaan. Askareita siis riitti pienestä pitäen, työt ja velvollisuudet kasvattivat vastuuntuntoa, tytöistä ja pojista tuli ajan yleisen tason huomioonottaen suhteellisen nuorina elinkelpoisia kansalaisia.

Vaikka nuori joutui heti siihen fyysisesti kyettyään tekemään aikuisen töitä, raatamaan ravintonsa ja lämpimänsä saadakseen, vaikka hänelle ellei nyt aivan polven-, niin ainakin navankorkuisena annettiin monia velvollisuuksia, oikeuksia hänen piti odottaa pitkään. Vasta 24-vuotiaana katsottiin ihmisen kypsyneen omien ja yhteiskunnallisten asioiden hoitajaksi.

Kun Brusaksen omistus v. 1821 arvonnalla lankesi Johanille, hän oli jo täyttänyt 18 vuotta. Nykykäytännön mukaan häntä olisi kohdeltu täysivertaisena ja -järkisenä kansalaisena. Nyt Johan joutui lähes kuuden vuoden ajan odottelemaan kihlakunnanoikeuden päätöstä isännyydestään.

Lopultakin helmikuun 17. päivänä v. 1827 juuri ennen puoltapäivää alkoivat Veromiehenkylän Sandbackan tilalla kihlakunnanoikeuden talvikäräjät, joissa lainvoiman saivat tehty perukirja, syytinkisopimus ja tilankauppa. Vakavimmin tilaisuuteen suhtautui leskiemäntä Maria, joka jopa oli palkannut oikeusavustajakseen nimismies Gustaf Ruthin. Nähtävästi vanhaemäntämme ei juridiseen apuun turvautuessaan ajatellut niinkään itseään, vaan viittä turvatonta silmäteräänsä, joiden perintöosan saamisen valvomisen piti tapahtua kaikkien paragrafien mukaan. Leski oli oikeassa - kuten myöhemmin tulemme näkemään - katseltuaan pahaa maailmaa jo 44 vuoden ajan. Se oli pikkutilan seitsenkertaisesti synnyttäneelle emännälle eliniäksikin pitkä. – Palaamme Mariaan jälkeläisineen, kun siihen tulee jälleen aihetta.

Brusaksen kauppa vaati nyt saadun lisäksi vielä kaksi lainhuutoa ollakseen muodollisesti täysin pätevä. Niistä toinen sujui läpihuutojuttuna seuraavan syksyn istunnossa Johanille jo entuudestaan tutussa paikassa. Oikeuden puheenjohtajana toimi Wilhelm Solitander.

Johan saapui hakemaan tilalleen kolmatta ja viimeistä lainhuutoa marraskuun 5:ntenä 1828 samaan taloon kuin jo kahdesti aiemmin. Hänelle tuskin oli yllätys, käräjäväelle ehkä kyllä, kun Tapaninkylästä kotoisin oleva Rasimuksen tilan isäntä Johan Träskman astui esiin ja näytti oikeudelle Brusaksen jo vuonna 1821 kuolleen haltijan Johan Christianssonin hänelle 1.10.1800 antaman kiinnekirjan. Sellaisen esittämisessä ei sinänsä ollut mitään tavatonta, mutta kun ryhdytään tarkastelemaan itse tapahtuman taustaa, ilmaan jää mittava määrä erilaisia spekulaatioiden aiheita. Johanhan oli Träskmanin vävy, jolle oli jo Maija-vaimon kanssa siunaantunut kaksi Herran lahjaa. Tuon tietäen ja nähtyään ko. protokollasta, että velan määrää ei mainita, ei edes asian esille ottamisen syytä sekä että Träskman pyysi lopuksi itsestään piittaamatta oikeuden antamaan vävynsä talonkaupalle kolmannen vahvistuksen, voi hyvin kuvitella sitä sipinää ja supinaa, joka käräjätuvassa kuului.

Niin, miksei siis Träskman voinut, ellei hänellä ollut velkaan nähden minkäänlaisia vaateita, kaikessa hiljaisuudessa sopia vävypoikansa kanssa velan käyvän myötäjäisistä? Jos taas velan oli läpäistävä oikeuden seula, olisi Rasimuksen isäntä voinut sanoa velan tulleen asiallisesti kuitatuksi. Saatan vain kuvitella, että teko oli jossakin mielessä taktinen, ehkä symbolinenkin. Sen syistä ei voinut keskustella julkisesti, mutta varmasti perhepiirissä sitäkin enemmän. Voidaanko ehkä puhua pakkoavioliiton solmineen Johanin voitelusta, johon sisältyi julkinen nuhde? Oliko kenties Johanilla taipumus liian patriarkaaliseen kuriin ja komentoon perheessään ja appiukko halusi paheksua sitä? Kysymykset jäänevät vastauksitta. Näkemäni aineiston perusteella tekee mieleni väittää, että Johanin ja Maijan avioliitto oli alkuaikojen mahdollisten hankaluuksien jälkeen aivan tavanomaisen sopuisa. Eräät tapahtumat todistavat myös, että tarinamme apen ja vävyn suhde oli loppuun saakka normaalin korrekti.

Wilhelm Solitanderin nuijan kopaus vahvisti lopullisesti, ilman välikäsiä ja holhoojia, Johan Kyrklundin isännyyden Brusaksen verotilanpuolikkaalla.