Väsymys johti varomattomuuteen

Jo hyvin aikaisin syksyllä 41 olin henkisesti ja varsinkin fyysisesti niin loppu, että nukahdin melkein missä tahansa. Suotuisimpia uinailutuokioita olivat marssit varsinkin silloin, kun eteneminen tapahtui suljetussa nelijonossa tahdissa marssien. Jos onnistui saamaan paikan rivistön jommassakummassa sisäjonossa, nukkua saattoi kenenkään häiritsemättä kilometrimäärin aina seuraavaan tupakkataukoon saakka. Jos sen sijaan joutui ojanpuoleiseen jonoon, siinä ei ollut pysyäkseen pitkiä matkoja. Ennemmin tai myöhemmin oja veti puoleensa. Koskaan en tosin tuiskahtanut sinne, vaan aina jokin aistinripe havahdutti minut puolittain hereille. Parilla oikaisevalla urheilijaminäni loikalla palasin takaisin rivistöön ja saman tien unten maille.

Jos minun olisi pakko arvata, sanoisin, että tuskin pystyin nukkumaan "ojamagneetin" vaikuttamatta sataa metriä pidemmälti. Noistakin tuokioista oli suunnaton apu aivan pahimman väsymyksen poistamiseksi.

Tuossa marssinaikaisessa uinailemisessa ei ollut mitään pahaa. Sen sijaan tultuani ensimmäisen kerran jälkeeni tulevan vartiomiehen herättämäksi yöllisellä vartiopaikallani pe­lästyin aiheutettuani totaalisen vaaran koko lohkollemme. Olisihan vihulainen voinut kävellä asemiimme kuin paraatiovesta. Jokainen vartiomies oli tärkeä, sillä meitä oli tuol­la lohkolla perin harvassa. Yhdenkin vartiomiehen uinailu olisi aiheuttanut sen, että hiljainen vihollisosasto olisi pääs­syt linjojemme läpi kenenkään häiritsemättä.

Siitä huolimatta en voinut mitään sille, että seuraavana yönä ja epäilemättä päivälläkin nukuin vastaan panemisesta huolimatta pitkiä toveja. Sen verran ryhtiä minussa oli, että hämärässäkään sivullinen ei olisi huomannut minun nukkuvan. Vartaloni oli vakaasti pystyssä, mutta siitähän ei olisi vaaran hetkenä ollut suurin apua. Näin tosin jäin paljastumatta, sillä opin pian vaistoamaan seuraavan vartiomiehen tulon. Toisaalta olen aika varma, etten ollut mikään poikkeustapaus korsussamme tai ylipäätään koko lohkollamme. Ellemme olisi saaneet hyökkäysvaiheen jälkeen nukkua vaikkapa näin riskinalaisesti, ainakin meidän yksikkömme miehet olisivat henkisesti ja fyysisestikin luhistuneet. 

Tuollainen sikeiden vetäminen vartiopaikalla onnistui kostautumatta vain syksyllä 41. Silloin ryssillä oli muutakin tekemistä kuin pyrkiä kiusaamaan meitä. Leningradin niin rintamajoukoilla kuin siviiliväestölläkin oli täysi työ nuolla haavojaan ja välttää uusien syntymistä. Kun punasotilaat varustautuivat pitkään piiritykseen, kaupungin muu väki rakenteli kaiket päivät ja varmasti yötkin epätoivoisesti suojia niitä pommituksia vastaan, joita saksalaiset lentovoimat suorittivat jokaisena vähänkään säällisenä yönä. Kun syksy sattui vielä olemaan harvinaisen seesteinen, suosi se Wehrmachtin Luftwaffen lentäjiä ja samalla tavallaan meitä. Ryssillä oli täysi työ pitää itsensä edes henkisesti kasassa. 

Sen sijaan uinahtelu ei onnistunut enää seuraavana vuonna. Meidän vartiomiehiämme kaapattiin niin usein linjojen toiselle puolelle, että kaiketi koko armeijassamme kiellettiin yksinäisten vartiomiesten käyttö. Vaikka silloin olisi luullut vartiovuorojen tiivistyneen entisestään, tapahtuikin päinvastoin. Nähtävästi rintamavastuuseen siirrettiin noihin aikoihin lisää väkeä. Kun selustoihin jääneet viholliset oli tuhottu tai vangittu, niissä puuhissa askaroineet miehet komennettiin varsinaisiin rintamatehtäviin.

Nyt päästiin käytäntöön, jossa kahden tunnin vuoron jälkeen vartiomies sai tuplasti aiempaa pidemmälti huilata. Kokemuksesta tiedän, että tuollaisin periodein ihminen tulee juuri ja juuri toimeen. Silloin tosin edellytän, että tilanne on tilapäinen - korkeintaan kuukauden päivät kerrallaan - ja toisaalta, että tuollaisella elämisellä on paljon voitettavanaan. Silloin näimme isänmaamme asian niin tärkeänä.

Pohjattomasta väsymyksestäni kertoo myös eräs jonakin vuoden 41 syksy-yönä sattunut tapahtuma. Ennen siihen paneutumista kuvaan hieman yleistä asumistamme. Kun etulinjan korsut oli yleensä rakennettu ryhmän tai kahden asuttaviksi, majailin tämän muistelukseni aikana korsussa, jossa asui koko joukkueemme. Makuupaikkoja tosin oli useitakin vähemmän kuin mitä miesvahvuus oli, koska suuri osa miehistä seisoi jatkuvasti eri vartiopaikoilla ja siis pois lavereilta.

Myöhemmin pyrittiin ja päästiinkin siihen, että jokaisella miehellä oli korsussa oma vain itselle pyhitetty sijansa. Kun saimme ensimmäisen kerran joskus seuraavan vuoden aikana hallittavaksemme oman lähes intiimin alueemme, asumismukavuutemme tuntui melkein kodinomaisuudelta. Varsinkin vartiosta tultua sykähdytti mieltä nähdä oma pieni soppensa avosylin odottamassa haltijansa käpertymistä sen rauhaan ja turvallisuuteen. Vaatimattomimmillaan ihminen vaatii viihtyäkseen vain sen tilan, jonka hän saa viimeisessäkin lepopaikassaan.

Heräsin eräänä aamuna tuossa pari kappaletta sitten mainitsemassani koko joukkueen korsussa. Heti silmäni avattuani ihmettelin, miten tässä ikkunattoman pimeässä tilassa, jossa parhaimmillaankin paloi vain kitulias tuikku, voi olla näin valoisaa. Silloin havaitsin itsestäni katsoen kauimmaisessa nurkassa läpimitaltaan noin metrisen aukon, josta päivänvalo kurkisti ilkikurisesti sisään. Läven syntymisen syytä ei tarvinnut kauan arvailla: ryssä oli osunut yhdellä suurehkolla tykinammuksellaan korsuumme.

Siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, vaan jotakin aivan tavanomaista, sodan arkeen kuuluvaa. Silloin en ehkä kummastellut sitäkään, että olin ollut niin kaukana tietoisuuden tuolla puolen, etten ollut herännyt räjähdykseen. Sen jälkeen oli jo aivan luonnollista, että nähtävästi kuittasin pelkällä kyljenkääntämällä sen paniikinomaisen häslingin, jonka oli täytynyt syntyä pommin putoamisen jälkeen. Vaikka joukostamme ei muistaakseni kukaan menehtynyt - ihme kyllä sinänsä -, siipeensä saaneita varmaan aika kovaäänisiäkin kavereita kuljetettiin ohitseni melkoisella ryminällä.