Salaperäinen Ellen Segerman

Ellen ei koskaan puhunut menneisyydestään. Vasta vähitellen kuulin syyn siihen. Siitä saan kiittää maailmanlaajuisen asioista hyvin perillä olevan tahon Orimattilan osastoa. Sen kertomat tarinat Ellenin elämästä auttoivat minut käsittämään, että hän oli avioliitossaan kokenut asioita, joiden toivoi pysyvän salaisina. Nykyään niitä ei pidettäisi juuri minään, mutta silloin elettiin toisenlaista aikaa, täydellisen kaksinaismoralismin aikakautta. Mikäli yhtään tulin Elleniä ymmärtämään, hän pyrki kaikessa silittämään oman ja lähimmäistensä elämän tuoksinassa syntyneitä ryppyjä riippumatta siitä, että totuus vaipuisi samalla syvälle unohduksiin. Sinänsähän sitä ei voi pitää pahana, koska Ellenin pyrkimykset olivat inhimillisen kauniit. 

Ellen oli omaa sukuaan Haapasia. Hän syntyi vuonna 1892 Tampereella. Melko nuorena Ellen tutustui Oskar Segermaniin. Tämä taas lähti maailmalle Säkkijärveltä. Mahdollisesti Ellen ja Oskari tutustuivat toisiinsa Kokemäellä. Ainakin Ellen toimi siellä opettajana pitkähkön ajan 10-luvun lopussa ja seuraavan alussa aina vuoteen 25, jolloin hän miehineen siirtyi Orimattilaan.

Kun setäni Into kertoi aivan viimeisinä elinvuosinaan kouluajoistaan, puuskahti hän kerran, ettei sille Ellen Segermanille kelvannut mikään. Silloin ihmettelin suuresti muistaessani isäni olleen Kokemäen yhteiskoulussa opettajana kokonaisen vuoden samaan aikaan kuin Segermanitkin. Miten oli mahdollista, että Ellen ei koskaan viitannut tunteneensa jo ennen minua Lintureita? Hänen oppilaansa Into tuskin oli jäänyt hänen mieleensä, isäni sen sijaan sitäkin varmemmin. Uteluuni ei enää ollut mahdollisuuksia, sillä Ellen oli jo aikaa sitten muuttanut suureen tuntemattomaan.

Oskari tuli Orimattilaan rehtoriksi. Tietoni siitä, miksi hän lähti jo viittä vuotta myöhemmin ja jopa ilman vaimoaan muistaakseni johonkin pieneen kymenlaaksolaiseen – paikkakunta lienee ollut Inkeroinen - keskikouluun, perustuvat kuulopuheisiin. Niiden mukaan Oskari oli sairastunut kivuliaaseen tautiin. Särkyjen lievittämiseksi sairaalassa käytettiin niin runsaasti jotakin morfiinijohdannaista, että Oskari ei tervehdyttyään pystynyt enää vierottautumaan. Tuossa tilassa hän käyttäytyi tavalla tai toisella niin sopimattomasti, että hänen oli lähdettävä paikkakunnalta.

En muista, koska Ellen hautasi Oskarinsa sen kauniin kiven juurelle, joka seisoo keskeisellä paikalla Orimattilan hautuumaalla. Ainakaan mies ei elänyt enää minun tullessani Orimattilaan, vaikka se olisi ollut täysin mahdollista. Oskari oli syntynyt vuonna 1878 eikä siis tullessani Orimattilaan olisi ollut kuin 70-vuotias.

Ellen Segerkvinna - näinkin kutsuin useasti kollegaani - jos kuka oli kaikenlaisten muodollisuuksien vankka kannattaja. Tuohon liittyi se, että koulussa ei kurista ja järjestyksestä saanut tinkiä hiukkaakaan. Myös kaikenlaiset uudistukset olivat pahasta. Vaikka itsekin olin varsinkin nuoruudessani melkoinen konservatiivi, Ellenin toimet monesti sekä harmittivat että toisaalta myös huvittivat - kummankaan näyttämiseen kenelläkään tosin ei ollut halua.

Jopa uudet kieleen juurtumassa olevat sanat saattoivat kismittää Elleniä. Muistan hänen harmitelleen oppilaiden käyttämää pipoa niin päähineenä kuin sananakin. Rouva - näin persoonattomasti oppilaat häntä kutsuivat - ei alkuunkaan hyväksynyt kumpaakaan.

Ellenillä ei ollut muodollista pätevyyttä, mutta pitkä virkaura oli aikanaan vakuuttanut johtokunnan siinä määrin, että Ellen oli nimitetty kaiketi miehensä rehtorikaudella 20-luvulla vakinaiseksi opettajaksi. Epäilemättä siinä koulun johtokunta oli menetellyt viisaasti. Koulu ei varmastikaan olisi pitkään etsimälläkään saanut opettajakuntaansa erinomaisempaa opettajaa ja arvokkaampaa kasvattajaa kuin mitä Ellen oli. Hän toimi vuosikymmeniä koulun eräänä vahvana voimana.

Olivathan Ellenillä toki muodollisetkin ansionsa: ylioppilaaksi päästyään hän suoritti kansakoulunopettajan tutkinnon. Sen lisäksi Ellen kävi lyhyehkön muistaakseni Varalan urheiluopiston kurssin. Tosin Hilma Jalkasen 30- ja 40-luvuilla uudistama maamme naisvoimistelu erosi niin täydellisesti Ellenin oppimasta, että hänen jumppatuntinsa olivat hyväntahtoisen naurun aiheina jopa piireissä, joissa voimistelusta ei ymmärretty juuri mitään. Siitä Ellen toivottavasti ei tiennyt. Ainakin hänen arvokas ja arvostusta vaativa olemuksensa henkivät sellaista närkästystä herättävää itsevarmuutta, jolla nykyopettaja monine meriitteineenkin saisi niin kollegansa kuin oppilaansakin silmilleen.

Muodollisesta ankaruudestaan huolimatta Rouva oli oppilaitaan ymmärtävä ja heitä kannustava. Ymmärtääkseni hän kohteli heitä kuin äiti lapsiaan, sopivasti niin toruen kuin oikealle tielle opastaen ja neuvoen. Saattaa olla, että koska Ellenillä itsellään ei ollut omia lapsia, hän kohdisti äidillisiä tunteitaan varsinkin ns. oman luokkansa lapsukaisiin.

Ellen, Ellet, Ellei - kuten me kollegat häntä toisinaan nimitimme - oli omimmassa elementissään aamuhartauksien pitäjänä. Ainakaan minä en, vaikka noihin aikoihin olin aika tavanomainen luterilainen, pystynyt Ellenin sanoissa kuulemaan muuta kuin sovinnaisen paperinmakuista julistusta. Lähinnä mieleeni on jäänyt hänen tekstissään viljelemänsä alkusoinnut. Saarnat olivat yleensä myös niin pitkiä, että toisinaan joku oppilaista ehti niiden aikana kupsahtaa veren paettua aivoista.

Jostakin syystä Ellen hyväksyi minut arvokkaaseen seuraansa. Ennen vaimoni ja poika-Hannun tuloa Orimattilaan istuin useasti Ellenin asunnossa. Eipä silti, kyllä Ellen kahvitti meidät usein perheenäkin. Rouvan luona oli siksikin kodikasta, koska hänen pari huonettaan valtavine kirjahyllyineen muistuttivat kovasti omaa lapsuudenkotiani. Siinähän ei ollut mitään ihmeellistä: isäni ja Ellen olivat saman vuoden satoa. Ellenillä kalustus vain oli kaatua päälle, koska hän ei ollut hennonut luopua yhdestäkään massiivisesta mööpelistään jouduttuaan yksinäisenä leskenä muuttamaan melko pieneen ullakkoasuntoon.

Siirryttyään viimeisiksi vuosikseen Käkelään - kai hän oli saanut tarpeekseen jyrkkien portaiden kapuamisesta Kirkonkylän-asunnossaan - hänen tilansa väljenivät hieman, mutta huonekaluille ne eivät vieläkään olleet tarpeeksi avarat. Muuttoon Käkelään lienee vaikuttanut myös se, että Ellenin likimain ainut ystävä ja samalla apulainen, ompelijatar Aino Piispanen, asui samaisessa kylässä.

Ellen ei suurin surminkaan hairahtunut kaksimielisyyksiin. Siksi olikin piristävää todeta hänen naureskelevan puhuessani – hyvin varovasti tosin - Aino Piispasen veljen vaimosta Piispaskana. Ellen sanoi, ilkamoiden tosin: ”Minkälaista naisväkeä sitten luulet minun sukuuni naidun? Ainakin juuri kertomasi puheentapa häpäisee meitä Haapasia ikävästi.”

Ellen siirtyi säällisessä iässä eläkkeelle v. 59. Koska koulussa oli pientä opettajapulaa, Ellen sai pitää muutamia tunteja kuolemaansa saakka. Koska hänellä ei ollut elämää ylläpitäviä harrastuksia, tuo vähäinen työ ei nähtävästi riittänyt: Ellenin elämän vieteri purkautui. Eräänä joulukuun päivänä v. 63 Aino Piispanen löysi ystävättärensä ja meidän hyvän kollegamme vuoteestaan ikuisessa unessa. Sitä oli jatkunut jo useita päiviä.

Luonnollisesti me Ellenin kollegat saatoimme hänet kunniallisesti Oskarinsa viereen jo mainitsemani veistoksellisen kiven juurelle hautuumaan vanhassa osassa. Segermaneillahan ei ollut lapsia eikä Elleniä jäänyt suremaan kovin läheisiä sukulaisiakaan. Siksi en tullut koskaan tietämään juuri mitään vainajan perikunnasta. Kai siitä joitakin oli hautajaisissa, mutten muista sellaisia tavanneeni.

Nykyään niissä sukulaisissa tuskin olisi perintöön oikeutettuja. Ellen aivan pahoin erehdy, lähimmät olivat Ellenin miehen puolelta, siis Segermaneja. Monesti myös ihmettelimme opettajainhuoneessa, mitä tapahtui niille monille arvokkaillekin kapineille, joita Ellen oli säilyttänyt ja hellästi hoitanut ahtaissa tiloissaan. Silloin kerrottiin jopa kaatopaikan saaneen runsaasti kallisarvoista täytettä.