Kalervo Nykänen – ammatinvalinnan pioneeri koulussamme

Koulu laajeni 1950-luvun lopulla voimakkaasti niin ylöspäin kuin sivuillekin. Nyt jouduttiin turvautumaan vakinaisiksi nimitettävien opettajien lisäksi yhä useampaan tuntiopettajaan. Yhdeksi onnistuttiin v. 1958 saamaan Orimattilan vanhainkodin johtajattaren Taimi Nykäsen aviomies Kalervo. Tämä parhaassa keski-iässä ollut sosionomi oli jo saanut käytännön kokemusta Kivijärven yhteiskoulussa ja arvostetussa Lahden lyseossa.

Nykänen ehti viitisentoista orimattilalaisen virkavuotensa aikana opettaa monia aineita. Oletetaanpa hänen koulupäivänsä mahdollisimman vaihtelevaksi: Nykäsen oli käsiteltävä yhtä luokkaansa psykologisin ottein, toista ruotsia puhuen, kolmatta saksan vahvojen verbien parissa, neljättä maantietoa opettaen ja viidettä menneestä ajasta kertoen.

Kun koulun opetusohjelmaan saatiin sellainen aine kuin ammatinvalintaoppi, siitä tuli Kalervon pääaine. Aivan uranuurtajaa hänestä tosin ei tullut, koska jo Erkki Paavola oli antanut lukuvuonna 1964–65 ammatinvalintaan liittyvää opetusta viidensille ja kahdeksansille luokille. Koska Kalervo jakoi sen jälkeen koulussamme aina kuolemaansa saakka kaiken ammatillisen valistuksen, voitaneen häntä kaikesta huolimatta pitää kyseisen aineen pioneerina. Lukemattomiin ammatteihin paneutuminen ei varmastikaan ollut aivan yksinkertaista, vaikka koulu saikin apua Lahden ammatinvalinnan ohjaustoimistosta.

Kalervo, oppilaittensa keskuudessa Kaaleppi, oli rauhallinen mies, joka ei pitänyt suurta eikä juuri pientäkään ääntä itsestään. Hän hoiti lyhyttä sarkaansa esimerkillisen uskollisesti. Tavallaan työnsä ääreen hän menehtyikin: eräänä vuoden 1974 marraskuun aamuna opettajainhuoneeseen kiiri tieto, että Kalervon aamutunti ja mahdollisesti seuraavatkin jäävät pitämättä. Tunnille kiiruhtaneen opettajan sydän oli pettänyt hänen koulumatkallaan.

Siitä huolimatta, että muistelmissani mainitsen kerran jos toisenkin meidän opettajien nimi- tai syntymäpäiväkutsut, niitä ei suinkaan ollut niin usein, että meitä voitaisiin syyttää nautiskelijoiksi. Lähinnä vain niinä ammoisina aikoina, jolloin opettajakunta vielä oli luvultaan vähäinen, päivän sankari kutsui kollegansa kotiinsa. Siellä nautittiin niin aineellisia kuin varsinkin hengen antimia jokaiselle isäntäväelle luonteenomaisella tavalla. Näin jokainen kahvituspaikka jäi mieleen miellyttävän sosiaalisen tapahtuman näyttämönä. Siellä ehkä vaikuttavinta oli todeta moni virkatuttu vallan toisenlaiseksi huolettoman vapaassa yksityistilaisuudessa kuin työmaallaan.

Myöhemmin nimipäivä kuitattiin kouluun tuoduin juhlavin eväin. Vain jotkut halusivat edelleenkin hoitaa ”velvollisuutensa” kotonaan. Tämän pitkähkön esipuheen jälkeen tulen varsinaiseen asiaani: Nykästen kahvitukset heidän kodissaan olivat omassa ”sarjassaan” ylivertaiset.

Välitunnilla opettajainhuoneessa arvuuteltiin usein, huomasiko ovella hätäilevä oppilas ”Saanko Nykästä?” -kysymyksensä hieman oudoksi. Epäilemättä sen kaksiselitteisyys valkeni ennen pitkää ainakin lukion oppilaille.

Oppilaat olisivat voineet pyytää ovelle myös Potun. Tätä lempinimeä Kalervo ei suinkaan ollut saanut ”pottumaisuutensa”, vaan yksinkertaisesti perunamaisen nenänsä takia.