Lauri Palokangas luotsasi keskikoulun täysimittaiseksi oppikouluksi

Tapasimme ensimmäisen kerran Ansan-päivillä vuonna 1958. Saattaa olla, että Ansa Aarnio oli aikaistanut tuon syyskuun 4. kahvituksensa aivan kuukauden alkuun, sillä muuten en ymmärrä meidän kohtaamistamme lukuvuoden jo ehdittyä muutaman päivän ikäiseksi. Se toki ei ole oleellista, mutta kylläkin meidän ensinäkemisemme tässä iloisen juhlavassa tilaisuudessa ja samalla hyvin lämpimässä hengessä, kaikki kun olimme Palokangasta lukuun ottamatta virkatoveruuden lisäksi myös ystäviä.

Ollakseni pikkuisen pateettinen voin sanoa meidän jo kätellessämme tunteneen jonkinlaista sielujen sympatiaa. Sanallisesti ilmaisimme sen toteamalla toisemme harvinaisen komeiksi miehiksi. Olen edelleenkin hieman hämilläni muistellessani niitä sananparsia, joilla liehittelimme toisiamme. Toki niissä oli myös lievän naljailun makua, sitä elämän sanallista eliksiiriä, josta voidaan nauttia vain hyvässä toverisuhteessa. Koska se tuolloin oli vasta rakenteilla, oudoksun edelleenkin noin pikaista mieltymystä. 

Palokangas oli edellisenä keväänä valittu koulumme uudeksi rehtoriksi. Jotkut hänet jollakin lailla tunteneet puhuivat ilkikurisesti alamäen miehestä. Kieltämättä Palokankaan karrieeri näytti paperilla laskevalta: Helsingissä alkanut oli vaeltanut Lahden ja Loviisan – kaupunkeja toki nekin - kautta maalaispitäjään. Hyvin pian arvostelijat kuitenkin myönsivät, että koolla ei sittenkään ollut merkitystä. Ehkä oli jopa hyvä, että Lasse – siksihän rehtoriamme alettiin kutsua – oli saanut suurista kouluista juuri sitä kokemusta, jota Orimattilassa tuolloin tarvittiin. Koulumme lukion aloitusluokka oli päättänyt edellisenä keväänä ensimmäisen lukuvuotensa. Kokenut Palokangas oli oikea mies johtamaan koulua lukion kasvaessa ja opinahjomme saadessa parin vuoden kuluttua ensimmäiset ylioppilaansa. 

En osaa ratkaista, oliko Lassen tasapainoinen ja rauhallinen olemus kulttuurikodin perintöä vai johtuiko se luontaisesta hienotunteisuudesta. Kaiketi molemmilla oli osuutensa. Joka tapauksessa jäljet olivat miellyttävät. En koskaan kuullut Lassen korottavan ääntään enkä huomannut hänen edes menettävän malttiaan. Olisihan siihen toki ollut syytä useastikin enkä silti usko, ettei Lassenkin aivostossa muutama piuha olisi joskus ollut tavanomaista kireämmällä.

En tietäisi Lassen tunninpidosta mitään, elleivät sekä hän itse että hänen entiset oppilaansa olisi kertoneet siitä yhtä ja toista. Molempien tavallaan vastakkaisten tahojen sanomiset osoittavat rehtorillamme olleen kyvyn pitää luokkansa tarkkaavuuden vireillä: hän höysti tuntiensa aiheita, historiallisia tapahtumia siis, lukemattomilla asiaan liittyvillä anekdooteilla ja sutkauksilla. Kun erään kevään opettajainkokouksessa pohdittiin muutaman lukiolaisen selviytymistä seuraavalle luokalle, Lasse kertoi säälivänsä luokalleen jäävää tämän saadessa koettelemuksekseen paljon muun lisäksi sen, että hän joutuu pitkästyneenä kuuntelemaan rehtorinsa vitsit toiseen kertaan. Lohdutin häntä toteamalla hyvän kaskun kestävän toisenkin kuuntelun. 

Mainitsin jo Pekka Siivolan yhteydessä Lassen mieltymyksen skruuviin, tuohon menneiden aikojen ”parempien piirien” seurapeliin. Vaikka pelissämme ei koskaan ollut muuta panosta kuin kunniamme - selkokielellä sanottuna itse kukin halusi osoittaa aivorustinkinsa selviytyvän pelin vaatimista aika monimutkaisista ja ennen muuta hyvää muistia edellyttävistä koukeroista -, puuha oli toisinaan melko totista ja jännittynyttä. Tuossa ilmapiirissä, vallankin jos myötäpelaaja syyllistyi karkeaan virheeseen, rauhallinenkin pelaaja saattoi menettää malttinsa. Selvyyden vuoksi lienee mainittava, että tuossa juuri kuvaamassani ilmapiirissä oli ja on pelin eräs viehätys. En paneudu pelkkää tietämättömyyttäni tämän pidemmälti pelin psykologiaan. Sitä paitsi aiheesta kaikkine masokistisine piirteineen lienee kirjoitettu monia viisaita artikkeleita ja jopa kirjoja.

Kun Lasse pysyi pelin kaikissa vaiheissa, niin myötä- kuin vastamäessäkin, omana joviaalina itsenään, todisti se hänen henkisen olemuksensa tasapainoisuuden. Jonkinlaiset kokemukseni neljän kuninkaan valtakunnassa ovat osoittaneet, että siellä ihminen helposti paljastuu munaskuitaan myöten. Näin toki kävi Lassellekin, mutta mitä myönteisimmällä tavalla.

Hyvissä ajoin ennen Lassen 60-vuotispäivää vuonna 1970 muutamat hänen ystävänsä ryhtyivät suunnittelemaan ”kansalaisjuhlaa”. Silloin muistaakseni Lassen Thelma-vaimo, o.s. Rankka, pyysi minua pitämään puheen päivän sankarille. Se oli kaikessa vaativuudessaan suurimpia osakseni tulleita kunnianosoituksia. Alkuun jopa harkitsin, saattaisiko se olla liian suuri. Loppujen lopuksi tapasin itseni koulumme juhlasalissa pitämässä arvokkaalle yleisölle ja edelleen kaikkiin luokkiin radioidun puheen. Joku jopa väitti sen jollakin lailla kelvolliseksi.

Kun puheeni näyttää kadonneen, en pystyisi kertomaan siitä juuri mitään, ellei Orimattilan Sanomissa olisi ollut lyhyt maininta Palokankaan muotokuvan 40 vuotta sitten tapahtuneesta paljastustilaisuudesta. Tuossa yhteydestä lainattiin pientä osaa puheestani: ”Koulumme täyttää parin vuoden kuluttua 50 vuotta. Melkoisesta iästään huolimatta sen ohjaksissa on ollut käytännöllisesti katsoen vain kolme johtajaa. Tämä onni saada johtajikseen miehiä – liekö naisten aika edessäpäin? -, jotka todella ovat omistautuneet työlleen, jotka myöskin ympäristö on hyväksynyt, henkilöitä, jotka ovat syntyneet koulumiehiksi, juuri sellaisiksi, joiden prototyyppinä me rehtori Lauri Palokangasta pidämme.”

Nykyinen minäni oudoksuu viimeisen virkkeen mittaa ja keskeneräisyyttä, sen rakenteellista heikkoutta ja prototyyppi-sanaa, joka tarkkaan ottaen oli liian vaatimaton kuvaamaan Lassea.

Vaikka Lassella ei käsittääkseni ollut sanottavia liikunnallisia avuja, eräs hänen habituksistaan muistutti penkkiurheilijaa. Kävimme jopa muutaman kerran Lahdessa saakka seuraamassa jotakin pallopeliä. Näin jälkeenpäin ajatellen ja Lassen jälkipolvea seuraten on ymmärtävinään yhtä ja toista. Ilman isän osuutta, äitiä toki unohtamatta, poika-Paavosta tuskin olisi tullut teknisesti melko taitavaa jalkapalloilijaa. Epäilemättä pojan ampumakarrieerikin edellytti jonkinlaista suvullista perintöä.

Kun kouluumme luotiin terveydenhoitojärjestelmää, sairaanhoitaja Thelma Palokankaasta tuli luontevasti talon koulunhoitaja, ”injektiotäti”, kuten häntä nimitin. Mielestäni koulu ei olisi voinut saada tuohon toimeen sopivampaa ihmistä. Thelma hoiti oppilaita ja hieman meitä opettajiakin samanlaisella eleettömällä rauhallisuudella kuin hänen miehensä omaa sarkaansa.

Palokankaat olivatkin sopusointuisimpia näkemiäni aviopareja. Kun monet parit tympääntyvät toisiinsa jo arkisissa kotioloissa, Palokankaat viihtyivät niiden lisäksi vuosikausia samalla työmaalla ilman sivullisten huomaamaa yhtäkään tiuskausta. Se oli kunnioitettava saavutus.