Oma ryhmämme. Itse olen viides vasemmalta ja Erkki Kyyhkynen kyyhkynen käsivarrellaan oikealla
Pari kohtaamista
Vuoden 1942 marraskuussa JR 27:n Kivelän komppaniaan kuulunut joukkueemme sai Terijoen pitäjän Ollilan kylän lähistöllä sijainneen laajan Kiisselinsuon erään lohkon vastuulleen. Suoalue jäi erikoisen selvästi mieleeni siksi, että sain siellä sotilasslangin mukaisesti siipeeni, ts. haavoituin käsivarteeni. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kertoa tuosta sinänsä aika toisarvoisesta tapahtumasta. Sen sijaan viivähdän muutamassa hieman rauhallisemmassa hetkessä tuossa melko yksitoikkoisessa maisemassa.
Koska unohtavaiseen päänuppiini on jäänyt yhtä ja toista tuolla suolla olleessa vain pimeään aikaan miehittämässämme etuvartioasemassa sattunutta, täytyy tuon mielessäni pysyneen olla ainakin jossakin määrin poikkeuksellista. Eiväthän nuo tapahtumat niin kovin raflaavia olleet, mutta koska sota varsinaisine melskeineen on mahdoton kuvattavakseni, minun on pakko noukkia erillisiä sattumuksia kuin rusinoita pullasta. Olen myös sitä mieltä, että lennokkaitten ja realististen sotaoperaatioitten kuvaajat eivät voi puhua kokemuksistaan, vaan heidän on täytynyt mielikuvituksessaan rakentaa tarinansa. Sota kauheimpina hetkinään on niin sekasortoista, että sitä ei pysty jäsentämään itse tilanteessa eikä edes sen jälkeen, vaikka henkiset resurssit sen vielä mahdollistaisivatkin. Tokihan minultakin luonnistuisi sodan kauheuksista ja tappelusten raakuudesta kirjoittaminen, mutten tunne siihen pienintäkään mielihalua. Isänmaallinen puolustussotamme päämäärineen oli kohdallani liian arvokas pilattavaksi fiktiivisellä hölynpölyllä.
Vartioon meno iltahämärässä tuohon tavallaan kuulovartiopaikkaan oli koko toiminnan jännittävin vaihe. Valoa oli juuri sen verran, että vihollinen saattoi havaita vartiomiehemme. Täyttä varmuutta ei ollut siitäkään, oliko vihollinen onnistunut päivän aikana ujuttautumaan kulkureitillemme. Monipolvisella puolisen kilometrin mittaisella polulla korsulta pesäkkeelle jokainen näköeste, oli se sitten pahaista pajukkoa tai jopa korkeata suoheinää, käytettiin hyväksi. Turvassa tunsi olevansa vasta turpeista kaarevaan muotoon rakennetussa pesäkkeessä. Kaksinen ei ollut sekään, runsaat kaksi metriä leveä ja n. 170 senttiä korkea. Pienuudestaan huolimatta se riitti, koska asemassa oltiin vain pimeän aikana. Myös irtautuminen pesäkkeeltä aamun kajossa oli varsinkin ensimmäisiltä askeleiltaan jännittävä, mutta jo pelkän miellyttävyytensä takia sitä ei koettu traumaattisena.
Seisoin eräänä aamunsarastuksen tuntina vartiotoverini rinnalla varustuksessamme viittä vaille valmiina hiippailemaan kämppäämme ennen päivän lopullista valkenemista. Silloin jompikumpi meistä havaitsi runsaan metrin päässä pesäkkeemme etukulmasta olevassa parin tuuman paksuisessa lumessa selvät kusauksen jäljet. Itse keltaisessa läiskässähän ei ollut mitään tavatonta. Sitä sen sijaan oli selvien ryömimisjälkien tuleminen vihollispuolelta kusaukselle ja myös palaaminen sinne. Miten tulija oli selvinnyt asemamme edessä olleista piikkilankaesteistä, ns. espanjalaisista ratsuista, on edelleenkin mysteeri ja sellaiseksi jää. Muutamana yönä yritimme ratkaista arvoitusta käymällä itse esteellä, mutta pimeydessä oli melko turha tihrustella sitä. Yöllä piti sitä paitsi varoa ns. nikkelivarmistajia, pelokkaita vihollissotilaita, jotka räiskivät sarjojaan kuin varmuuden vuoksi. Päivällä ongelman selvittäminen olisi onnistunut hetkessä, mutta meistä kukaan ei ollut niin tyhmänrohkea, että olisi ryhtynyt siihen. Vaikka suo meidän ja vihollisen välillä olikin laaja, toistemme asemat kyllä erottuivat. Mistään ei voinut tietää, koska ja missä veren makuun päässyt vihollisen tarkka-ampuja vaani seuraavaa uhriaan.
Tapahtuma sai melkoisen lisäpiirteen sinä hetkenä, jolloin eräs meistä uteliaista - koko pesäkkeestä vastannut ryhmämme oli luonnollisesti yksi toisensa jälkeen ryöminyt ihmettelemään tapahtumaa - keksi, että kuseskelija oli ollut nainen. Tuon oivalluksen jälkeen se tuntui täysin selvältä meille kaikille: kuin ampumalla tehty pieni pyöreä reikä lumeen luonnistuu vain naisihmiseltä. Miehen heppi heilahtaa toimituksen aikana tahattomastikin jonkin verran. Keltainen reikä oli sitä paitsi liian lähellä jalansijoja ollakseen miehen kairaama.
Jälkien jättäjä lienee ollut tuossa käännöspaikassaan jo ennen minun vartiovuoroani. Miksi hän ei yön aikana toteuttanut olettamaamme aietta, vangin sieppaamista, oudoksutti meitä. Luultavasti tulija ei aavistanut tapaavansa pesäkkeessä kaksi miestä. Hän kuvitteli kohteeseensa päästyään kukistavansa yhden varomattoman vartiomiehen. Vielä aika äskettäin noin oli tapahtunut useita kertoja ja jopa joissakin naapuriyksiköissämme. Mm. siitä syystä sodan johto oli kieltänyt yksinäiset vartiomiehet, mutta tieto siitä ei liene ehtinyt vihollistemme korviin.
Epäilymme naissotilaasta vahvistuivat muistaessamme sitä syksyn aikana liikkunutta huhua, että meitä vastassa oli naispataljoona. Kerrottiin jopa, että juuri nuo naiset olivat fanaattisempia ja samalla raaempia kuin miehet. Oma kusinen - etten pahemmin sano - kokemuksemme, vaikka se päättyikin onnellisesti, vahvisti tuota olettamusta.
En mielelläni kehu vihollisiamme, mutta kieltämättä he olivat erinomaisen kärsivällisiä lähestyessään asemiamme varsinkin paksun lumen aikana. Nuo toppatakit etenivät hangen alla niin varovaisen hitaasti, että heiltä saattoi kulua satakunnan metrin ryömimiseen kolmekin vuorokautta. Silloin he tosin lepäsivät päivät pelätessään lumen pettävän ja paljastavan heidät. Lumettomana aikana he etenivät yön kuluessa vaikkapa parikymmentä metriä jo aiemmin suunnittelemaansa lähimpään näkösuojaan. Sieltä he jatkoivat seuraavana yönä uuteen ennalta katsomaansa etappiin ja vähitellen perille saakka eli meidän kurkkuumme.
Olin jälleen eteentyönnetyssä pesäkkeessämme Jääskestä kotoisin olleen toverini Erkki Kyyhkysen rinnalla. Koska yö oli tähtikirkas, näkyvyys ei ollut aivan olematon. Yhtäkkiä huomasin vähäistä liikettä lumessa piikkilankaesteittemme ja rintavarustuksemme välillä. Matkaa ei ollut kymmenkuntaakaan metriä. Välittömästi nostin aseeni kohti olettamaani vihollista – omia siellä ei voinut olla - ja ammuin lyhyen sarjan siihen suuntaan.
Seuraukset olivat hyvinkin äkkinäiset. Pienenä myttynä pitämäni kohde ponkaisi valtavan suurena lumipukuisena miehenköriläänä pystyyn ja hyppäsi parilla valtavalla loikkauksella takanaan olleen espanjalaisen ratsun yli. Niin olin ainakin näkevinäni, mutta oletettavampaa on, että mies pujahti esteen läpi. Pitkän laukaussarjani saattamana hän joka tapauksessa hävisi näköpiiristämme. Miten miehen kävi, jäänee ainaiseksi selvittämättä. Sen toki tiedän, että jos mies selvisi ehjänä omalle puolelleen, arvosanani ampujana on heikko. Toisaalta ampumaradalla saavuttamani tulokset toista vuotta aikaisemmin kertoivat aivan muuta.
Siitä olen melko varma, että vaikka mies olisikin selvinnyt hengissä yli esteen, hän tuskin pääsi vammoitta omalle puolelleen. Tosin valitusta sen paremmin kuin mitään muutakaan ääntä ei kuulunut meidän eikä seuraavallakaan vartiovuorolla. Selvää on, että miehellä oli apureita piikkilankaesteen takana. Jos tuo mielestäni kookkain näkemäni mies olisi onnistunut yllättämään meidät - lähellä se oli -, hänen olisi ollut kavereineen helppo listiä ensinnä meidän korsumme miehet ja jopa ilman hyvää onneakin useita muitakin korsukuntia.
Minusta molemmat tässä kertomani sotaepisodit todistavat, että vihollisemme oli jonakin sopivana yönä käynyt käsittelemässä kohdallamme ollutta espanjalaista ratsua. Muuten en pysty selittämään niin oletetun naissotilaan kuin tuon valtavan rohjakkeen sujuvaa kulkua esteen läpi. Kyllähän me silloinkin ymmärsimme juonikkaan vihollisemme tehneen jotakin katalaa päämme menoksi. Toisaalta tieto oman esteemme heikkoudesta nyt jo toiseen kertaan naulitsi katseemme erikoisen tarkasti juuri tuohon kohtaan. Lopulta myös pioneerit kävivät eräänä yönä korjailemassa estettä. En vain muista heidän kertoneen, minkälaisia onkaloita viholliset olivat tehneet piikkilankavyyhteen. Toisaalta kysymys oli meille niin tärkeä, jopa elintärkeä, että tuskin jätimme sen selvittämättä. Se vain on paljon muun ohessa painunut unohduksiin.