EUROOPAN KIRJALLISET SUUNTAUKSET 1800-LUVUN ALUSTA 1930-LUVULLE, osa 1

Otsikoimaton teksti vuodelta 1933

(Olavi Linturin päätelmä seuraavasta: Tästä v. 1933 kirjoitetusta otsikoimattomasta tekstistä en tiedä juuri mitään. Se liittynee isäni jossakin yhdistyksessä - miksei silti koulunkin kirjallisuuspiirissä - pitämään alustussarjaan. Koska se on tarkoitettu puhutuksi sanaksi, se on tekstinä viimeistelemätön. Tuon epäkohdan olen ainakin osin korjannut. Sen sijaan tekstissä olevista lyhenteistä osa on toistaiseksi jäänyt tulkitsematta.)
_________________
Sitä kirjallisuudenhistoriamme ajanjaksoa, joka käsittää viime vuosisadan kuusi keskimmäistä vuosikymmentä, siis suunnilleen vuodet 1820–1880, on totuttu nimittämään kansallisromantiikan ajaksi. Nimitys kuvaakin hyvin tuon ajan luonnetta. 1800-luvun alkupuolihan oli koko Euroopassa romantiikan valtakautta, ja koko vuosisataa on usein sanottu kansallisuuksien vuosisadaksi. Meillä jos missään se oli kansallisen heräämisen, eikä vain heräämisen, vaan valtavan kansallisen nousun, kaikki voittavan innostuksen ja uhrautuvan työn aikaa. Tämä aikahan keräsi vanhan kansanrunoutemme aarteet, joista viimeisen runonlaulajan Lönnrotin pajassa valmistuivat Kalevala ja Kanteletar, jotka, kuten on sanottu, olivat Suomen kansalle kuin jäsenlippu sivistyskansojen seuraan. Tähän suurmiestemme aikakauteen kuului J. W. Snellmanin kansallinen herätystyö, tänä aikana kirjoittivat ruotsin kielin, mutta suomalaisin mielin runoilijat sellaiset kuin Runeberg ja Topelius ja heidän jälkiään seurasivat parhaat suomenkieliset runoilijamme: Oksaset, Suoniot jne.
Mittaamattoman laaja oli se vainio, joka kaipasi työvoimia: aikakauden alkaessa saattoi suomalaisesta kirjallisuudesta tuskin puhua, muutahan ei juuri ollut olemassa kuin uskonnollista ja taloudellista rahvaankirjallisuutta. Eihän ollut Ruotsin valtakautena mikään korkeampi hengen viljelys tullut kysymykseenkään sellaisella kehittymättömällä rahvaankielellä kuin suomi oli. Huolimatta siitä, että kirjallisuutemme isän Agricolan päivistä oli jo 300 vuotta kulunut, kaikki oli miltei alusta alettava. Mutta paljon tuli myös tehdyksi: noiden 60 vuoden aikana tuli lasketuksi luja perustus sille korkeammalle kansalliskirjallisuudelle, joka vasta nyt oikeastaan voi syntyä: rahvaanmurteiden kirjavasta moninaisuudesta oli luotu jotenkin vakiintunut kirja- ja runokieli, kielisoittimemme oli niin sanoakseni viritetty valmiiksi, eri kirjallisuudenlajit olivat ainakin pannut alulle ja kunkin alalla oli olemassa jotakin traditsioniksi kelpaavaa: jo mainitut Kalevala ja Kanteletar, Oksasen Säkeniä, taidelyriikkamme esikoinen, Kiven Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit.
Kivessähän meillä onkin ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka tuotantoa voimme huoleti arvostella ei vain suomalaisella, vaan eurooppalaisella mittapuulla. Mutta yleensä tämä aika ei suunnannut katsettaan "Eurooppaan", oman maan ulkopuolelle; suuren maailman henkisessä elämässä esiintyvistä virtauksista ei paljoakaan tiedetty ja mikäli tiedettiin, suhtauduttiin niihin pidättyvästi. Etusijalla olivat omat suomalaiset, kansalliset ja uskonnolliset näkökohdat. Tämähän on Snellmanin, suuren kansallisen herättäjämme aikaa: hänen vaikutuksestaan kansallisesti valveutuneeseen sivistyneistöömme oli juurtunut käsitys, että meidän oli varjeltava puhtaana kansallista erikoisuuttamme, ja tämä käsitys johti kosmopoliittisuuden pelkoon. Mutta muutoksen täytyi tässäkin kohdin tapahtua, ja tämä murroksen aika sattui 1880-luvulle, jolloin realismin aika kirjallisuudessamme alkoi. Vuonna 1881 perustettu aikakauskirja Valvoja piti tärkeimpänä tehtävänään avata ikkunat Eurooppaan. Huomattavaa on, että kun uudet muodot ja katsomukset nyt olivat tulossa maahamme "Euroopasta", ne olivat rinnakkaisia samanaikaisille eurooppalaisille sen sijaan että tähän asti olimme olleet vuosisatoja jäljessä muun maailman kehityksestä.
Itse realismin nimellä tunnettu kirjallinen suunta on tietysti Ranskasta lähtöisin - realismin nimeä käytettiin ensi kerran v. 1850. Pian esiintyi sen rinnalla suunnilleen samaa merkitsevänä nimitys naturalismi. Mitään oleellista eroa ei realismin ja naturalismin välillä olekaan, ainoastaan aste-ero: molemmat pyrkivät mahdollisimman uskollisesti, jopa - kuten pian saamme nähdä - tieteellisen tarkasti kuvaamaan todellisuutta, mutta naturalismi on jyrkkää, häikäilemätöntä realismia, joka karttaa idyllisyyttä, sopusointuista kauneutta, herkkätunteisuutta ja kuvaa mieluimmin elämän yöpuolta, kurjuutta ja rappiota, sairautta kuten juoppohulluutta, syfilistä jne., pahetta ja eläimellisiä vaistoja, koska ne muka paraiten edustavat totuutta.
Ranskalais-klassillinen suunta tarjoutuu tässä erinomaisen valaisevaksi vertauskohdaksi ja vastakohdaksi: sehän suorastaan pelkäsi todellisuutta, elävää elämää sellaisena kuin se näki sen ympärillään. Taiteessa ei todellakaan mikä tahansa sopinut esitettäväksi: lukemattomat säännöt määräsivät, mitä sai ottaa ja miten ottaa, mitä taas täytyi jättää. Korkeammissa kirjallisuudenlajeissa, siis esim. murhenäytelmässä, saattoi kuvata vain hovia ja aatelia - onkin sanottu, että ranskalainen murhenäytelmä oli tuomittu elinikäiseen kuninkuuteen. Ihmiskunnan suurimman osan elämä ei kelvannut taiteellisen käsittelyn esineeksi. Huvinäytelmällä oli väljempi liikkumisala, se saattoi esittää jo porvareitakin, mutta sille ei näin ollen annettu samaa arvoa kuin murhenäytelmälle.
Kun sitten uusromantiikka noin vuonna 1800 syrjäytti klassillisuuden, merkitsi tämä todellisuuden päästämistä kirjallisuuteen, jopa ruman ja inhoittavankin todellisuuden. Ranskan romantikkojen johtaja Victor Hugo (1802–85) julisti erään näytelmänsä esipuheessa: Koko luonto on taiteen alaa, ja rumuus on elämän totuus.
Nythän tuntuisi siltä kuin realismilla ei voisi olla tähän paljonkaan lisättävänä, eikä ero tosiaankaan suuri olekaan - tässä kohdassa. Molemmat suunnat kuvaavat siis todellisuutta, mutta kun romantiikka katseli sitä yleensä runouden ja taiteen kannalta, väitti naturalismi suhtautuvansa siihen tieteen vaatimusten mukaisesti. Romantiikka antoi, kuten tiedämme, taiteellisessa luomistyössä vapaan vallan tunteelle ja mielikuvitukselle johtaen usein jopa liikatunteellisuuteen ja itkusuisuuteen tai sitten, kuten on sattuvasti sanottu, mielikuvituksen humaltumiseen. Nyt astuu tunteen sijaan arvioimismittariksi järki, sydämen sijaan pää. Sunnuntaisista kuvista siirrytään arkiseen elämään, kaunomaalailusta karun todellisuuden esittämiseen, runosta proosaan.
Järkevien realistien silmissä romantiikka, nimenomaan sen äärimmäisyydet, lähentelivät järjettömyyttä ja herättivät vain naurua. Hyvin puhuva on seuraava Alfred de Musset'n (1810–57), entisen romantikon, romantiikasta antama "määritelmä": Romantiikka on tähti, joka itkee, tuuli, joka ruikuttaa, yö, joka väräjää, kukka, joka lentää, lintu, joka tuoksuaa. Se on epätoivoinen purskahdus ja kestävä hurma, vesikaivo palmujen alla, korallinpunainen toivo ja sen tuhat rakkautta, enkeli ja tähti, halavien valkoinen puku, oi ihanuus, hyvä herra!
Vastakohta realistin ja romantikon välillä on todella jyrkkä: joku realisti kuten esim. Emile Zola (1840–1902) kirjoitti muka tieteellisiä romaaneja, sellainen romantikko kuin Victor Hugo (1802–85) suorastaan vihasi ja halveksi tiedettä taiteen ja runouden perivihollisena. Eivätkä realistit vain puhuneet tieteellisyydestään: he toimivat teoriainsa mukaisesti. Ranskalainen Honore de Balzac (1799–1850), jota pidetään realismin varsinaisena alkajana, ei romantikkojen tavoin hae aiheitaan historiantakaisista ajoista ja keskiajasta, hän ei tuo enää näyttämölle titaaneja, enkeleitä tai paholaisia, vaan hän haluaa kuvata oman aikansa ihmisiä ja oloja aivan sellaisina kuin ne olivat, lähestyä aihettaan tiedemiehen tarkkuudella ja vakavuudella. Olipa hän vakuuttunut siitä, että kirjailija ei ilman lääketieteellisiä ja fysiologisia alkuopintoja voi luoda pysyvää ja arvokasta ja itse hän koetti, minkä ehti, perehtyä kuvattaviensa ympäristöön ja käsityksiin. Teoksia: Perijätär, Ukko Goriot, romaanien yhteisnimitys Inhimillinen komedia, jossa noin 1500 henkilöä. Yhteiskunnan kaikki säädyt ja piirit on pyritty tietysti - totuudenmukaisesti - saamaan mukaan. Tyyli muistuttaa tieteellisen teoksen korutonta, persoonatonta ja täsmällistä sanontaa.
Ensimmäisen suuren voittonsa uusi suunta sai vuonna 1857 Gustave Flaubertin (1821–80) Rouva Bovaryn ilmestyessä. Teos kuvaa naista, joka on joutunut rakkaudettomaan avioliittoon ja joka alkaa vähitellen pettää miestään, hävittää hänen maineensa, onnensa ja omaisuutensa ja vihdoin lopettaa päivänsä. Se on kirjoitettu objektiivisen kylmästi, kuin olisi tiedemies tutkimassa jonkin ainemäärän kemiallista kokoomusta: missään ei näe kirjailijan sydämen tunteneen pienintäkään liikutusta, hän pyrkii vain ymmärtämään tyypillisen arki-ihmisen sielunliikkeitä syvimpiä sokkeloita myöten ja kuvaamaan ne täsmällisesti ja koruttomasti. Mitään tendenssiä ei teoksessa ole (eikä saa olla), se ei syytä ketään, se ei puolusta ketään, se ei sure mistään, se ei iloitse mistään. Kirjailija vain katsoo, ymmärtää ja esittää.
On kai tarpeetonta erikseen huomauttaa, että realisti kuvaa yleensä vain oman aikansa oloja ja ihmisiä: mitenkä voisi tieteellisen tarkasti kuvata sellaista, mitä ei ole itse nähnyt! Itse asiassahan se on historia-nimisen tieteen tehtävä. Tämä johtaa meidät ranskalaisiin Edmond (1822–96) ja Jules (1830–70) de Goncourt -veljeksiin, jotka olivat sekä historioitsijoita että kaunokirjailijoita. Mielellään he rinnastivatkin, etten sanoisi samastivat historian ja romaanin. Historia on romaani, joka on ollut; romaani on historia, joka olisi voinut olla. Nykyaikainen romaani luodaan suusanallisista tai luonnonmukaisista todistuskappaleista, niinkuin historia kirjoitetuista. Historioitsijat kertovat menneisyydestä, romaaninkirjoittajat nykyajasta.
Romaanejaan varten veljekset pitivät päiväkirjaa, johon he joka päivä merkitsivät ajatuksensa, havaintonsa, kotona tai ulkosalla kuulemiaan vuorosanoja, vitsejä, he liittivät mukaan sanomalehtileikkeleitä jne. Näin hankkimastaan varastosta he sitten saivat aineksia romaaneihinsa; kaikkea he eivät tietysti saaneet sopimaan teostensa puitteisiin. Veljesten mielestä kaikki on kuvaamisen arvoista. He olivat tavallaan ensimmäiset, jotka ilman mitään sivutarkoituksia ovat kuvanneet köyhyyttä, kurjuutta, alimpia yhteiskuntaluokkia ja katuelämän saastaa. Ja Zolahan sai jo suorastaan saastataiteilijan nimen. Kun kerran ihanteet olivat näin perin pohjin muuttuneet, voimme aavistaa, että realisteilla emme tapaa paljonkaan jälkiä siitä uskonnollisuudesta, joka oli romantikoille niin ominainen.
Emile Zolan 20 romaania käsittävästä teossarjasta Rougon-Maequart olen kai ennenkin puhunut. Sen voi kokonsa (1200 henkilöä), levikkinsä ja kirjoittajansa johtaja-aseman vuoksi sanoa olevan naturalismin jättiläismuistomerkki. (Pari lähdeviittausta: Anttila esittelee henkilöt sivulla 215. Zolan valmistautuminen työhön siv. 216-217.)
Mitä näytelmään tulee, ei Ranskan naturalismi tällä alalla luonut varsin merkillistä. Naturalismin pääala oli romaani, samoin kuin romantiikan lyriikka ja klassillisuuden murhenäytelmä. Zola on näytelmänkin alalla Ranskan naturalismin tunnetuin nimi. Näytelmän tuli hänestä olla jonkinlainen romaanin jäljennös. Useat hänen romaaneistaan dramatisoitiinkin, samoin Goncourtien ja Alfonse Daudet'n (1840–97) kaikki huomattavimmat romaanit. Samaan aikaan kehittyi todella itsenäinen naturalistinen draama. Riittänee kun mainitsen, että siitä on käytetty roskakomedian nimeä ja että menestys näyttämöllä oli sangen vaatimaton.
Lyriikan taas täytyi jäädä kokonaan varjoon aikana, joka kirjoitti mieluummin suorasanaista kuin runomuotoista ja joka asetti kirjailijalle ylimmäksi vaatimukseksi tunteettomuuden, objektisuuden, tieteellisyyden jne. Itse asiassa tuo tieteellisyyden vaatimus oli tuona aikana aivan luonnollinen. 19. vuosisadan jälkipuoliskohan oli eksastisten tieteiden loistoaikaa, tieteiden tunnussanana oli silloin: kokemus on pantava kaiken perustaksi, ja runouden suunnanmuutos tapahtui yhtä rintaa tieteiden, varsinkin luonnontieteiden kehityksen kanssa. Tiede opetti entistä tarkemmin tuntemaan luontoa. Huomattiin, että siinä vallitsevat suuret, yksinkertaiset lait, joihin ihmisen, luomakunnan kruununkin, on alistuttava.
Charles Darwinin (1809-82) tunnettu teos Lajien synty sai aikaan täydellisen mullistuksen luonnontutkimuksen ja yleisen ajattelun alalla. Englantilainen filosofi Herbert Spencer (1820–1903) sovellutti Darwinin kehitysopin inhimillisen yhteiskunnan kehitykseen ja koetti yhdistää kaikkien tieteiden tulokset yhtenäiseksi maailmankatsomukseksi tämän opin pohjalla. Ja ranskalainen ajattelija Taine asetti saman opin sielutieteen, kirjallisuuden, taiteen ja historian palvelukseen.
Kehitysopin valossa katsottuna ihminen ei suinkaan näyttänyt vapaalta, ei henkisesti enemmän kuin ruumiillisestikaan, vaan hän oli riippuvainen noista tärkeistä tekijöistä, jotka vaikuttavat hänen luonteeseensa ja kehitykseensä: 1) perinnöllisyydestä, 2) ympäristöstä (milieu'stä) ja 3) kasvatuksesta. Siksi hänen yksilöllistä kehitystään ja kasvuehtojaan alettiin nyt tutkia samantapaisella uteliaisuudella ja harrastuksella kuin kasvin tai eläimen, joiden kehittymiseen tiedetään ympäristön, maaperän ja ravinnon ratkaisevasti vaikuttavan.
Tutkimisen aiheista ei totisesti ollut puutetta: yhteiskunta oli täynnään köyhyyttä, kurjuutta, huutavaa hätää, lukemattomat epäkohdat vaativat korjaamista. Heräsi työväenkysymys, naiskysymys (John Stuart Millin teoksesta Naisen alhainen asema, joka vaikutti mm. Minna Canthiin, olemme ennen - tosin ei tässä yhteydessä - puhuneet), kasvatuskysymys, raittiuskysymys, siveellisyyskysymys. Tämän ajan kirjailijat heittäytyivät mukaan taisteluun ja antoivat teoksissaan kuvauksia yhteiskuntaoloista, kaunistelemattomia, usein häikäilemättömässä totuudenrakkaudessaan aivan pelottavan syyttäviä. Tässä viittaan omaan Minna Canthiimme. [Marginaalissa vielä selvittämätön teksti *S-h-o  s. 43  G. Brandes].
Näin teoksiin lyö leimansa tendenssi, tarkoitusperäisyys, vaikka ranskalaisten naturalistien teorian mukaan kirjailijan oikeastaan tuli suhtautua kuvattavaansa aivan kylmästi, objektiivisesti kuten tiedemiehen ainakin.
Olen selvitellyt realismin yleistä luonnetta etupäässä ranskalaisten esimerkkien avulla, koska tämä maa oli nyt kuten tavallisesti lähinnä suunnan määrääjänä. Samantapainen suunnanmuutos on 1800-luvun puolivälissä tietysti havaittavissa muuallakin Euroopassa. Ennen kuin jätän Ranskan, mainitsen kuitenkin vielä pari kirjailijaa, jotka ovat vaikuttaneet meidän realismiimme. Nämä ovat jo kertaalleen esillä ollut Alfonse Daudet  ja Guy de Maupassant (1850-93). Daudetin teoksista tärkein on novellikokoelma Kirjeitä myllyltäni, joka on vaikuttanut Juhani Ahon lastuihin samoin kuin Ranskan johdonmukaisimman naturalistin Maupassantin mestarilliset novellit  Yleensä voi kyllä sanoa, että ranskalaisen kaunokirjallisuuden vaikutus meikäläiseen on aina ollut vähäistä.