Sukumme savolainen verenperintö
Lähellä Otavan rautatieasemaa Mikkelin maalaiskunnassa sijaitsi vielä muutama vuosi sitten Ruhalan talo. Nyt se on vain nimenä kartalla. Puretun talon vieritse kulkee pistoraide Otavan asemalta Puulaveden rantaan, Liukkolanlahden satamaan. 1870-luvulla Ruhalan haltijat, Marttisen aviopari, kuolivat ja jättivät jälkeensä pojan ja kolme tyttöä. Kun poika nai jostakin lähistöltä talon ja kylkiäisenä tyttären, vanhin sisar Amanda jäi pitämään kotitilaansa Ruhalaa. Hän ehti käydä miehelässäkin, jäi lapsettomaksi leskeksi ja myi tilansa vieraille vuosisadan vaihteessa. Kaupan yhteydessä Amanda ei kuitenkaan lähtenyt tutusta ympäristöstään, vaan jäi taloon syytinkimuoriksi. Sellaisena hän eli 1920-luvulle saakka.
Kahden nuoremman tyttären kohtaloista toinen on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Toisen, sukuumme liittyneen Emma Lovisa Marttisen lyhyt "herstory" on pääpiirteissään kartoitettu. Hän syntyi kahdentenatoista päivänä joulun alla v. 1863. Melko pian rippikoulunsa jälkeen hän haki ja pääsi meijerikouluun. Käytyään sen kunnialla hän päätyi suuriakaan mutkailematta Helsingin pitäjään ison ja rikkaan Kovaleffin palvelukseen Tuomarinkylän kartanoon.
Kuinka pian isoisäni, Brusaksen nuorempi poika, huomasi joentakaisen riuskan ja työssään osaavan meijerikön, tullee ainiaaksi jäämään kahden nuoren intiimiksi salaisuudeksi. Heidän solmiessaan loppuvuodesta 1889 keskinäisen aviositeen kumpikaan ei enää voinut syyttää menneensä lapsellisuuttaan avioon. Olihan Emmakin nähnyt jo 26 kesää ja Gustav, kuten useasti olen maininnut, peräti 33. Kumpikaan ei siis enää ollut haihatusiässä.
Tila tarvitsi emännän. Sille oli onnenpotku saada koulunkäynyt ammatti-ihminen, joka vielä oli elänyt koko lapsuutensa suurehkon maatalon töissä ja toimissa. Tulevaisuuden odotukset olivat Brusaksessa noina 1890-luvun ensimmäisinä vuosina suuret.
Emmalla ja Gustavilla ei ollut minkäänlaisia ongelmia suvun jatkamisessa. Heti laillisen ajan kuluttua syntyi ensimmäinen lapsi, Lydia Maria, jolle kuitenkin jo vajaa kuukausi tätä pahaa maailmaa oli tarpeeksi. Noin vuoden kuluttua Lydian kuolemasta hänen vähän käytetyt kapalonsa otettiin uudelleen esille. Elokuun neljäntenätoista v. 1891 toinen tytär oli kajauttanut ensimmäisen aariansa. Äitini, joka erinomaisena laulajana oppi myöhemmin monenlaisia muitakin soolo-osia, oli syntynyt. Seuraavana vuonna Jenny Maria sai pikkusiskon, Ester Elisabetin.
Tämän jälkeen aviopari päätti suoda itselleen hetken levon - kumman ehdotuksesta, en enää muista. Varmaa ei edes ole, koska Emma jälleen alkoi odottaa. Joka tapauksessa synnytys päättyi nähtävästi ajan epähygieenisten olojen johdosta sekä äidin että lapsen kuolemaan. Kuolinajasta on kolmenlaisia mielipiteitä. Virallinen taho - kerroin jo siitä äityessäni hetki sitten kritikoimaan kirkkoherranvirastojen väljähköjä tulkintatapoja - mainitsee siksi vuoden 1890 huomaamatta tekstissä heti alempana olevia vuotta ja kahta myöhemmin syntyneitä tyttölapsia. Hautakiveen on hakattu vuosi 1896. Äitini kiisti sen oikeellisuuden jyrkästi, vieläpä hän pystyi epäsuorasti todistamaankin käsityksensä: hän muisti jotenkuten vuonna 1895 kuolleen isoäitinsä Adelaiden, muttei häivähdyksenkään vertaa muka vuotta myöhemmin kuolleesta äidistään. Emma Kyrklundin kuolinvuosi siis oli joko 1893 tai 94.
Brusas oli elänyt viimeiset tähtihetkensä. Sen isännän surun voi hyvin ymmärtää. Gustav tosin ei ollut leskeksi jäädessään kuin nelissäkymmenissä, mutta jäyhän vakaana, uskonnonkin normistojen alistamana, hän tuskin edes tarjosi itselleen mahdollisuutta uuteen emäntään.