Turvattomien turvaajat
Holhoukset näyttävät olleen asioita, joita oikeuslaitos joutui selvittämään runsaasti. Edellisessä osassa mainittujen ”turvattomien pupillien” holhouskysymystä ratkottiin kolmilla käräjillä. Käsittelen nyt kahta ensimmäistä, vuosina 1834 ja 1837 Sandbackan tilalla nuijittua päätöstä. Kolmannen kertomiseen menee vielä hyvänlainen tovi.
Kaikki yhteiskunnat, on sitten kyse eläimistä tai ihmisistä, ovat aina pyrkineet suojelemaan itseään. Jokaisen yhteisön kallein pääoma ovat jälkeläiset, lapset, jotka eivät osaa huolehtia itsestään. Jos lapsi menetti äitinsä, se oli tietysti suuri onnettomuus, mutta se ei kuitenkaan edellyttänyt yhteisön puuttumista lapsen oikeuksien valvontaan. Jos sen sijaan isästä aika jätti, ryhtyi yhteisön puolustusmekanismi heti toimimaan, sillä äidillä ei katsottu olevan suuriakaan mahdollisuuksia eikä kykyjäkään lapsensa tai lastensa elättämiseen.
Holhooja luonnollisesti valittiin mahdollisimman läheltä. Silloin hän tunsi hyvin holhokkinsa elinolosuhteet sekä saattoi seurata, miten hänen suojattinsa fyysisistä tarpeista sekä ennen muuta henkisistä eväistä huolehdittiin. Varsinaista taloudellista vastuuta holhoojalla ei ollut holhottavastaan, vaan hän oli, mikäli aihetta tuli, velvollinen ilmoittamaan puutteista ja väärinkäytöksistä pitäjän virallisille elimille. Eduksi luonnollisesti oli, jos holhoojalla oli siteitä yhteiskunnan, tässä tapauksessa Helsingin pitäjän, virallisiin instansseihin.
Uudenmaan ruotsalaiskylät olivat koko maata ajatellen tiheästi asutut aina 1500-luvulta asti. Helsingin pitäjän tärkeimpien kylien, Kirkon-, Tapanin- ja Malminkylän, asukkailla oli jatkuva sosiaalinen kontakti toisiinsa. Ehkä se joskus koettiin rasituksenakin, mutta avun tarvitsemisen aikana sillä oli suuri merkitys. Naapurit olivat nykyistä huomattavasti tärkeämmät, sillä yhteiskunnalliset pelastusrenkaat olivat vielä niin pienet, että niiden varaan joutuminen olisi tiennyt hukkumista.
Ensimmäinen holhooja oli Strömsin isäntä. Jos Brusaksen väellä oli ongelmia, apua ei tarvinnut hakea pihapiiriä kauempaa. Kun Brusaksen isäntä Johan Christiansson v. 1820 kuoli jättäen jälkeensä lesken ja liudan alaikäisiä lapsia, lankesi melko lailla luonnostaan, että Strömsin tilan silloisesta isäntäomistajasta Carl Liljeströmistä tuli lasten holhooja. Isäntä oli syntynyt v. 1779 ja hänen vaimonsa Anna Maria Eklund vuotta aikaisemmin. He olivat kumpikin parhaassa iässä "katsomaan naapurin lesken kakarien päälle". Vaimolla tosin ei ollut juridista holhousvastuuta, mutta hänhän nyt liikkui pihapiirissä miestään enemmän ja saattoi kertoa näkemänsä hänelle.
Enpä usko Liljeströmin kovin useasti poikenneen Brusaksessa holhoojana. Talon uusi isäntä, vaikka holhouksen alainen hänkin, oli tarttunut lujin kourin isännyyteen ja nostanut tilan kuntoa ja tuottoa siinä määrin, että "silmäterien" ruumiillinen hyvinvointi oli turvattu. Laiskuuden syntiä he tuskin saivat harrastaa, joten siinä mielessä heidän hengenelämänsäkin piti olla kunnossa.
Liljeström oli tunnollinen mies. Kun tytöt ja heidän Gustaf-veljensä olivat hävinneet kuka mihinkin, jolloin holhoustehtävä vaikeutui, ellei käynyt peräti mahdottomaksi, Strömsin isäntä pyysi vuonna 1834 vapautusta velvollisuuksistaan. Hän vetosi sairauteensa ja korkeaan ikäänsä. Meistä 55 elinvuotta ei vielä ole kovin paljon; sairas hän sen sijaan oli eikä hän elänytkään kolmea vuotta kauempaa. Ehkä hän myös aavisti ne vaikeudet, joihin ennen muuta hänen holhokkityttönsä joutuisivat. Päästyään holhoojan roolistaan Liljeström varmaankin pani kätensä kyynärpäitä myöten ristiin, semminkin, kun vanhin tyttäristä vajaan vuoden kuluttua, edelleen alaikäisenä, sai jo aiemmin mainitun poikalapsen.
Uudeksi holhoojaksi määrättiin tyttöjen velipuoli. Tyttösten ja heidän velipuolensa isäntä Johanin välit eivät liene olleet kovin huonot, koska kenenkään mukisematta - leskiäiti olisi varmasti ilmaissut tyytymättömyytensä - Johanista tehtiin sisarpuoltensa ja velipuolensa vartija. Kovin suurta käytännön merkitystä sillä tuskin oli. Holhottavista Gustaf tähyili jo Ylästön suuntaan, jonne hän aiemmin kertomani mukaan siirtyikin virallisesti ja papin luvalla v. 1836. Tyttöjen kohtalot olen pääpiirteissään myös jo kertonut.
Holhousasian käsittelyä johti ja pöytäkirjan allekirjoitti Carl Knorring.
Syytinkileski taisteli loppuun saakka tytärtensä parhaaksi. Kolmisen vuotta sujui suuremmitta mukinoitta. Sydäntalvella v. 1837 naarastiikeri kokosi viimeiset voimansa. Hän kertoi oikeudessa Sandbackan tilan tuvassa, että Johan, niin hänen poikansa kuin olikin, ei suonut pupilliholhokeilleen kaikkea sitä hyvää, mikä heille olisi kuulunut. Leskiemännän, jonka nimenä kyseisessä oikeudenkäyntipöytäkirjassa on Maria, käsityksen mukaan hänen silmäterillään on talossa niin paljon omaisuutta, että siitä heille pitäisi langeta korkorahaa 24 ruplaa vuotta ja tyttöä kohti.
Koska leski ei ollut niinkään huolissaan Gustaf-pojastaan, joka hänkin oli alaikäinen, on lupa päätellä, että hänet oli ostettu pois talosta tai hänellä ei ollut pikkurahan tarvetta hänen päästyään Syrackan tilan kotivävyksi. Toisaalta Gustaf oli avioliitollaan lunastanut itselleen aikuisen osan eikä niin ollen tarvinnut äitinsä apua eikä sitä varmaan olisi huolinutkaan.
Ilmoitettuaan vaatimuksensa Maria-leski jyrisi oikeudessa tytärtensä holhoojaa osoitellen: Sen rahan tytöt tarvitsevat, varsinkin kun itse olen halvaantunut enkä pysty heitä enää auttamaan. Kaksi vanhinta tosin on piikoina jossakin, mutta nuorin, Fredrica, on täysin turvaton. Kun vastaajan mielipidettä kysyttiin, myönsi hän ehkä jotenkin noin olevan, mutta että Korkea Oikeus ja Herrat Tuomarithan sen paremmin tietävät.
Pöytäkirja paljastaa erään oleellisen seikan, Marian sairauden. Itse hän puhui halvauksesta, josta lieneekin ollut kysymys. Kohtaus ei voinut olla kovin paha, koska leski oli päässyt oikeuspaikalle - Johanin reessä varmaankin! -, mutta kuitenkin niin invalidisoiva, että hänen mahdollisuutensa omien ansioitten saamiseen ja tytärtensä auttamiseen olivat tuolta 54-vuotiaalta tytärtensä puolustajalta menneet.
M. F. Kreugerin johdolla oikeus julisti tavallaan nahkapäätöksen: Johan velvoitettiin tositetta vastaan maksamaan Fredricalle taannehtivasti kolmelta vuodelta 72 ja vastedes vuosittain 24 ruplaa niin kauan kuin tyttö asuu talossa, siis holhoojansa luona. Toisten sisarten todettiin olevan turvatussa asemassa ja tulevan hyvin toimeen. Olen saanut sen käsityksen sekä tässä että useassa muussakin yhteydessä, että uuden isännän naimattomien sisarten melkoiset omaisuudet, saatavat ja korotkin, sulivat vähitellen päätaloon, mikäli niitä ei erikoisella sitkeydellä haettu pois pesästä. Oikeastaan se oli melko luonnollistakin, sillä jos aina isännyydenvaihdon yhteydessä kauppakirjan kaikki taloudelliset ehdot olisi kirjaimellisesti täytetty, tila ei olisi kestänyt yhtäkään sukupolvenvaihdosta, vaan olisi mennyt myyntiin. Sitä toki kaikki pitäjässä pyrkivät välttämään; perintösuvun hallitsema tila oli turvallinen, sen väki tuttua ja vallitseviin oloihin ja kylän muihin asukkaisiin sopeutunutta.
Tilan suojelussa mentiin toisinaan liiallisuuksiinkin. Kohtuuttomalta tässä leskiäidin tapauksessa tuntuu, että hänen nimenomaisesta pyynnöstään huolimatta oikeudenkäyntikuluja ei tuomittu yksin Johanin maksettaviksi, vaan itse kukin sai nuolla haavansa. Brusas oli noina aikoina kooltaan ja varallisuudeltaan niin merkittävä tila, että sen menoissa kuluja olisi tuskin huomattu. Sen sijaan lesken ja tyttöjen pennoset olivat nyt ja myöhemminkin vähäiset.
Sisarten elämässä oli vielä ainakin yksi sanoisinko turvaamisvaihe, mutta koska sillä ei ensinnäkään heihin nähden ollut mitään merkitystä, toisekseen siitä kertoessani etenisin eräin kohdin turhan pitkälle tarinassani, palaan siihen myöhemmin sopivammassa yhteydessä.