Ensimmäinen oma luokkani

Opettajanurani alku ajoittui eräässä mielessä erinomaisesti: valvontaani saamani luokka alkoi puukoulutaipaleensa samaan aikaan kuin minäkin. Ensimmäisen luokan oppilaat katsoivat yhtäläisin uteliain silmin ja aroin tuntemuksin koulua kuin minäkin. Yhdessä sopeuduimme taloon, yhdessä opimme sen tavoille, yhdessä läpäisimme aikanaan keskikoulun. Tosin voin esiintyä vain omana itsenäni, puhua pelkästään omasta puolestani. Kuitenkin eräässä luokkakokouksessa vain pari vuotta sitten jo eläkkeelle päässeiden ”ex-omieni” kertomasta sain sen käsityksen, että he viihtyivät hyvin noissa paljaitten hirsien ympäröimissä luokkahuoneissa. Jollakin lailla olin jopa vaistoavinani, että jos minä olin ollut luokkaani tyytyväinen, luokkakaan ei suhtautunut minuun kovin penseästi. 

Minulle siis ei ole juurikaan jäänyt poikkipuolisia ajatuksia ensimmäisestä luokastani. Kaikkia en tässä voi mainita eivätkä toki kaikki ole jääneet kovin selvästi mieleenikään, mutta aakkosjärjestystä seuraillen voin joillekin antaa sopivan epiteetin: sanavalmis Erkki Himanen, kuin kaksosina aamusta toiseen kouluun saapuneet lukumiehet Pauli Komi ja Markku Laune, liikunnallinen ja piirtäjänäkin hyvä Jouko Pellikka, melkein Kaikos-Matin tasoa, viehättävät Railit, Hynninen ja Inkinen, lumoava Sirkka Munukka, sosiaalinen Pirkko Niiva ja koko joukon ”last, but not least” -oppilaamme Pirjo Vanhala kuin koko luokan yhteishengen ilmentymänä. 

Jaettuani viimeisenä yhteisenä koulupäivänämme todistukset ja poistuttuani luokasta olin juuri alkaneesta kesälomasta huolimatta allapäin. Ikävöin jo silloin luokkaani. Vaikka tiesin ja olin jopa ehtinyt katkerastikin kokea elämän olevan runsaan saamisen lisäksi myös monenlaista luopumista, kapinoin sitä vastaan. Ei voi olla oikein, että kerralla joutuu eroamaan ihmisistä, joista on oppinut pitämään. Sama tunne on silti ollut sisikunnassani myöhemminkin erotessani tutuiksi tulleista oppilaista, mutta silloin nähtävästi jo kerran koettu oli karaissut minut menetyksiä vastaan.

Kirjoitettuani edellä olevan nostalgisen tunteenpurkauksen minua alkoi ujostuttaa. Mihin vanhana päädynkään, silloin kun ihminen kuulemma herkistyy paljaimmilleen! Eihän sellaista sanasiirappia kestäisi kukaan.  

Pari pikkumuistelusta koululain rikkomisesta

Vajan katto oli hörhöllään. Tämä ensimmäinen tarinani todistaa, että sinänsä vallan kelvollisten, mutta puberteettisten nuorten mieleen voi juolahtaa käsittämättömiä oivalluksia.

Eräänä kauniina päivänä 40–50-luvun vaihteessa muistaakseni vahtimestari Risto Karhu tuli kertomaan rehtori Saralle, että jotkut vandaalit ovat kivittäneet vajarakennuksen katon säpäleiksi. Jo vilkaisu opettajainhuoneen ikkunasta todisti pärekatossa olevan jotakin kummallista. Mentyämme pihalle totesimme, että tapahtuneessa ei ollut sanottavasti arvailun varaa. Katon päreiden väleihin oli heitetty kymmeniä tai mahdollisesti jopa satoja laattakiviä. Syylliset olivat viskanneet nämä käteen sopivat liuskeet samaan tapaan kuin pikkupojat, jotka yrittävät saada tyynen veden pintaan mahdollisimman monia kimmokkeita, ”voileipiä”. Heittäjät tosin eivät olleet yrittäneet niitä, vaan päinvastoin he olivat pyrkineet tavallaan kuin istuttamaan kivet paikalleen päreiden väliin. Siinä heittäjät olivat onnistuneet turhankin hyvin. Sadat päreet olivat tuon käsittelyn jälkeen kuin palelevan linnun hörhölleen nousseet höyhenet.

Muististani on karissut tieto siitä, mistä nuo ”kriminellit” saivat välikappaleet tihutyöhönsä. Itse pihamaan hiekassa ei liuskakiviä ollut. Nähtävästi jossakin lähettyvillä oli kuin aktiivista toimintaa kaipaavia nuoria varten kerätty sopivien kivien varasto. Sen huomaaminen ja jonkun neropatin äkillinen oivallus mukavasta askartelusta riittivät. Eiväthän kaikki aikuisetkaan ajattele johonkin yhtäkkiseen ryhtyessään alkua pidemmälti.

En tullut seuranneeksi, miten syylliset saatiin selville. Oletan tutkimuksissa edetyn melko nopeasti. Ilkivalta oli sentään niin mittavaa ja keskellä kirkasta päivää tapahtunutta, että sillä lienee ollut runsaasti silminnäkijöitä. Pian koko koulussa tiedettiin muistaakseni neljännen luokan poikien huvitelleen kaiketi hyppytunnillaan näin originellilla tavalla. Kun puuhassa oli mukana opettajakuntaa lähellä ollut poika, voitiin taas kerran todeta, että sattuu sitä paremmissakin perheissä.

Pojat saivat ja kärsivät rangaistuksensa. Kaiketi he ovat jo saaneet takaisin menettämänsä kansalaisluottamuksen.

Ajattelematta ei saisi kirjoittaa sanaakaan. Kirjalliset kommellukset ovat valistuneen ihmiskunnan arkipäivää. Kun muistelen erästä itse tekemääni – monista muista en hevin hiiskahda -, voin vain lohduttautua kynämiestenkin voivan sortua niihin.

Muuanna 50-luvun päivänä välituntivalvoja, olkoon nyt vaikka Ellen Segerman, kertoi tuohduksissaan minulle neljännen luokan järjestäjän menetelleen pöyristyttävän kelvottomasti: opettajan avatessa luokan oven hän näki järjestäjän viskaavan piirustustunnilta jääneen veden ikkunasta pihamaalle. Kollegani ei katsonut rangaistuksen antamisen kuuluvan itselleen, vaan minulle, jonka piti vaikka hengelläni vastata pitämäni tunnin jälkiseurauksista. Minusta rangaistukseksi olisi riittänyt pelkkä suullinen huomautus sormen heristyksellä vahvistettuna, mutta koska kollegani oli ilmoittanut itse teosta tavatulle tuntuvan sanktion aikanaan lankeavan, minun oli pantava se täytäntöön. 

Mentyäni seuraavan kerran kyseiseen luokkaan kerroin saamastani kantelusta. Samalla luonnollisesti painotin oikeaa tapaa toimittaa akvarellivesi ulko-oven pieleen seinänvierustan asemesta. Valistavien sanojen jälkeen avasin päiväkirjan ja kirjoitin muistutuksia-sarakkeeseen seuraavan yksiselitteisen lauseen: ”Se ja Se saa tunnin jälki-istuntoa heitettyään vettä luokan ikkunasta”.

Varmasti yksi jos toinenkin niin oppilas kuin opettajakin luki hengentuotteeni. Korviini ei kuitenkaan koskaan kantautunut sanaakaan siitä. Se olisi jo aikoja sitten unohtunut itseltänikin, ellen olisi vuosia tapahtuneen jälkeen tullut selanneeksi kyseistä päiväkirjaa. Aikanaan kirjoittamani pompahti silmilleni kuin pahanakin herjana. Miten saatoinkaan silloin kirjoittaa noin! Vaikka vedenheiton voikin semanttisesti tulkita ainakin kahdella tavalla, valitsemani kirjallinen asu ei antanut sanottavasti sijaa arvailuille. Olisihan kielikorvani pitänyt särähtää pahasti kirjoittaessani vedenheitosta. Toivon vain, että erheeni unohdetaan vähitellen. Voisimmeko sopia, ettette kerro asiasta tämän pidemmälti? Sovittu.