Vieno Rajaoja – vuoden 1958 tiedenainen Suomessa

Kun kouluun perustettiin lukio vuonna 1957, edellytti se uusien ja nimenomaan pätevien opettajien hankintaa. Varsinkin matematiikan opetus oli ollut Pekka Siivolan kuoleman jälkeen enemmän tai vähemmän tilapäisissä käsissä. Tällä en suinkaan tarkoita sen olleen retuperällä, ehkä jopa päinvastoin, mutta kouluhallitushan oli kiinnostunut lähinnä vain opettajien muodollisesta pätevyydestä. Vaikka Kauko Litmanen oli tietääkseni erinomainen opettaja, häneltä puuttui muodollinen pätevyys. Myöskään koulussa pari vuotta opettaneen Irja Sarhion hum. kand. -tutkinto ei riittänyt teinien valistamiseen.

Kun 44-vuotias Vieno Rajaoja saapui mainittuna vuonna Orimattilaan, koulumme sai kerralla runsaasti ammatillista hohtoa ja pätevyyttä. Yhdessä jos toisessakin orimattilalaisessa päässä tuumiskeltiin, miksi sosiaaliministeriössä, Suomen Pankissa, Helsingin yliopistossa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa työskennellyt tutkija oli hakeutunut pienehköön maalaiskouluun.

Ehkä Vieno halusi päästä rauhalliseen maalaisympäristöön paneutuakseen toden teolla väitöskirjansa viimeistelyyn. Kun hän lahjoitti pari vuotta Orimattilassa oltuaan kollegoilleen taloustieteellisten tutkimustensa hedelmän, totesin jo sen kuoren aivan liian kovaksi minun hampailleni. Siinähän ei sinänsä ollut mitään ihmettelemistä. Jopa aivan luonnollista on, että tavallisen tallustelijan ei pidäkään tajuta tuon taivaallista arvostettuun maamme Tiedenaisia-luetteloon päässeen naisen tieteellisistä teksteistä.

Vienon tutkimukset johtivat hänet lukuvuodeksi 1960–61 Yhteiskunnallisen korkeakoulun tilastotieteen apulaisprofessoriksi. Orimattilassa hän hoiti vain abiturienttien matematiikan tunnit. Koulussamme jo hieman pelättiin, että Vieno asettuu hänelle tarjotulle vihreälle oksalle. Onneksi hän palasi kouluumme. 

Hakiessani Internetistä lisävalaistusta Vieno Rajajoesta huomasin sielläkin arvostettavan hänen karrieeriään. Jo vuonna 1942, keskellä sotaa, Vieno kirjoitti Suomen Pankille lähes 100-sivuisen rakennuskustannusindeksiä käsittelevän opuksen. Itse aihe ei varmastikaan liittynyt tekijänsä harrastuspiiriin. Aiheen valinnan voi ymmärtää vain päättelemällä, että Vienolle tilastotiede oli hänen elämänsä rakkaus. Oppilaat kaiketi kokivat tuon lajisesta mieltymyksestä puhumisen kuivahkoksi. Siksi he ristivät opettajansa Korpuksi.

Ansa Aarniolle Vienon saapuminen oli ilon aihe: hän huokaisi helpotuksesta saadessaan lopultakin työntää vastenmieliseksi kokemansa ”vararehtoraatin” tulokkaan harteille. Loppujen lopuksihan tuo virka oli koulussamme ainakin minun aikanani muodollinen, sillä varsinaiset rehtorit eivät ole sairauksillaan työllistäneet varahenkilöänsä. Ansankaan penseys tuskin johtui muusta kuin hänen vaatimattomuudestaan. Tuskin silti Vienokaan kaipasi tuon aika muodollisen viran tuomaa arvonantoa, mutta jonkunhan sitäkin postia piti hoitaa. Toisaalta viran antaminen juuri taloon tulleelle todistaa meidän opettajien alusta lähtien arvostaneen uutta kollegaansa.

Vieno ei oikein vastannut niitä odotuksia, joita hänen etunimensä olisi edellyttänyt. Rauhallinen hän toki oli, mutta tuskin nimensä mukaisesti kainon ujosteleva. Toisaalta Vienon ajatusmaailmaan oli vaikea tunkeutua. Kun hän ei tuhlannut sanojaan turhaan jaaritteluun - itsensä ilmaisuun siis -, tuota tavanomaista tapaa oppia tuntemaan kanssaihminen ei voinut käyttää. Kun en nähnyt – tuskin moni muukaan - Vienon koskaan menettävän malttiaan tai edes hermostuvan, päättelin hänet henkisesti harvinaisen tasapainoiseksi. Siinä tuskin erehdyin. 

Vieno asui ainakin jossakin vaiheessa Pakaantien alkupään varrella olevassa suurehkossa rinnetalossa. Ymmärtääkseni hän oli jopa ostanut sen asunnokseen. Siellä hän hoiti jokavuotisen kahvituksensa jonakin muistaakseni kevätpäivänä. Siihen aikaanhan jokainen opettaja tarjosi kollegoilleen nimipäivänään kahvit kotonaan. Vieno luonnollisesti joutui valitsemaan jonkun muun kuin nimipäivänsä, koska se sattui kesäloman ajaksi.

Vienon jäädessä v. 1975 eläkkeelle hän asettui synnyinseudulleen Lopen pitäjään. Siellä hänen pitkä elämänsä päättyi 23.9.2005.

Ryhtyessäni kirjoittamaan näitä muistelmanpätkiä päätin alkuun pitäytyä jo manan majoille siirtyneissä. Syy siihen oli luonnollinen: ellen nyt rupea tähyilemään kauas menneisyyteen, muistikuvani vanhimmista kollegoistani saattavat haalistua turhan hämäriksi. Vienoon päästyäni en vain huomannut tai edes tiennyt, että hän toimi vielä korkeasta iästään huolimatta keskuudessamme. Vieno siis oli tässä mielessä kesän 2005 kirjoitussarjassani tahaton poikkeus.

Ehkä tapani paneutua vain taivaallisissa sfääreissä oleviin kollegoihini motivoi vielä eläviä vitkuttamaan pääsyään ansionsa mukaiseen käsittelyyn. Tässähän tuntee toimivansa vallan altruistisessa hengessä.