Muistelmia Orimattilasta

Syy kirjoitelmaani oli yli-innokas kynä ja muisteluun altis mieli

Mieleeni tuli jonakin 1990-luvun talvisena pakkaspäivänä ajatus ryhtyä muistelemaan elettyä elämääni Orimattilassa. Silmieni eteen piirtyivät monet pitkäaikaiset jo manalle menneet opettajakollegani niin selvästi, että jo se oli vaativinaan kirjallisen ilmaisun. Muistaessani opettajainhuoneen lämmintä henkeä ja rikkumatonta tunnelmaa tunsin siitä kirjoittamisen hyvin helpoksi. Kun vielä ajattelin koulua kokonaisuudessaan, sen opettajien lisäksi myös oppilaita ja kaikkea muutakin tuohon kouluun liittynyttä, mieleeni ei palautunut yhtäkään vastenmielistä piirrettä. Tunsin, että minua oli leipäpuuta etsiessäni kohdannut onnellinen sattuma osuessani Orimattilaan.

Kynäilyni motiivina siis oli nostalginen tarve viivähtää siinä maailmassa, jossa olin elänyt vuosikymmeniä sitten. Kirjoittaessani en alkuunkaan uskonut näkeväni rivejäni vieraitten silmien lukemana. Tuskin kirjoituksiani olisi julkaistukaan, ellen olisi kuin vahingossa tullut maininneeksi niistä entiselle oppilaalleni, nykyiselle Orimattilan Sanomien päätoimittajalle Vesa Näverille. Hänen kiinnostuttuaan asiasta lähetin Vesalle sähköpostitse näytteen. Se johti siihen, että kyseinen lehti julkaisi vuoden 2005 kesänä jokaisessa numerossaan palasen ns. Ollin oppivuosia. Tuon aikanaan niin tutun Anni Swanin lastenkirjan nimen lehden toimitus antoi muistelmilleni. Vesa Näveri luonnollisesti kysyi ensin minulta luvan tuohon nimitykseen. Minusta se oli oivalluksena vallan mainio.

Kaikesta päätellen kesäiset tarinani saivat myönteisen vastaanoton. Kuulin jopa muutaman kanssakulkijani toivovan niiden olevan luettavissa jossakin yhtenäisessäkin julkaisussa. Sen toteutumista edisti koulussa vuosina 1951–56 opiskellut hengeltään hyvin yhtenäinen luokka. Sen oppilaat keksivät tehdä kirjan entisestä opinahjostaan ja itsestään 50 vuotta koulusta lähtönsä jälkeen. Kirjaan he pyysivät minun jo lehdessä julkaistuja tekstejä. Minulla ei ollut mitään syytä kieltäytyä Ollin oppivuosien uudesta tulemisesta.

Tuossa ”Käkelänkujalta Kaunon kasvattamat” –nimisessä kirjassa siis ovat nämä varhaiskauteni Orimattilan-muistelmat. Niitä tosin ei enää ole mistään saatavissa, sillä kirja myytiin nopeasti loppuun viimeistä kappaletta myöten. Kun sen tekijät, minä muiden mukana, tekivät kirjaa tavallaan talkootyönä, kirjojen myynnistä saatiin melko kaunis taloudellinen tulos. Se luovutettiin lyhentämättömänä stipendirahastona Orimattilan yhteiskoululle.

Jotta Sinulle tulisi jonkinlainen pohja jatkossa lukemallesi, kerron seuraavassa pääkappaleessa hieman itsestäni. Kun näin pääsemme puolitutuiksi keskenämme, ehkä myös ymmärrämme paremmin toisiamme. Minä tosin en ehkä koskaan tajua Sinun motiiviasi pysyä näillä sivuilla, mutta lyhyen esittäytymiseni jälkeen tiedät ainakin sen, mistä on kysymys.

Mitä kertomaani muuten tulee, lienee sillä hieman merkitystä ajankuvana. Vaikka en varsinaisesti olekaan pyrkinyt siihen, monet seikat, vähäisetkin, kuvaavat omaa aikaansa. Samalla tulen valottaneeksi suurehkon kirkonkylän ja ennen muuta silloisen maalaisoppikoulun elämää viitisenkymmentä vuotta sitten.

Opiskeluaikani

Selvittyäni sodasta vain muutaman naarmun saaneena – kaulan yläpuolisen rattaiston kunto oli asia erikseen - ryhdyin suunnittelemaan tulevaa elämääni. Joko yleislahjattomana tai melkein kaikkeen hieman – mutta vain hieman - kiinnostuneena minulla ei ollut mitään itsestään selvää tietä, jolle pyrkien olisin taivaltanut vihreälle oksalle. Kun varani vielä olivat siinä vähäisessä pankkitilissä, jonka valtio oli maksanut kotiuttamisrahoina, elämiseni oli turvattu vain pariksi kuukaudeksi. Ellei leskiäidilläni olisi Espoon Kauklahdessa ollut isältään perinnöksi saamaansa asuntoa, olisin jopa joutunut sodasta palattuani taivasalle. Nyt sain sentään huoneen asuakseni ja palasen äitini leipää syödäkseni.

Naapurinamme vain junanradan toisella puolen oli Kauklahden lasitehdas. Sieltä sain jo ennen sotaa solmimieni ystävyyksien ja tuttavuuksien auttamana niin edullisia lähinnä junanvaunujen purku-urakoita, että pystyin taloudellisesti turvaamaan ne vuodet, jotka kuluivat opiskellessani Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Valmistuttuani sieltä vuonna 1948 hain ja pääsin Orimattilan yhteiskoulun opettajaksi.

Tämä v. 1923 perustettu oppikoulu toimi sinne mennessäni vielä keskikouluna. Siksi pätevyyteni mukaisia tunteja ei ollut kuin noin puolet tarvittavasta. Lisätunnit sain piirustuksesta ja kaunokirjoituksesta, silloisia termejä käyttääkseni. Alussa jouduin tai pääsin myös opettamaan kirjanpitoa. Vaikka yksikään tavallaan vieras aine ei ollut minulle täysin vastenmielinen, en koskaan mieltynyt kyseisten aineiden opetukseen. Tämän voisi sanoa rehellisemminkin: en koko aikana saavuttanut näissä aineissa sitä käytännön pätevyyttä, jota hyvältä opettajalta olisi vaadittu.