Orimattilalaista herrasväkeä sodan jälkeen

Minulla oli onni tutustua ensimmäisestä Orimattilan-hetkestäni alkaen pitäjän herrasväkeen. Heilimä Siivola oli noihin aikoihin jonkunlainen paremman väen kuningatar. Hän oli edustava, elegantti, vieraanvarainen ja hyvässä mielessä iloluontoinen niin emäntänä kuin vieraanakin. Jostain syystä miellytin häntä ja siksi Heilimä kuljetti minua heti ensimmäisinä viikkoinani useassakin salongissa. Ensimmäinen vierailuni taisi olla kunnanlääkäri Toivo Tuomisen luona. Hän oli kuitenkin jo siinä iässä, että mistään keskinäisestä seuranpidosta ei voinut olla ajatustakaan. Vierailuni siis jäi ainutkertaiseksi. Tuominen ei nähtävästi myöskään ollut niitä varsinaisia seurapiirileijonia. Siihen viittasi myös hänen harrastuksensa, filatelia.

Tuomisen kiinnostus postimerkkeilyyn selvisi minulle kuin mutkan kautta. Hänen kysellessään minulta juuri käymäni yliopiston voimistelulaitoksen ainevalikoimaa kerroin minulla olevan jonkunlaisen käsityksen lääkärin puuhista tentattuani melko laajan professori Niilo Pesosen kirjoittaman anatomian oppikirjan. Tuominen taputti pöydällään olevaa paksua opusta ja mainitsi sen omaksi anatomiakseen. Avattuani kiinnostuneena kirjan huomasin sen laajaksi filatelistin raamatuksi. Taisipa setä hieman ilkikurisesti nolata minua ”liian viisasta”.

Siivolat kutsuttivat minut myös ”konitohtorin” luo. Tuomisen tavoin Armi Kormi, aikaisempi Chorin, oli jo virkauransa kalkkiviivoilla. Hän oli toiminut ainakin muodollisesti yhteislyseon ja myöhemmin -koulun virallisissa elimissä. Kun hänen lapsensa olivat käyneet samaisen koulun ja viimeisin istui tullessani V:llä luokalla ja erään luona asuin - tosin hyvin tilapäisesti -, oli meillä aika lailla yhteistä.

Hyvin pian huomasin, että eräässä mielessä poikkesimmekin toisistamme. Vierailuni aikana radio oli auki, hyvin hiljaisesti tosin. Kesken kaiken sieltä alkoi kuulua Sulho Rannan säveltämä Vain pieni kansanlaulu. Kuunneltuaan hetken sitä Kormi sanoi kauan ihmetelleensä, voiko joku pitää mokomasta mitään sanomattomasta ulinasta. Kormi sulki närkästyneenä radion. En rohjennut ilmoittautua erääksi tuon minusta kauniin yksinkertaisen laulun ihailijaksi.    

Jossakin yhteydessä näin itseni istumassa myös Ruhan kartanon kahvipöydässä. Siitäkin saan kiittää Heilimää tai ehkä vielä paremmin Pekka Siivolaa. Kartanon Ilona-tytär, silloin kyllä jo Vilho Vallaksen aviovaimo, ei vielä opettanut koulussamme eikä ollut muutenkaan tuttuni, niin saman tiedekunnan kasvatteja kuin olimmekin. Hän siis ei voinut olla kutsun esittäjä. Mahdollisesti vierailin kartanossa siinä puuhassa, joka oli isäntä Uno Oeschin lempi­harrastuksia ja johon itsekin harjoittauduin noina aikoina. Me pelasimme skruuvia. Minun sosiaalista asemaani kaiketi vielä paransi talon Irja-rouvan, o.s. Asp, ja minun Turun-aikainen oppikoulutoveruutemme. Väliä tosin oli melkein kolmekymmentä vuotta, vaan väliäkös sillä!

Oman seurapiirinsä muodostivat Orimattilan villatehtaan silmäntekevät. Kuulin heti alussa Heilimältä, että näillä herroilla on oma muilta suljettu ja melko toiskielinen maailmansa. Vaikka juuriltani olenkin osittain ruotsinkielinen, minulla ei onneksi ollut mitään intressiä edes pyrkiä tuohon sosieteettiin. Silti opin muodollisesti tuntemaan jotkut herroista ja muutaman daaminkin. Joissakin yhteyksissä tutustuin itse pääjohtajaan Rafael Fahlgreniin ja kävin jopa Heilimän käsikynkässä hänen linnassaan. Luonnollisesti tapasin silloin tällöin myös hänen poikansa ja työnsä jatkajan Svenin. Muuten kyllä totesin Heilimän olleen oikeassa hänen kerrottuaan villatehtaan väen hyvin vähäisesti piittaavan ulkopuolisen yhteiskunnan asioista.

Minulla ei ole varaa moittia villatehtaalaisia sisäänlämpiävyydestä silloin, kun oma opettajakuntammekin oli erittäin suljettu sosiaalinen yhteisönsä. Heilimä ja Pekka Siivola olivat ainoita poikkeuksia. Muilla ei ollut joitakin vähäisiä lonkeroita lukuun ottamatta juurikaan yhteyksiä ulkopuoliseen maailmaan..