Muonitus

Nykyisessä yltäkylläisyydessä elävän ihmisen on ehkä vaikea uskoa, että elääkseen ihmisen ei loppujen lopuksi tarvitse huolehtia kuin kahdesta välttämättömyydestä: hänen on ensinnäkin saatava jokapäiväinen ravintonsa ja toiseksi lämmin suoja talven pakkasia vastaan. Tuo jälkimmäinenkin putoaisi pois, jos me suomalaiset olisimme aikanaan ymmärtäneet valita asuinpaikkamme jostakin lämpimästä osasta Tellustamme. Kolmantena perustarpeena voisi mainita vaatetuksen, mutta sen hankinta ei varsinaisesti kuulu aivan jokapäiväisiin murheisiimme.

Leipä

Sota-ajan muonituksesta lienee niin tarkkaa tietoa, että minun on turha selvittää sitä edes itselleni. Määriä en juuri muistakaan, mutta sen tiedän, että ne olivat täysin riittämättömät juuri kasvuikänsä lopussa olevalle nuorelle. Silloinhan ruuan tarve on valtava, jopa järjettömän suuri verrattuna kypsään ikään ehtineestä. Kun satuin kiteeläisyksikön riveissä palvelemaani vajaata kaksikuukautista lukuun ottamatta olemaan aina joukossa, jonka pääosa oli ikäisiäni nuoria poikia, meillä ei ollut edes mahdollisuutta saada murusia vanhempien jermujen annoksista. Kun meidän poikasten muonat hupenivat melkeinpä jakotilaisuudessa, näin joskus vieraillessani iäkkäämpien asuttamassa korsussa eteisen nurkassa nököttävän kaikkien käytössä olevan vanikkalaatikon. Korsun miehistö siis ei edes jakanut päivittäisiä leipäannoksiaan, koska ne riittivät ja niistä jopa jäi pahan päivän varalle. Se etu noista vierailuista oli, että nöyrästi pyytäen sai täyttää muutamat taskunsa naapurikorsun leivällä.

Miehen päivittäinen leipäannos lienee painanut 200–250 grammaa. Sen muistan selvästi, miltä tuo leivänpala näytti. Jos se oli leikattu suurehkosta nelikulmaisesta limpusta, sitä sai miestä kohti tuumaisen siivun verran, mutta kun sille levitti vaivaisen voinappinsa, söin sen yleensä siltä istumalta. Uutta leivänpalaa sainkin sitten odottaa seuraavaan ehtoopuoleen.

Voi ja juusto

Voinappi oli suunnilleen sen muotoinen ja kokoinenkin, että sen saisi melko lailla tunkematta tulitikkulaatikkoon. Tein eräänä syksyisenä päivänä v. 2001 muistikokeen. Veistin voipaketista juuri sen kokoisen palan, jonkalaisia olin nähnyt siivutettavan omassa korsussamme pitkälti toistatuhatta kertaa. Kun punnituksessa totesin sen 25 gramman painoiseksi, uskallan melkoisella varmuudella väittää, että voiannoksemme oli suunnilleen tuon painoinen. Myöhemmin kuulin, että empiirinen kokeeni päätyi täysin oikeaan määrään.

Juustonpala oli muodoltaan ja kooltaan likimain samannäköinen, ehkä hieman voinokaretta kookkaampi. Juusto tosin ei kuulunut jokapäiväiseen tarjontaan, vaan sen asemesta päivän annoksessa saattoi olla hunajaa tai vaikka milkkiä, sakeahkoa saksalaisten maitotuotetta. Hyvää se oli ja se kelpasikin kaikille. Sen sijaan ihmettelin niitä kavereita, jotka eivät olleet kotona tottuneet Koskenlaskija-juustoon eivätkä suostuneet sodankaan oloissa tahrimaan sillä suutaan.

Itseäni hyvämuistisemmilta olen kuullut, että 250 gramman Koskenlaskija-paketti jaettiin vajaan ryhmän eli kuuden miehen kesken. Itse kunkin juustonpala siis painoi noin 40 grammaa.

Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että juustonsa myyvä sai siitä yhden Työmies-savukkeen. Suhde osoittaa, että pinttyneeltä tupakkamieheltä jäi saamatta kipeästi kaivattua energiaa isäntänsä orjuuden takia. Vaan mitäpä mies ei olisi maksanut sielunsa ravinnosta? Ilmankos sanottiin, että ”Leikkii se on ku leipä loppuu, mutt täysi tuska ku tupakka”.

Sokeri

Tärkeä jaettava oli palasokeri, ainoa tuote, josta saimme suoraa ja puhdasta energiaa, ellei sitten oteta huomioon jo mainitsemaani harvoin jaettua hunajaa. Sokerinkaan grammamäärää en tiedä, mutta punnittuani hiljattain sota-ajan päiväannokseksi muistamani kahdeksisen palaa päädyin noin 20 grammaan. Jos arvioni on väärä niin tässä kuin noissa muissakin syömisissä, minua on joko raskaasti petetty tai ihanasti hemmoteltu koko sodan ajan.

Kysyttyäni aika hiljattain aseveljiltäni saamamme sokerin määrää moni muisti nuo kahdeksan palaa. Jos jonkun tietämä 40 g pitää paikkansa, palojen täytyi olla nykyistä huomattavasti kookkaampia.

Mainitsemani ”suupalat” - leipä, voi, juusto ja sokeri - jaettiin, jos tilanne sen salli, jokaisena iltapäivänä. Yleensä ryhmän ruokatarpeet toi korsuun joku komppanian huollon, ns. töpinän, miehistä. Yleensä ryhmänjohtaja tai tupapalvelija jakoi muonan korsun pöydällä tai sen puuttuessa laverilla: terävä veitsi leikkasi leivän kahdeksaan yhtä suureen osaan, samoin voin ja juuston. Lopuksi jokaiselle laskettiin yhtä monta sokerinpalaa. Niin tärkeä ja harras kuin toimitus olikin, en muista koskaan syntyneen leikillistä sanailua kummempaa annoksien suuruudesta. Näin jälkikäteen saatan vain ihmetellä korsun toverihenkeä, sillä jokainen meistä poikasista olisi siltä istumalta pystynyt yksin syömään koko korsuun tuodun paketillisen.

Jakajalle oli tärkeätä tehdä työ hyvin. Koska hän sai tyytyä viimeiseksi jääneeseen palaan, se ei saanut olla muita pienempi.

Syömisemme ei luonnollisesti jäänyt tähän. Siitä kerron aikanaan omissa kappaleissaan.