Olli Hirvonen – musiikkimies, joka ei laulanut

Vuonna 1950 naapurikoulumme uudeksi johtajaopettajaksi valittiin Rääkkylästä maailmalle lähtenyt Olli Hirvonen. Koska hän oli musiikkimiehiä - tosin laulamaan hän ei jostain syystä suostunut -, tehtiin hänestä saman tien keskikoulun musiikillisen toiminnan tirehtööri. Sellaisena tämä v. 1910 syntynyt herrasmies toimi seitsemisen vuoden ajan. Sen jälkeen koulun vähitellen laajetessa 8-vuotiseksi musiikkituntien määrä lisääntyi siinä määrin, että Ollin aika ei riittänyt opetukseen meidän talossamme.

Kuten jo sanoin, Olli oli herrasmies kiireestä kantapäähän. Tosin hän oli menettänyt toisen kantapäänsä ja koko säärensäkin sodan aikana jäätyään lomakomennuksellaan jollakin asemalla junan alle. Olli ei koskaan valittanut kohtaloaan, mutta toisaalta hän ei ehtinyt niihin ikävuosiin, jolloin pelkän reidentyngän varassa olevasta jalasta olisi ollut kohtuuttoman paljon riesaa. Koska Olli ei myöskään ollut järin urheilullinen, hän tuskin sanottavasti kärsi liikunnan puutteesta.

Ollilla oli viehättävä tapa kätellä joka aamu kollegansa. Samoin hän kuulemma menetteli omassakin koulussaan. Koska se ei varsinkaan noina aikoina ollut tapana, sitä alkuun kummasteltiin – toki hyvinkin myötämielisesti. Kun siihen totuttiin, tuntui se kovinkin läheiseltä. Tavan laajentuminen koko opettajakuntaan olisi varmasti ollut vain hyväksi.

Ollista ja hänen vaimostaan Hilkasta, o.s. Ockenström, tuli eräitä parhaimmista perhetuttavistamme. Aika säännöllisesti me vierailimme toistemme luona, istuimme pikkutunneille saakka maistellen jotakin maittavaa Hilkan ja hieman valtiovallankin antimista. Emme langenneet kohtuuttomuuksiin, vaan luonnostamme pidimme huolen siitä, että taivalsimme vierailumme jälkeen omine jalkoinemme kotiin.

Kerran kävin  Hirvosten tyttären Arjan kyydissä tutustumassa perheen kesäpaikkaan Rääkkylässä. Tuo matka monine poikkeamisineen ja pitkine veneretkineen avasi silmäni näkemään, mikä kansallisaarre meillä on karjalaisessa järvimaisemassa. Olinhan toki sotinut likimain koko jatkosodan ajan Karjalassa, mutta Kannaksen maisemat olivat omassa viehättävyydessään täysin toisenlaiset kuin pohjoisen Karjalan tienoot.

Ollin suonissa virtasi runsaasti taiteellista verta. Musiikki tuli jo mainituksi. Hänen kuvaa­ma­taidolliset kykynsä lienevät olleet suunnilleen samantasoisia. Pari Hirvosten seinällä ollutta suurikokoista maisemamaalausta olivat kaikkea muuta kuin toritaidetta. Lähinnä niitä voisi kutsua 1900-luvun holmbergiaanisiksi jäljitelmiksi. Ollin ansiota oli myös, että pieni orimattilalaisten kuvantekijöiden piiri kutsui jonkun lahtelaisen taidemaalarin opettajakseen. Tavallisimmin silloin vielä suhteellisen tuntematon Pentti Melanen saapui kerran viikossa Ollin koululle opastamaan meitä amatöörejä. Kaimalleni siitä tuskin oli kovin paljon iloa. Konservatiivinen kuvantekijä Olli ja moderni Melanen lienevät huomanneet heidän välillään olevan niin suuria näkemyseroja, että kumpikin totesi toinen toiseensa vaikuttamisen mahdottomaksi jo melko varhaisessa vaiheessa. Minä taas, vaikka kykyni olivat kaimaani verraten sitä sun tätä, opin aika paljon ainakin ymmärtämään kuvan tekemisen tekniikkaa.

Kun Olli siirtyi eläkkeelle, pariskunta osti asunnokseen pätkän rivitaloa pappilan pellolle rakennetulta asuinalueelta. Olli omistautui harrastuksilleen. Kolmisen vuotta miestään nuorempi merkonomi Hilkka sen sijaan jatkoi siinä koulumme kanslistin virassa, jota hän oli hoitanut vuodesta 61 saakka. Hilkan päästessä eläkkeelle v. 75 Olli oli jo vuosia aiemmin menehtynyt huvilallaan sydämen pettäessä. Hilkka sen sijaan eli sitäkin pidempään. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi vasta joulun alla v. 2004.