Ilmari Mustonen oli monipuolinen musiikin ammattilainen

Koulumme matrikkelissa tiedot Ilmari Mustosesta ovat jääneet pelkkään syntymään. Senkin aika on lievästi väärin: 22.4.13 uskottelee Ilmarin viittä päivää todellista vanhemmaksi. Eräs toinen tapaamani dokumentti väittää hänen syntyneen Orimattilassa. Oikaisen molemmat virheet: 27.4.13 ja Nurmes.

Ilmari Mustonen hankki itselleen monipuolisen musiikkikoulutuksen. Se huipentui opiskeluun Italiassa. Siellä Ilmari tutustui ja paneutui italialaiseen musiikkikulttuuriin tavanomaista perusteellisemmin. Opittuaan jonkin verran italiaa hän käytti sitä mielellään lauluissaan. Siitä antaa aikalaistodistuksen Ilmarin entinen oppilas Kullervo Hakama eräässä puheessaan: Hän - - piti italiaa ainoana oikeana kielenä viuluun. O sole mio kaikui luokassa milloin italiaksi, milloin suomeksi.

Ilmarin virkaura alkoi Kangasalla v. 1940. Tosin hän oli toiminut tuon seurakunnan virkaatekevänä kanttorina jo vuodesta 1936, mutta mm. talvisodasta johtuen Ilmari nousi urkuparvelle vakinaisen paperit taskussaan vasta välirauhan aikana. Silloin alkanut työperiodi jäi lyhyeksi, sillä isänmaa tarvitsi jälleen häntä muissa koko lailla tähdellisissä puuhissa. Tosin Ilmarin tuntuma omaan työmaahan säilyi, kun Jenny-vaimo, musiikin ammattilainen hänkin, toimi sodan ajan miehensä sijaisena. Sodan melskeistä palannut diplomilaulaja Ilmari Mustonen asettui tukevasti virkapaikalleen vasta 1944.

Selaillessani luetteloa, jossa mainitaan ne puolustusvoimien ylipäällikön talvisodassa myöntämät kunniamerkit, joita ei ole syystä tai toisesta voitu toimittaa saajille, tapasin pst-alikersantti Ilmari Mustosen. Kun ylipäällikön kädestä ei saa mitä tahansa prenikkaa, pysähdyin miettimään: miksi Ilmari ei ollut ottanut vastaan hänelle myönnettyä kunniamerkkiä? Ajatellessani sitä ja Ilmarin elämää yleensä näin hänet yhtenä sotien henkisesti runtelemana miehenä, joka kokemastaan huolimatta lopulta tervehtyi yhteiskunnan toimivaksi ja nimenomaan rakentavaksi jäseneksi.

Mustoselle 1950-luku näyttää olleen jonkinlaista pakenemisen vuosikymmentä. Syitä oli juuri mainitsemani lisäksi monia muitakin. Aviollinen kriisi, joka päättyi eroon 1950, lienee yhtenä merkittävänä tekijänä johtanut levottoman miehen todellisen rauhan etsintään. Kangasalta Ilmari siirtyi v. 1952 Tampereen Aleksanterin kirkon kanttoriksi. Siellä hän ei näy kauan viihtyneen, koska hän ehti ennen Orimattilan seurakunnan vt. kanttoriksi tuloaan v. 1958 kohentaa Rajamäen tehdasyhdyskunnan musiikillista elämää. 

Nähdäkseni Ilmari kotiutui itseään 24 vuotta nuoremman kakkosvaimonsa rinnalla erinomaisesti Orimattilaan. Kirkon virkaa tosin kesti vain puolisen vuotta, mutta yhteiskoulun tunnit ja Ilmarin yksityisesti antama opetus sekä Pirkko-vaimon sijaisuudet kouluissa antoivat elannon. Kun Ilmari vielä harjoitti ja johti Orimattilan Mieslaulajia, hänellä lienee ollut hyvin vähäisesti vapaa-ajan ongelmia.   

Oppilaat pitivät Empuksi ristimästään opettajasta. Ilmari oli niin innostava, että musiikillisesti heikoimmatkin kiinnostuivat hänen aineestaan. Ilmarin kyvyt käyttää tunneillaan pianoa, viulua, omaa ääntään ja mukanaan tuomiaan gramofonilevyjä olivat vallan uutta ja ennen muuta oppilaita miellyttäviä. Varmasti moni koulussa pahoitteli sitä päivää, jolloin director cantus Ilmari Mustonen siirtyi Artjärven seurakunnan kanttoriksi.

Kun meille kollegoille selvisi, että Ilmari oli sukua runoilija Eino Leinolle, näimme miehissä selviä niin fyysisiä kuin henkisiäkin yhtäläisyyksiä. Jopa Ilmarin ulkonainen olemus muistutti Leinoa. Olisi aika houkuttelevaa verrata näiden taiteellisesti lahjakkaiden miesten hengenelämää, mutta siihen kykyni eivät riitä.

Ilmarilla ja minulla oli eräs yhteinen kokemus. Olimme v. 1958 menossa kouluhallitukseen tenttimään kouluneuvos Toivo Aattoselle oppikoululainsäädäntöä. Kouluhallituksen käytävällä vastaamme asteli itse pääjohtaja Kauko Haahtela. En voinut olla tervehtimättä tätä ennen sotia kotonani useasti vieraillutta silloista suomen kielen kandidaattia. Samalla esittäydyin – Haahtelahan ei tietenkään voinut tuntea kymmeniä vuosia sitten tapaamaansa lukiolaista. 

Haahtela kutsui meidät välittömästi huoneeseensa. Siellä hän väsymättä kertoi isästäni, jonka oppilaana hän oli ollut, kaikenlaista kaunista. Istuttuamme melko pitkään pääjohtajan huoneessa tulin lopulta maininneeksi, että Aattonen kenties pitkästyy odottamaan meitä. Huomautukseni aiheutti lievän paniikin huoneessa.

Olimme luulleet Haahtelan kertoneen Aattoselle jututtavansa meitä hetken ennen tenttiä. Väärinkäsityksemme ymmärtää tietäessään, että Haahtela oli poistunut muutamaksi toviksi huoneestaan pyydettyään meidät ensin sisään. Todellisuudessa hän ei suinkaan käynyt tapaamassa virkaveljeään, vaan juuri sillä luonnollisella asialla, jolle hän oli menossa kohdatessaan meidät.

Tenttiajaksemme oli sovittu kello 14. Nyt virastossa päivän kitutuntikin oli jo päättynyt. Aattonen oli lähtenyt kotiinsa. Huomasin Haahtelankin hieman hermostuneeksi hänen luvatessaan soittaa ja selittää Aattoselle tapahtunutta. Poistuimme huoneesta antaaksemme neuvoksien puhua keskenään. Herrat sopivat siitä, että Haahtela lähettää meidät suorinta tietä Aattosen kotiin. En muista sen sijaintia, mutta onneksi se oli jossakin järkevässä paikassa keskikaupungilla.

Kotioveltaan lähtien jämptiksi tunnettu Aattonen oli itse ystävällisyys. Kun vielä hänen Helvi-vaimonsa toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi, tuntui kuin olisimme tulleet kylään. Niin loppujen lopuksi olikin: kouluneuvoksen osoitettua meille molemmille yhden tenttiin liittyvän kysymyksen - kumpaankin vastasimme väärin! – Aattonen ensinnä ojensi meille haluamamme ”petyykin” ja saman tien ohjasi meidät saliin katetun kahvipöydän ääreen. Henkevän keskustelun jälkeen musikaalinen isäntäväki pyysi Mustosta ilahduttamaan meitä joillakin sopivilla lauluilla. Siihenhän Ilmari toki oli heti valmis. Minusta hän jopa ylitti silloin itsensä.

Voinhan saman tien paljastaa Aattosen minulle osoittaman tenttikysymyksen: miksi oppikouluissa on rehtoreina suhteellisesti ottaen eniten voimistelunopettajia? Vedotessani puolittain leikillisesti tuon ammattikunnan ylivertaiseen fiksuuteen Aattonen ei suinkaan kieltänyt sitä. Lähinnä hän kuitenkin totesi syyn olevan siinä, että jumppamaikoilla on vähiten kotitöitä ja siksi heillä on muita enemmän aikaa hoitaa koko koulun asioita.

Toisenkin paljastuksen voin tehdä: Aattonen arvioi minut todistuksessaan seuraavasti: Hyvät tiedot. Kuinkahan moni on saanut yhdestä virheellisestä vastauksesta noin mairittelevan ja jopa virallisen lausunnon? Ilmari tuskin sai samaisista melko kyseenalaisista ansioista heikompaa paperia kuin minä.