Lyhykäisiä ajatuksia, pitkiä kun ei ole, kirjantekijäluokasta ja joistakin kirjan tekijöistä

Sain tammikuussa vuonna 2006 kuulla vuosien 51–56 keskikoululuokan suunnittelevan oman orimattilalaisen oppikouluelämänsä kirjaanpanoa. Samalla luokan edustajat pyysivät kirjansa täytteeksi viime kesänä Orimattilan Sanomissa julkaistuja lyhyitä muisteluksiani lähinnä jo manan majoille menneistä kollegoistani. Siihen toki annoin luvan – mitäpä noita jo kerran päivänvalon nähneitä salaamaan. Sen sijaan suhtauduin hyvin epäuskoisesti siihen ”komitealaisten” toivomukseen, että muistelisin heidän luokkaansa ja toki silloista koulua yleisemminkin. Periaatteessahan minulla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta eräästä asiasta olin melko varma: puolen vuosisadan pölyt ajan hampaan raatelemassa aivostossani eivät ole voineet olla vaikuttamatta kykyyni nähdä noin pitkälle.

Parin viikon fundeerauksen jälkeen huomasin menneisyyden hämärästä hahmottuvan yhtä ja toista tuttua. Eteeni piirtyi joitakin kasvoja, utuisia tosin, mutta kun joihinkin liittyi tapahtumia ja niihin liittyvää persoonallista sävyä, saatoin jo kuvitella jotakin menneestä palautuneen mieleeni. On ollut vallan hauskaa, joskin jollakin lailla nostalgisen haikeaa, tutustua uudelleen lähimmäisiinsä, niin aikuisiin kuin lapsiinkin, ja tapahtumiin parhaimpina miehuusvuosinaan – runsas puoli vuosisataa sitten. 

Pekka Salo asui Käkelässä kuten minäkin. Saman tien kulkijoina tapasimme usein jo aamutuimaan Käkelänkujalla. Nykyisten tuttavallisten opettaja-oppilas -suhteitten aikana olisimme jopa voineet jakaa tuon matkan kokemukset. Varmasti minä olisin silloin aikanaankin hyväksynyt Pekan seuran, mutta hän tuskin olisi siitä piitannut.

Koulumatkan lisäksi meillä oli muutakin yhteistä: olimme - toki silti edelleenkin - molemmat habitukseltamme melko pitkiä. Siinä Pekka tosin ylitti vuotten mittaan kohtuuden rajat. Kysyinkin häneltä muutaman kerran, onko aivan viisasta ohittaa opettajansa. En enää muista, joutuiko hän tuon uppiniskaisuutensa vuoksi siirtymään viidennelle luokalle Lahteen. Ehkä kuitenkin hänen isänsä johtaman Käkelän-meijerin lopettaminen ja perheen muutto Lahteen merkitsivät enemmän kuin minun huomautukseni fyysisesti sopimattomasta käytöksestä.

Pekan pituudesta johtui eräs toinenkin haitta, nyt todellinen: hänen kokonsa ja koordinaatiokykynsä takasivat hyvät tulokset urheilussa, nopea ja joinakin vuosina hallitsematon kasvu sen sijaan estivät hänen menestymisensä voimistelussa. Monesti muulloinkin aprikoin arvioidessani tällaisia toisaalta kiitettäviä ja toisaalta taas melkein välttäviä fyysisiä taitoja.

Urani alussa sain opettajien aamuhartausjaossa kyseenalaisen ilon aloittaa työviikko. Kun säestäjämme Olli Hirvonen asettui maanantaiaamuna pianon ääreen, minä kiipesin juhlasalin näyttämökorokkeelle ja siellä puhujapönttöön.

Istuessani kerran iltaa Olli-kollegani kanssa hän mainitsi erääksi yhteisen aamumme iloksi eturivissä seisseen sirkeäsilmäisen Helli Väkiparran. Myönsin kokeneeni aivan samoin. Näin seurasimme Hellin kuten silti monen muunkin etenemistä vuotten mittaan kohti päätyseinää – vai oliko se sittenkin ikkunaseinä! Miten voikaan olla mahdollista, etten muista saliinmenojen strategisia kuvioita tämän paremmin! Olinhan sentään seuraamassa tuota seremoniaa likimain yhtä monesti kuin mitä kristillisessä ajanlaskussamme on vuosia.

Tavattuani Hellin hiljattain mainitsin hänelle meidän opettajien erikoisista mieltymyksistä. Ensin hän hämmentyneenä kieltäytyi uskomasta kertomaani. Muutaman tovin mietittyään ja päästyään taas henkisesti tolalleen Helli pyysi saada sanomiseni paperille. Nyt se on tehty!

Niin länsisuomalainen kuin olenkin, pidin Hellin itäistä perua olevaa sukunimeä erikoisen arvokkaana ja persoonallisena – nimen etymologiassa tosin olisi mentävä kauas Hellin ajoista. Aikanaan pelkäsin, että tämän tapaiset vahvat itäsuomalaiset nimet häviävät sanastostamme. Vilkaistessani suomalaista sukunimistöä huomaan Väkipartojen säilyneen elinvoimaisina maassamme. Muunlainen kehitys olisikin ollut vahinko. Minusta Väkiparta on täysin rinnastettavissa vaikkapa kaikkien tuntemaan Barbarossaan.

Kyllästyttyäni v. 85 televisiomme käännöstekstien surkeaan kieleen ryhdyin kirjaamaan pahimmat näkemäni heikkoudet. Silloin tapasin – tosin kuvaruudun välityksellä - kaksi koulumme entistä oppilasta, Sinikka Lampivuon ja Eija Pokkisen.

Päätin tuon 15-vuotisen erillisille lapuille kirjoittamani ”tutkimuksen” melko lailla turhautuneena v. 2000. ”Projektini” päätteeksi keräsin lappusteni annin melko yksityiskohtaiseen 111-sivuiseen selvitykseen. Lähetin sen silloisen pääjohtajan Erkki Raatikaisen välityksellä ”synnintekijöille” kuin henkilökohtaisena kielenoppaana. Selvityksessä arvioin mm. 176 suomentajan taidot ja heidän niin tähtihetkensä kuin mokauksensakin. Lainaan tähän osan Eijasta kirjoittamastani:

Opettajantyön ehdottomia valopuolia on saada tutustua suloisiin lapsukaisiin, hyvätapaisiin murrosikäisiin ja kauniisti aikuistuviin nuoriin. Omassa elämässäni minulla on ollut onni tavata useita tällaisia, harvaan tosin noissa kaikissa mainitsemissani rooleissa. Eräs heistä on Eija Pokkinen.

Siirryn loppuajaksi persoonalliseen keskusteluun kanssasi: Vaikka hairahdut väärinkirjoitukseen siinä kuin muutkin, tosin vain joskus siinä kuin useimmat monesti, tekstisi sopivat aihepiiriin, ne istuvat kuvaamassaan ajassa ja paikassa. Suomennoksesi vaikuttaa toisinaan runollisemmalta, etten sanoisi taiteellisemmalta, kuin mihin alkukielellä on päästy.

Mitäpä tuohon lisäämään. Tosin erästä Eijan kouluaikaista saavutusta en voi olla mainitsematta, hänen huimaa hyppäystään kolmannelta luokalta viidennelle. Kyllähän luokan yli lukemisia nähtiin silloin tällöin, mutta yleensä niin tapahtui jo alaluokilla.

Sinikka Lampivuosta on syytä kertoa enemmänkin kuin nimi: tuo koulustamme v. 72 ylioppilaaksi päässyt neitonen on hoitanut Eijan tavoin ansiokkaasti työsarkaansa. Hän ei kuulu niihin television lukuisiin suomentajiin, jotka esimerkillään pilaavat jo ennestään epävarman lukijan kielitajun.

Olen saanut sen käsityksen, että luokalla hieman kinasteltiin siitä, oliko Seppo Frantsi Jouko Varjolaa parempi telinevoimistelussa vai oliko asetelma täysin päinvastainen. Koska en huonon muistini enkä pitkän ajallisen matkankaan takia pysty ratkaisemaan tuota sinänsä tärkeää kysymystä, sopinemme siitä, että pojat olivat tasaisen taidokkaita. Toivottavasti se tyydyttää molempia, Seppoa siellä taivaallisten nojapuitten aisojen välissä ja Joukoa näissä maallisissa ympyröissään. Tosin myönnän, että näin merkittävässä asiassa olisi pitänyt päästä lopulliseen ja ehdottomaan ratkaisuun. Olen pahoillani.

Jos ryhtyisin antamaan tyylipisteitä molemmille, Joukon etuna olisi hänen Espoossa asuva pikkuveljensä Timo Varjola, joka toistakymmentä vuotta sitten päätti puhelimessa jututtaa entistä opettajaansa. Siitä alkanut kaveruutemme ei voi olla vaikuttamatta positiivisesti koko Varjolan sukuun. 

”Kirjakomitean” puuhakas jäsen Tauno Pirhonen lienee ollut kouluaikanaan – kai toki myöhemminkin - niin kiltti ja tunnollinen, ettei hän ole jättänyt mainittavaa muistijälkeä minuun. Näin kaukaa katsoen voin vain todeta, että Taunon on täytynyt olla niitä nuoria, joiden takia opettaminen oli miellyttävää puuhailua. Tosin en muista yhdenkään kyseisen luokan oppilaan käyttäytyneen edes hetkellisesti epämiellyttävästi. Tuo olisi kyllä jäänyt mieleeni.

Tänä päivänä tuntuu kuin Tauno olisi jossakin saanut hyvän koulutuksen ja kelvollisen kasvatuksen. Muuten en voi ymmärtää hänen sosiaalista mielenlaatuaan ja joviaalia suhtautumistaan lähimmäisiinsä, jopa entiseen opettajaansa.

Kun seuraan sormellani keskikoulunsa päättäneen Pekka Laaksosen numeroriviä muistikirjassani, näen antamassani viiden numeron sarjassa kaikkien yhtä surkeata kahdeksaista lukuun ottamatta olevan kiitettäviä. Kun olen arvioinut Pekan piirtäjän lahjat kympin arvoisiksi ja muualta kuulemani perusteella tiedän hänen olleen sujuva aineitten kirjoittaja, hänellä täytyy edelleenkin olla hallussaan kaksi kelvollista kynää, toinen kirjallisia töitä, toinen taas kuvaamataidollisia päämääriä varten.

Erkki Arjola, etevä jo luonnostaankin, pyrki koulumenestyksessään täydellisyyteen. Muistelen jopa, ettei hän jäänyt kovin kauas siitä. Tosin Erkki ymmärsi alusta alkaen kohdistaa tuon kasvuikäisille pojille niin kovin harvinaisen kunnianhimonsa vain lukuaineisiin. Fiksuna poikana hän oli ajoissa huomannut, että harjoitusaineet eivät vastanneet hänen tarpeitaan.

Erkin oppikoulukarrieerissä oli erikoinen vaihe. Keskikoulun jälkeen hän ei lähtenyt monien tovereidensa tavoin Lahteen jatkamaan opintojaan, vaan hän odotti vuoden päästäkseen juuri perustettuun omaan lukioon. 8. luokan tenttivaiheessa Erkki ryhtyi parantelemaan keskikouluun päättyneiden aineiden numeroita. Eräänä kauniina päivänä hän pyysi saada kohentaa terveysoppinsa arvosanaa.

Minullahan ei ollut mitään syytä eikä kaiketi mahdollisuuttakaan kieltäytyä. Tosin hieman ihmettelin, eikö Erkin aikanaan saama yhdeksikkö olisi riittävä. Samaa mieltä olin muutamaa viikkoa myöhemmin pitämäni suullisen tentin jälkeen. Eiköhän Erkkikin silloin todennut, että rajansa se on perfektionistillakin.

Luokalla oli kaksi ehdotonta piirtämisen ja kauniin kirjoittamisen taitajaa. Tapanani oli viidennen keväällä piirustuksen ja toiselta luokalta periytyneen ns. kaunokirjoituksen numeron lisäksi antaa kolmaskin numero, tosin kovin epävirallinen. Se osoitti, millä innolla tai innottomuudella itse kukin osallistui kyseisten aineitten opetukseen. Hieman karrikoiden voitaneen puhua ”pärstäkertoimesta”. 

Kahdella tytöllä, Inkeri Vesalla ja Valma Vuorisella, on vihossani ehjä kolmen kympin sarja. Nyt nämä arvon rouvat voivat liittää tuon kolmannen kympin, aiemmin vain itselleni tarkoitetun, ansioluetteloonsa.