Kauko Litmanen poltti kynttiläänsä molemmista päistä

Koulun matemaatikon Pekka Siivolan traaginen kuolema vuoden 52 lopulla aiheutti koulun johdossa melkoista vipinää. Onneksi ennen joulua olevaksi vajaan kuukauden mittaiseksi ajaksi paikkaajaksi saatiin Saara Lehtimäki-niminen maisterisnainen. Hänestä minulle ei ole jäänyt juuri minkäänlaista mielikuvaa. Sen sijaan kevätlukukauden alussa taloon tullut Kauko Litmanen tuli senkin tutummaksi. Siksi ihmetyttää, miksen muista tämän ikätoverini nuoruuden aikaisista enkä edes sodan jälkeisistä tekemisistä juuri mitään ennen hänen tuloaan Orimattilaan.

Tuskin me niistä kovin paljon keskustelimmekaan. Sen toki tiesin, että Kauko oli laillani käynyt upseerikoulun ja kokenut sen kahta puolta olleet sodan melskeet. Aselevon jälkeen hän oli päässyt Teknillisen korkeakoulun kirjoihin. Päätä hänellä olisi ollut moneenkin akateemiseen tutkintoon, mutta nähtävästi arkuus irrota Lauran, o.s. Arminen, kanssa perustetusta kodista ja sen luomasta turvasta esti kunnon opiskelun. Vuotten mittaan kynnys lähteä Helsinkiin nousi yhä korkeammaksi. Perhekin kasvoi hankalan suureksi ja jo pelkästään taloudelliset syyt estivät opiskeluun paneutumisen.

Oli ikävä sivusta seurata niin kyvykkään miehen kuin Kaukon jäämistä henkiseksi sekatyöläiseksi lähinnä siksi, että hän arasteli tarttua siihen ruoriin, jolla ohjataan oman elämän kohtaloita. Syytä siihen en koskaan oikein ymmärtänyt. Kun opin aika hyvinkin tuntemaan Kaukon isän, Porin-junassa toimineen konduktööri Litmasen, en ainakaan hänen vaatimattomassa olemuksessaan nähnyt poikansa lapsuudenaikaista alistajaa. Juuri käymämme sodat ja niiden vaikutukset saattoivat merkityksiltään olla hyvinkin ratkaisevat meidän molempienkin psyykeen, niin Kaukon kuin minunkin. Emme vain koskaan puhuneet sotakokemuksistamme. Niiden aiheuttamat traumat olivat liian lähellä. Itsekin pystyin käsittelemään käymääni sotaa vasta nykyisellä vuosituhannella.

Kerron tapahtuman, joka osoittaa ensinnäkin Kaukon epävarmuuden ja toisekseen aikansa pukeutumisen sovinnaisuuden. Tultuaan jonakin 50–60-lukujen taitteen aamuna kouluun Kauko havaitsi eteisen peiliin vilkaistuaan solmion jääneen aamukiireessä kietaisematta kaulaan. Hänelle tuli pakkomielteenomainen hätä kuin hänet olisi yllätetty ilkoisen alastomana. Kauko heitti hätäisesti jakun takaisin harteilleen, kuiskasi epätoivoisena minulle yrittävänsä ehtiä kotiinsa solmionhakuun ennen päivän avausta. Hänen olemuksestaan aivan kuin henki ajatus, että solmioton opettaja olisi niitä paheellisimpia asioita maailmassa. Seuratessani nykyisiä huolettomia pukeutumistapoja niin kouluissa kuin kaikkialla muuallakin voin vain ihmetellä asenteitten nopeata muuttumista.

Kauko oli varmastikin muodollisesta epäpätevyydestään huolimatta vallan kelvollinen pedagogi. Silti hänellä täytyi olla joka kevät ja useasti pitkälle kesäänkin valtavia paineita odottaessaan, vieläkö koulu jatkaa hänen pestiään seuraavalle lukuvuodelle. Niin tapahtui aina vuoteen 1963 saakka. Silloin Kauko oli päässyt ehkä hiukkasen minunkin ansiostani kiinni Kaitilan kutomon rakennushankkeisiin. Saattaa jopa olla, että Kauko erosi koulusta eikä päinvastoin.

Kaukoa ei voinut syyttää yrittämisen tai tekemisen puutteesta. Hän mm. perusti Telewatin, sähkö- ja televisioalan liikkeen, jota tosin en enää tapaa Orimattilan yritysrekisterissä. Pidettyään liikettä muutaman vuoden ulkopuolisen avun turvin Kauko myi sen. Hänelle jäi kuitenkin jo Telewatin aikana syntynyt televisionkorjaajan asema. Toisaalta Kaukon ei olisi ollut viisasta istua vakituisen koulutyön päätteeksi asuntonsa ahtaassa ja pimeässä kellaritilassa korjaamassa rikkinäisiä televisioita. Kun hän kuitenkin illasta toiseen menetteli näin, vei hän itseltään sen välttämättömän ajan, jonka hän olisi tarvinnut terveytensä ylläpitoon, lepoon ja virkistykseen.

Mittavimman ja Orimattilassa kauimmin näkyvän työn Kauko teki ryhtyessään rakennusurakoitsijaksi. Siihen hän paneutui tavalla, jota tunnollisempaa tuskin voi olla. Hän hoiti kaiken tontin ostosta, piirustusten teosta ja rakennustöiden valvonnasta aina tarvikkeitten hankkimiseen ja rahaliikenteen hoitamiseen saakka. Siitä huolimatta hänen laskunsa asiakkaalleen oli kohtuullistakin vähäisempi.

Ensinnä Kauko rakennutti suurehkon asumuksen omalle perheelleen ja melko pian samalle tontille vaimonsa sisaren talon. Seuraavaksi hän ratkaisi kollegansa Aili Eskolan asumisongelmat Kaitilantien varrelle rakennetulla talolla. Jonkun aikaa myöhemmin nousi samoille seuduin Alli Hosiaisluoman asumus.

Kaukon rakentamiset sattuivat pääosin hänen pitkinä kesälominaan, jolloin hänen muut puuhansa ja samalla tienestinsä olivat vähäiset. Siksi hän luultavasti ryhtyi v. 1963 todistelemaan minulle, miten järkevästi tekisin, jos ja kun antaisin hänen murheekseen asumismukavuuteni melkoisen parantamisen. Käännettyään pääni hän sai kollegamme Ilona Vallaksen vakuuttumaan siitä ilmeisestä tosiasiasta, että Ilonan koulumatka olisi meidän naapurustostamme paljon lyhyempi kuin kaukaa Ruhasta.

Näin ratkesi moni ongelma kolmessa huushollissa. Kun nämä rinnakkaiset talot vielä olivat hintaansa nähden hyvin tehdyt ja mukavat asua, kenenkään ei tarvinnut katua kauppojaan. Koko sinä runsaana kymmenvuotiskautena, jonka asuimme omassa talossamme, vähäistä remonttia jouduin tekemään vain sauna- ja pesuhuonetiloissa.

Kaukon ensimmäisenä työprojektina Kaitilan kutomossa oli suunnitella ja saman tien rakentaa tehtaalle jätevedenpuhdistamo. Kauko kertoi minulle sanoin ja piirroksin, että hänen suunnittelemansa menetelmä oli ennennäkemätön ja monessa muussakin mielessä mullistava. Ajattelin aikanaan, että Kaukon olisi pitänyt jotenkin suojata tuo ajatustensa tuote. Tuskin hän pääsi koskaan hyötymään siitä enempää kuin normaalin työpalkan verran. Toki onnistuneesta puhdistuslaitoksesta koitui se hyöty, että Pauli Kaitilan silmät avautuivat näkemään uuden teknillisen johtajansa - sehän Kauko ainakin faktisesti oli - arvon.

Näin Kaukolle urkeni todella suuren rakentamisen kausi. Hänen johdollaan nousi Kaitilan teollisuushalli meidän talomme viereen. Vaativa vakanssi suurehkossa firmassa mahtoi kuitenkin olla jännityksessään liikaa Kaukon terveydelle. Vain muutama vuosi Kaitilan kutomossa kulutti hänet loppuun. Rankka työ sekä ainakin aikuisiän kestänyt liikunnan ja jopa raittiin ilman puute olivat hyviä lisäsyitä verisuonten kalkkeutumiseen.

Kauko tuskin huomasi sitä itsekään. Me läheisetkään kanssaihmiset emme päällisin puolin nähneet Kaukon terveydentilassa mitään hälyttävää. Eräänä päivänä poiketessani Kaukon luona hän ihmetteli, mikä hänen toista alaraajaansa vaivaa. Hän sanoi, että ”se ei tunnu omalta”. Päivän parin kuluttua Kaukoa kohtasikin niin täydellinen infarkti - ehkä sekä aivoissa että pumpussa -, että hän ei varmastikaan ehtinyt tajuta sitä.

Olin menettänyt erään elämäni parhaimmista ystävistä.