Leena ja Veijo Mattila – uudenlaisen kasvatuksen airuet

Kun Leena tuli kouluumme v. 1958 ja Veijo vuotta myöhemmin, toivat he tullessaan tuulahduksen uutta kasvatusfilosofiaa. Kun ennen heitä opettajien ja oppilaitten suhde oli ollut muodollisen etäinen ja parhaimmillaankin vain isällinen tai äidillinen, Mattilat kohtelivat oppilaitaan tovereina ja aikaa myöten jopa ystävinä.

Oman jumpan-kurssini päättäjäisissä kymmenkuntaa vuotta aiemmin ammattikuntamme pää kouluneuvos Väinö Lahtinen painotti niitä vaikeuksia, joita opettaja suorastaan kerjää antaessaan oppilaittensa sinutella itseään. Tuo palautui mieleeni seuratessani Mattiloiden ja heidän oppilaittensa välitöntä jutustelua. Sivusta kuunnellen se tuntui vallan kodikkaalta. Epäilemättä olisin aikaa myöten omaksunut tuon modernin tavan, mutta aikani loppui kesken.

Ollessani Orimattilasta lähdettyäni hoitamassa sijaisuutta Helsingin eräässä oppikoulussa rehtori ilmoitti tulokättelymme yhteydessä koulussa olevan teitittelykiellon. Havaitsin heti alkuun, että puhuttelutavalla ei ole mitään merkitystä ihmisten välisissä suhteissa. Aikanaan suuresta suusta kuulemani ja oppimani ei pitänyt enää paikkaansa. Näin muuttuu maailma ja jopa perustukset luhistuvat.

Jouduin tai paremminkin pääsin virallisestikin aika lähelle Leenaa. Minulla oli joinakin vuosina muutama kuvaamataidon tunti hoidettavana. En tarkoita nyt arkkitehti Toivo Salervon piirtämän vanhan puukoulun aikaa, vaan muutamaa vuotta 1970-luvun alkupuolella. Koska olin todennut Leenan luonteeltaan auttavaiseksi, kysyin häneltä silloin ammatillisia neuvoja ehkä turhankin kärkkäästi. Hän ei kieltäytynyt koskaan. Muutaman kerran hän jopa marssitti oppilaani omaan luokkaansa ja opetti heitä siellä. Olin hieman vaivaantunut seuratessani kuin yhtenä opetuslapsena tunnin menoa. Samalla Leenan omat ”tuntilaiset” työskentelivät mikä missäkin, osa jopa ulkona.

Vaikeasta astmastaan tai paremminkin monista sairauksistaan huolimatta Leena tarttui innokkaasti uusiin haasteisiin. Silloin hän ei juurikaan muistanut vaivojaan. Tosin hän ei hankalimpinakaan hetkinä rasittanut lähimmäisiään valituksilla. Toisinaan Leenan vaivat selvisivät vain välillisesti: silloin tällöin hän kysyi ruisleivän palaa hampaittensa väliin. Jollakin lailla se palautti tasapainon Leenan elimistössä. Onneksi jollakin kollegoista sattui aina olemaan sovelias leivänpala mukanaan. Viimeisessä hädässähän sen olisi saanut koulun keittiöstä.

Leena oli sydämellinen ihminen. Hänen ”kaveripiiriinsä” päässyt oli saanut itselleen uskollisen myötäeläjän. Voin vain valittaa, että ystävyys jäi Leenankin kuoleman takia lyhytaikaiseksi. Tosin tammikuussa 1977 eniten menetti koulu ja koko Orimattilan kulttuurielämä.

Pidän Leenan minulle lahjoittamaa hevoskuvaa kunniapaikalla asunnossani. Jo sen signeeraus on harvinainen: Leena Niilo-Rämä.

Veijolla eli Veksalla ei ollut koulussamme samaa ammatillista asemaa kuin hänen vaimollaan. Vaikka Veijo opetti joillakin alaluokilla kuvaamataitoa ja lukiossa joinakin aikoina jopa englantia, hänet tunnetaan lähinnä koulumme elokuvauksen pioneerina. Orimattilasta lähti 1960-luvulla useita elokuvantekoon innostuneita poikia, jotka myöhemmin ovat menestyneet hyvinä filmintekijöinä. Mieleeni tulevat lähinnä sellaiset dokumentaristit kuin Risto Astikainen ja Iikka Vehkalahti.

1960-luvun alkupuolen lukiolaiset muistanevat Veijon myös teinikunnan kuraattorina.